Ladataan...

kampaajaopiskelija vaalentaa hiukseni ensin vihreäksi, sitten siniseksi

neljän ja puolen tunnin aikana takapuoli puutuu toispuoleisesti 

hiuksista tulee kauniit ja niitä minä heilautan toimittajalle ja valokuvaajalle

suklaakakku on niin raskasta ja väkevää, että saan hädin tuskin sanaa suustani

näinkö niinä lehtijuttuja tehdään?

seison tuulisella pihalla ilman takkia, hame on liian lyhyt, valitsin itse sen

valokuvaaja ottaa kuvan toisensa jälkeen, muttei tahdo löytää kaunista kulmaani

ehdin ajatella, että tuntuu ihan keväältä

ala-asteen jäisen pihan peilileikiltä, havupuut ovat mustat ja taivas tahdottoman värinen

lasten korkeat äänet tavoittavat helposti sen

 

aamulla loukutin kellarin ja asetin teollisuuskäyttöön tarkoitetun 

hiirenkarkoittiminen keittiöön

siinä on tuplakaiutin

yläkertaan vein vitosella prismasta ostetun

en haluaisi tappaa suojeluntarpeessa olevaa päästäistä,

mutta kuinka erottaa sen hiirestä, joka röyhkeästi katseli minua

pöydän alla

 

elämäni on niin glämöröösiä

 

 

sinä tulet vastaan yliopiston raskaissa automaattiovissa

ne ovat hitaat kuin vaihdevuodet

minulla on käsissäni paksu romaani (Margaret Atwoodin Oryx ja Crake)

ja joukko lentolehtisiä

minä sanon hei, sinä tuijotat etkä sano

näen heijastuksesta, kuinka kiihdytät pois

ja mietin, että tämä on liian kliseistä kirjoitettavaksi

ehkä paiskasit myös oven kiinni ja löit rattia nyrkilläsi

 

omassa autossani minä istun ja kuuntelen

Anssi Kelaa

Sanni sen kirjoitti: en ehkä osaa sulle puhua

jos annetaan ajan kulua

ja sitten käynnistän auton ja menen

ja ostan teetä ja pullaa ja moikkaan puolitutulle

miehelle ja annan tämän torstain pyöriä

minne se kaipaakaan

 

 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Ei sellaista ihmistä voi auttaa, joka ei halua apua.

Mutta häntä voi yrittää herätellä, ravistella hartioista. Saada tuntemaan edes jotakin.

 

Järjestimme perheen kanssa läheiselle ihmiselle intervention. Minä toimin puhenaisena, koska minä nyt olen sellainen. Valmis menemään tulta päin, kun mitta on tullut täyteen. Odotimme ehkä vuosia liian kauan, mutta ne ovat niin lumoavia, ne valheet ja lupaukset, joihin niiden kertoja uskoo kenties itsekin. Kaikki on ihan juuri tapahtumassa ja vaikka se ihan juuri kohta ensi viikolla juoksee aina karkuun, siihen uskoo niin kovasti. Siihen haluaa uskoa niin kovasti ja siitä muodostuu kehä, jossa ei haluta paljastaa eikä haluta nähdä. Minäkin pidin silmiäni kiinni vuosikausia, vaikka kyllähän minä tiesin ja huomasin.

Kohtaaminen ei ollut kaunis. 

Sain kuulla olevani turhanpäiväinen kiusaaja. Että hänen elämänsä menisi mukavasti eteenpäin ja ongelmat ratkeaisivat, jos en puuttuisi. Oikeastaan minä olen kaiken paskan syy. Vasta muiden puheenvuorot saivat jonkin hetkeksi murtumaan - ja sitten umpeutumaan paukahtaen entistä tiiviimmin kiinni. Toivon, että se valo ja happi, joka sekuntien ajan kulki läpi ja sisään, alkaa turvota ja kasvaa ja kirkastua.

Joku vähän jänisti ja sitten loukkaantui keskipenkissä istuvan puolesta. (Muistiinpano itselle: muista, että seuraavan kerran kun järjestät niin sanotun sosiaalisen puuttumisen, varmista ja tuplavarmista, että kaikki muutosta vaativat oikeasti haluavat sitä ja ovat valmiita siihen).

