Satunnaisia asioita

Kun viemme vastaanottokeskuksen lapset uimahalliin (ne muutamat, joita on jäljellä), tuntemattomat ihmiset kommentoivat asiaa. Yleensä kannustavasti. Tosi hienoa, että olette lähteneet uimaan. Kiva homma, että tuotte lapsia tänne. Se tuntuu jännältä, sillä lapset ovat tulleet niin tutuiksi, että on vaikea muistaa, että he pistävät jonkun silmään. Ovat liian tummia, puhuvat välillä kieltä, joka kuulostaa hassulta, erilaiselta. Minulle ne ovat tavallisia lapsia. Ihania, rakkaita, ärsyttäviä. Tosi tavallisia.

 

Mili Kaikkonen sanoi, että elämä on paras henkinen harjoitus. Minulle se on torstai. Olen kirjoittanut tänne yhdestä miehestä enemmän kuin mistään muusta. Miehestä, joka ei ole enää elämässäni muuten kuin nykyisen kumppaninsa muodossa. Joka hiton torstai. Muut viikonpäivät voin kohdata luottaen itseeni ja maailmaan, noin niin kuin lähtökohtaisesti pystypäin. Mutta torstaisin herään liian aikaisin, meikkaan liian paljon, tuskastun hiuksiini. Minun on varattava vaatteet edellisenä iltana valmiiksi, puettava aamulla ne ja jäykkä tekohymy kasvoille. Se nainen käy mun hermoon. Hän on kaunis, mutta eri tavalla kuin minä. Hänen siniset silmänsä ja strassihiussolkensa ja kotelomekkonsa arkipäivänä. Ja kuinka hän hakee jatkuvasti katsekontaktia ja liittyy mukaan jokaiseen keskusteluun. Ramppaan vessassa, että saan hetken olla yksin. Ja kun olen samassa tilassa hänen kanssaan, minä hymyilen. Hymy on kramppi kasvoillani ja kun pääsen hänen valtapiiristään, olen voimaton. Minun on pysäytettävä auto bussipysäkille ja itkettävä vähän. Huudettava hetki ääneen matalaa kurkku-uikutusta. Hengitettävä omaa ilmaani ennen kuin voin jatkaa matkaani. Ja kaiken taustalla ajatus: Tuollaisen hän valitsi minun sijaani. Vanhan. Ärsyttävän. Sellaisen, jonka kaikki tarpeet tyydyttyvät lasillisella valkoviiniä perjantai-iltana. En halua sitä miestä enää, mutta en kestä, että hän halusi jonkun noin erilaisen kuin minä olen. Haluaa. Sinä haastat minua. Se oli meidän ytimemme. Sinä haastat minut, minua. On kai helpompi tulla miellytetetyksi kuin haastetuksi. Happamia sanoi kettu. 

 

Kaija Juurikkala maalasi minusta sielun muotokuvan. Olen ollut edellisessä elämässäni nunna, hän kertoi. En tiedä, uskonko edellisiin elämiin, mutta hänen sanansa soivat kehossani päiväkausia, kuin joku olisi ravistanut minut hereille painavasta unesta. On joitakin maisemia, jotka uskon enemmän omaksi kuin toiset. 

Share

Kommentoi