Tummat silmät, ruskea tukka

ensi vilkaisulla valokuvassa on naurava nainen,

se taidan olla minä toukokuisena aamuna,

huonona päivänä näen kuvassa kaksoisleukani,

hyvänä päivänä auringon ja onnen,

 

mutta valokuvassa on toinenkin ihminen,

vasemmassa laidassa, vähän sumeana,

ikuisen selkeänä mielessäni,

tummat silmät, ruskea tukka,

niitä koskaan unhoita en,

mies, jonka naururyppyjä tahtoisin koskea

(en koskaan uskaltanut)

mies, jonka silmäripsien päälle mahtuisi

vastasyntynyt nukkumaan:

niin pitkät ja tuuheat ne ovat,

mies, jonka kulmakarvojen taakse

pienet peikkolapset rakentavat majojaan,

 

tummat silmät, ruskea tukka,

sinä päivänä hän oli onnellinen,

hänen vakavat kasvonsa sulivat hymyyn,

hänen silmiinsä syttyi yöttömän yön tuhannet valot,

istuin hänen viereensä, istuin ja kuulin

sanoja sieltä täältä, jotakin,

sillä katsoin niin syvälle tummiin silmiin,

että näin maailmojen alkuun,

alkuräjähdykseen saakka,

 

seuraavana päivänä hän tuli sanomaan hyvästejä,

oli aika siirtyä uuteen elämään ja se kaikki oli

sopivan korutonta, kuin puukuutioista kudottu

koru, jota kannan ranteessani,

hän antoi sen naistenpäivänä,

antoi sanomatta sanaakaan,

pujotti sen käteeni ja nyökkäsi,

 

haistoin hänet siitä viikkokausia,

viikkokausia hänen tuoksunsa,

puhtaat, mankeloidut lakanat

kulki mukana ranteessani,

vielä joskus haistan puunpintaa,

katson kuvaa niin kauan, etten näe

enää itseäni,

näen vain tummat silmät, ruskean tukan,

 

hän on maailman ihanin mies,

sillä hän nauroi kanssani silloinkin,

kun muiden kanssa ei jaksanut,

luulen, joskus hän nauroi minulle,

mutta lempeästi, ilkeyttä hän ei kantanut mukanaan,

 

hän on maailman ihanin mies, sillä

hän painoi kätensä sydämelleen ja

sanoi: "Oveni on aina auki sinulle",

tummat silmät, ruskea tukka,

koskaan niitä unhoita en

 

Share

Kommentoi