Itkua oli yllättävän vähän. Huutamista ei juuri lainkaan. Kukaan ei käynyt toiseen käsiksi, repinyt papereita tai heitellyt huonekaluja. Kukaan ei myöskään romahtanut lattialle itkemään helpotuksesta. Ongelmat eivät ratkenneet hetkessä. Oikeastaan, ehkä Oprah ei olisikaan ylpeä. Tilanne ei ollut ollenkaan viihdyttävä.

On raivostuttavaa, särkevää ja lohdutonta katsoa ja kuunnella, kun rakas ihminen perustelee elämänsä elämättä jättämistä. Kun hän tyrmää kaikki ehdotukset ja toiveet ja vaatimukset oikeastaan edes kuuntelematta. Kun hänen suojauksensa on niin tiivis ja luja, ettei siitä mene läpi hyvä eikä paha, ei kyyneleet eivätkä perkeleet.

Kaiken muun ollessa pinkeäksi kiristyneessä nailonumpisolmussa, jäljelle jäävät vain järki ja käytännön asiat. Päivämäärät, jotka kirjoitetaan ylös, joihin yritetään uskoa.

Ja kipeä rakkauden haava.

Mutta sen tuntee vasta myöhemmin autossa, pihalla, kotitalon rappusilla. Seuraavana päivänä rutistaessaan kassakuittia roskikseen. Kuullessaan murtuvan styroksin.

Kun leipäpussin klipsi uppoaa jalkapohjaan.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Minun pitää sormilla laskea kuukaudet, jolloin hänestä ei kuulunut mitään.

Yli neljä jo. Ja tänään: Hyvää ystävänpäivää. Tulit mieleeni.Mitenhän sinulla menee.

 

Lokakuussa minulle kävi vähän huonosti. Melkein kaikki, jotka tiesivät, olivat supereita. 

Mutta yhdestä kamusta ei kuulunut mitään. Siitä, joka kaikkein tarkimmin tiesi, mitä oli tapahtunut ja miksi. Ensimmäisten päivien ajan ajattelin, että tästä selvitään. Ettei vielä ole liattu menneisyyttä ja nykyisyyttä liian tarkkaan. 

Ensimmäisten viikkojen ajan odotin hämmästyneenä hiljaisuudessa, napakka vastaus valmiina mielessäni. (Olen roikkunut päiväkausia ristillä eikä sinua näy missään. Mitä oikein ajattelet?)

Jouluyönä kävin puhelimeni viestit läpi ja tunsin pettymystä, haikeutta.

Jos ei jouluna, milloin sitten. 

Uudenvuodenyönä en enää ajatellut, että joku puuttuu.

 

On ystäviä, joiden kanssa voi aina alkaa siitä, mihin on jääty viimeksi. Tyyppejä, jotka kestävät, vaikkei aina ole kivaa. Etäisyydellä tai ystävyyssuhteen pituudella ei ole paljoa tekemistä tunteen syvyyden kanssa.

Ja sitten on niitä, joilta ei vaadi paljoa, koska ymmärtää, ettei tässä nyt niin vakavasti kaveerata. Pietään tää kevyenä ja kivana.

Ja sitten on (tasapainon vuoksi?) niitä, joilta odottaa jykevyyttä ja arvokkuutta, mutta jotka paskan paukahtaessa pintaan häviävät kuin pieru Saharaan. 

Niitä, jotka antavat vähän liikaa omaa aikaa ja tilaa kriiseistä selviytymiseen. 

 

Tänään söin voileipäkakkua ja leivoksia. Istuin isoäidin samettisohvalla ja sain vinkkejä viherkasvien hoitoon. Riitelin siskon kanssa, enkä vielä pyytänyt anteeksi, vaikka sanoin tosi tyhmästi. Makasin lattialla koirat kainalossani. Äiti vei minut konserttiin. Illalla myin moottorikelkan ja rasvasin isäni jalat minttuvoiteella. Koko päivän kirjoitin sydämiä ja suukkoja viesteihin. Ajattelin: huomenna menen kaupunkiin. 

Yksin päästyäni kuuntelin vähän suosikkiradioääntäni (Matti Ylönen), suosikkikappalettani (Juha88) ja ajattelin vähän suosikkiajatuksiani. 

 

Mutta siihen viestiin en vastannut, koska hv.

Share
Ladataan...

Pages