Sinä päivänä kun olin surullinen

 

Sinä päivänä, kun olin surullinen, isäni osti minulle messinkisen valopylvään.

Minä ostin keltaisen talon ja sen pihaan me nostimme valon kuin juhannussalon.

Kuivanmaan majakan ohjaamaan kotiin,

piilottamaan varjoihin, sen mitä ei kutsuta sisään.

Lasieteisen askelmien kautta keittiönpöydän ääreen valo kulki kuin vesi

ja minun ääneni seinien läpi niin kauan,

kunnes huomasin puhuvani vain itselleni.

 

 

Sinä päivänä, kun olin surullinen, ostin viikunapuun.

Oli jo marraskuu ja kaiken kuoltava ja se oli typerää ja väistämätöntä.

Ikkunoiden läpi naiset sovittivat samettisia pikkujoulumekkojaan,

kahden sormen levyinen vilahdus kymmenen denierin sukkahousua

nahkasaappaan ja talvitakin liepeen välillä sai päihtyneet miehet kuohuksiin.

Minä ostin viikunapuun ja seisoin liikennevaloissa liian kauan liikkumatta.

Sen on annettava kuivahtaa kuin itkun poskipäillä

surujen välillä,

jottei se kuolisi kokonaan.

 

 

Sinä päivänä, kun olin surullinen, minä tartuin sinuun.

Seisoimme ahtaassa arkistohuoneessa ja sinulla oli kädet täynnä papereita

täynnä numeroita täynnä tärkeitä tietoja maailmasta,

ja kun ne valuivat sormiesi läpi, minä toivoin parasta ja jokin elävä sisälläni

huusi onnesta ja helpotuksesta.

Mutta sinä taputit selkääni määrätietoisesti,

kuin olisin nielaissut vahingossa kokonaisen jäisen mansikan.

Henki ei kulkenut minussa ja kaikki raajani olivat tunnottomat,

ja sinä pitelit minua käsivarren mitan päässä, tukehtuvaa lasta nilkoista.

Minä halusin riisua sinun housusi ja painua ihosi läpi sinuksi, mutta käteni tavoittivat tyhjää.

Oli taas hämärää ja hyllyissä hylätyt mapit nauroivat pölyistä nauruaan.

Tietämättäsi lisäsit suruuni surmanluodin.

Share

Kommentoi