Tsemppiä sulle!

Nainen taputtaa minua selkään ja sanoo kuuluvasti: Tsemppiä sulle.

Seisoimme keskellä kiireistä kansalaisopiston aulaa. Kello kävi iltakahdeksaa, kuoroharjoituksissa oli tauko ja luokista purkautui maalille ja savelle tuoksuvia ihmisiä. Minulla oli käsissäni runokirjoja ja selässä toppatakkihiki.

Olin tavannut naisen kerran aiemmin muutamia viikkoja sitten. Haimme samaa työpaikkaa. Kumpikaan meistä ei toimi siinä työssä. Hän ei sitä voinut ottaa vastaan ja minä en sitä lopulta halunnut, sillä kesken ryhmähaastattelun kurkkua alkoi kuristaa ja mahanpohjassa painia. Siitä tiesin.

Kohtasimme kahviautomaatin kohdalla. Minä sanoin hei ja jäin ansaan. 

Päiväni oli ollut hyvä ja minun tuuleni myötäinen. Olin herännyt seitsemältä, tarkastanut kirjoitelmia, käynyt opettamassa, ajanut autolla, käynyt rengasliikkeessa ja varaosakaupassa yrittäjäsiskoni puolesta. Olin käynyt toisissa töissäni ja illaksi hiipinyt jäisen pihan poikki taideharrastukseeni. 

Minä kerroin tämän naiselle. Että on aika kivoja juttuja elämässä. Pieninä palasina on leipäni maailmalla, mutta olen siihen ihan tyytyväinen. Vain muutos on pysyvää, eikö niin, ja joka kuukausi olen saanut lainani lyhennettyä.

Mutta sääli kasvoi hänen silmissään, mitä kauemmin puhuin. Hän kurtisti kulmiaan. Kun ei ole päivätyötä, ymmärsin. Sellaista kahdeksasta neljään. Viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen pysyvää. (Minulla on kerran ollut sellainen, eikä se tehnyt minua nykyistä onnellisemmaksi. Rahat olivat kortilla silloinkin ja kivoja asioita yhtä paljon.)

Hänellä ei ollut kuulumisia kerrottavana.

Kun vaivautuneisuuden paine kasvoi tarpeeksi suureksi, liikahdin ulko-ovelle päin ja hyvästelin. Hän tuli lähemmäksi ja taputti minua reippaasti selkään: Tsemppiä sulle. Lähdin kävelemään.

Autossa tuoksui virtashappo ja pienkuormaimen renkaan paino takakontissa sai menopelin liimautumaan asfaltiin tiiviisti. Etupenkillä makasi runokirjojen pino, takapenkillä työsalkku, taidelaukku ja puoliksi syöty Fazerin keltainen. Söin sen loppuun.

Ajoin renkaan maalle ja varaosat. Skannasin verokorttini vanhempieni toimistohuoneessa ja kirjoitin joukon sähköposteja puhelimellani vanhempieni sohvalla vaaka-asennossa. Aikaero Amerikkaan antaa paljon anteeksi. Äiti kertoi viikon kuulumisensa ja juonitiivistelmän katsomastaan elokuvasta.

Yö oli jo hiilenharmaa, kun tulin kotiin, sytytin takkaan tulen ja tein makkaravoileivän.

Kaikki päivät eivät ole tällaisia. Joinakin päivinä pelottaa niin, että jäsenet puutuvat ja uni kiertää öisin kaukaa. Mutta silläkin uhalla, että kuulostan virrelta: tie valmis on, voit löytää sen. Se muodostuu kaiken aikaa. Ei tarvitse mennä kuin askel kerrallaan oikeaan suuntaa. Jossain tuolla munasarjojen, keuhkojen ja aivojen seutuvilla sen tuntee.

Ja vähemmän kristillisiin terveisiin päättäen: Tsemppii vaan hei sulle itselles.

Share

Kommentit

Laura T.
Missä olet Laura?

Tiedän tämän. Tämä se oli kultaa, jälleen kerran.

Jaksuhalit hei sulle.

Kiitti!

Pärjäilehän nyt!

Kommentoi