Ladataan...

tässä kaupungissa ei ole monta kuppilaa,

siksi muistot kiinnittyvät syvemmin yhteen

 

taas siellä,

loma oli yhden päivän päässä,

taas,

 

minä olen voinut huonosti,

valvonut kaksi ja puoli viikkoa,

puhunut kriisikeskuksen ihanalle rouvalle,

puhunut nuorelle ja reippaalle psykologille,

minä olen saanut enkelihoitoa, suggestioterapiaa,

intialaista päähierontaa, sulkeutunut kahdeksi yöksi luostariin

 

olen voinut huonosti, olen voinut vähän paremmin,

olen toipunut hitaasti,

päässyt jo yli ajatuksesta tämä ei mene koskaan ohi

 

istun tutussa kuppilassa ja puhun sielläkin,

vieressäni istuu mies,

sellainen mies, jolle puhun asioista,

joista en oikein ammattilaisillekaan uskalla,

sellaiselle, joka sanoo ihminen ei muutu toiseksi

vaikka hän sairastuu

eikä hän vähättele, kun kerron, miltä tuntuu

kun herää juuri nukahdettuaan,

herää henkeä haukkoen

kuin itseään sanattomasti soimaten

kuinka uskalsitkaan nukahtaa

herää kerta toisensa jäĺkeen

vapisee kahden peiton alla

herää kerta toisensa, yö toisensa jälkeen,

itkee kaikilla mahdollisilla julkisilla paikoilla

 

mies kuuntelee eikä tarjoa vinkkejä,

joita olen saanut jo tarpeeksi

jumppaa, ulkoile, juo kännit,

terva, sauna, viina, perkele

 

mikään niistä ei auttanut

aika auttoi, lääkäri, puhe,

ihmiset,

 

maailman ihanin mies

istuu ja kuuntelee

ja sanoo

olet ihan hyvä noinkin

 

ja lähettää aattoaamuna viestin

ja viestissä laulun

tämän joulun ainoan joululaulun

maailman ihanin mies

Share
Ladataan...

Ladataan...

purkki ei lähde auki,

yritän repiä sitä sormillani,

kynsilläni - hampailla en uskalla

 

annan purkin miehelle, sanon: Avaa.

En minä nyt ehdi, mies vastaa ja naputtaa tietokonettaan.

Kääntyy kuitenkin katsomaan.

Avaa tämä, sanon uudestaan.

Mies tuhahtaa ja ottaa purkin.

Hän kääntää ja kampeaa, kääntää ja kampeaa,

kansi aukeaa, käsi lipeää,

näppiksen vieressä ollut kahvikuppi lentää ympäri pöytää.

Mies parahtaa: "Kymmenen vuotta olen tehnyt näin,

kantanut kahvikupin tietokoneen viereen,

kymmenen vuotta olen ollut saanut olla rauhassa,

kymmenen vuotta, nyt sinä, nyt sinä,

nyt sinä tulet ja teet kaikkea tällaista,

kaikkea sitä, kaikkea sitä."

 

Juoksen hakemaan paperia, nauran koko matkan.

 

Kari Hotakainen kirjoittaa runossaan Nainen (Hot, 1987):

 

Tulee.

Noin vain.

Kuin väärä yhteiskuntajärjestelmä.

(...)

näkee läpi

kuin veitsi

kestää

kuin mies

 

Että kehtaa.

Kuin kevät.

 

 

Maailman ihanin mies, kiitos ja anteeksi.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

pariskuntana me olisimme ihan naurettava,

ihan typeränoloinen yhdistelmä

uutta ja vanhaa, lapsellista ja unohtunutta,

kaikkitietävää, kaikkea analysoivaa,

 

pariskuntana me olisimme ihan naurettava,

ihan typerän erilaisia,

minä herään viestiin, hänellä on vasta ilta,

samalla aikavyöhykkeellä, väittävät,

 

pariskuntana me olisimme ihan naurettava,

toinen syö kauniisti veitsellä ja haarukalla,

minä mätän kaurapuuroa käsi nyrkissä

 

pariskuntana me olisimme ihan naurettava,

väärässä paikassa, väärään aikaan,

ihan naurettava,

mutta tässä ollaan, naurettavat,

 

maailman ihanin mies,

yhdessä me olisimme ihan naurettavia,

en toivo mitään enempää

Share
Ladataan...

Pages