Suru ja lohtu, katumus ja pettymys

Ladataan...

Tunteet ovat suru ja lohtu. Mies kertoo lapsia olevan kolme, kaikki päiväkoti-ikäisiä ja sitten vielä vauva tai vauva mukaan lukien kolme.

En kysy tarkentavia kysymyksiä.

 

Saan juhannuslahjaksi punaisen pelakuun. Naurahdan, ilostun. Miten sopivaa: punainen pelakuu merkitsee lohtua.

Tietääkseni kukka ei liity tämän viikon tapahtumiin. Tietääkseni pettymykseni ja hänen katumuksensa eivät ole ollut niin selviä.

Sillä on selvää, että hän jätti tarkoituksella kertomatta. On selvää, että minusta näkee asioiden muuttuneen.

 

Suru ja lohtu, pettymys ja katumus ja vielä jokin tunne.

Pelko? Entä, jos nämä asiat eivät merkitsekään mitään minulle? Entä jos en peräännykään oikeasti, että tilaisuuden tullen (niitä tulee aina) ajan itseni ja hänet lainsuodattomiksi omissa elämissämme? Kuulostaa romanttiselta, ei varmasti ole. Me vastaan maailma. Ei, haluan olla osa maailmaa.

Suru, lohtu, pettymys, katumus, pelko ja vielä jokin tunne. Haikeus? Kohtalon paino? Paljastui se kohtalo millaiseksi tahansa.

 

Ja silti, samaan aikaan, ilmaisen ylitsevuotavaa kiitollisuutta. Tunnenkin. Kun imutankkimies käy tyhjentämässä likakaivot, kiitän häntä kolmesti, seison pihamaalla, itikat purevat kipeästi paljaisiin pohkeisiin. Kiitos viemäröinti, kiitos miehet, jotka nostavat betoniset kaivonkannet ja tekevät likaisia töitä.

Ja väistämättä minussa kasvaa havainto, että kaikki mitä minä tarvitsen on jo tässä. Minun täytyy vain avata silmäni ja nähdä. Tai uskoa näkemäni. Tai tajuta, mitä silmäni näkevät.

Ettei minulta puutu mitään. Asiat eivät vain ole edessäni sellaisessa muodossa, jossa pääni ne kuvittelee. Sellaisina, kuin niiden muka pitäisi olla.

Ne vain ovat, kysymättä lupaani. Noudattamatta muotovaatimuksiani.

Share
Ladataan...

Kommentoi

Ladataan...