Ladataan...

jos en olisi päättänyt käydä ensin kirjakaupassa

ja vasta sitten hakemassa sämpylän kurisevaan nälkääni

jos kirjakaupassa olisi ollut kirjoitusvihkoja

jos ei olisi ollut jonoa kassalle

en olisi pyörähtänyt kirjakaupan ovesta heidän eteensä

 

jos meitä olisi pidetty imeväisenä tarpeeksi sylissä,

olisimme puhuneet asiat selviksi jo kaksi kevättä sitten

eikä sinun olisi tarvinnut päästää naisystäväsi kädestä irti,

ei olisi tarvinnut ottaa paria terävää askelta,

ei olisi tarvinnut huutaa kovaa MORJENS

minä olisin vaihtanut muutaman sanan enemmän kuin vain moi

minusta ei olisi tuntunut siltä, että katson kaikkea

kääntyvän linssin läpi, että olen sekä kanssasi että satunnainen vastaantulija

eikä naisystäväsi olisi tarvinnut kysyä: kuka hän on?

etkä olisi vastannut: Jaana, tavalla, jota en ehtinyt toipua tulkitsemaan

mutta hetkeä myöhemmin ymmärsin, että jossittelu vei niin syvälle alkueläinhistoriaan,

tunnekylmien vanhempien ja isovanhempien sotatraumaista polkua niin syvälle ajan metsään, että jos-sanan merkitys häipyi

ja hiipui vuosien vierinässä ja hetken minä tunsin geenieni ja dnani vapisevan

 

kun nimeäni kutsuttiin edestäni ja pyörähdin taas

ja siinä oli ihan toinen tarina ja ihminen,

jonka halaukseen vastasin vähän liian tiukasti,

mutta hän on sellainen, joka ymmärtää monet syyt siihen,

miksi nainen ei nosta päätään hänen olkapäältään hetkeen

 

jos joku näki meidät siinä, hän ehkä ajatteli jotakin

ja minä ajattelin, että jos tämä on nyt näin, olkoon

ja minä heilautin hänelle hyvästiksi, 

hän meni ja digitoi c-kaseteilta vanhoja laulujaan 

ja minä ostin sen sämpylän ketjupaikasta, jossa notkui teinejä

ja ehkä rakastavaisten kädet tarttuivat toisiinsa taas

mutta se ei ole minun tarinani tänään

Share
Ladataan...

Ladataan...

Verhot ovat viheät. Tai vihreät oranssit punaiset keltaiset ruskeat fuksiat. Minä ajattelen niiden päävärin aina turkoosiksi, niin nytkin, kunnes käännän päätäni ja näen.

Se oli samanlainen kevätpäivä. Pakkauduimme autoon. Minä en ajanut ja se oli poikkeuksellista. Istuin etupenkillä ja auto syöksyi sivuteille. Maisemat vaihtuivat ja minä puhuin varmasti liikaa. Jokin epämukava oli asettumassa minuun, mutta minä en antanut sille tilaa luullen, että se katoaa, jos sitä ei kuuntele.

Nyt osa niistä ihmisistä on kadonnut elämästäni lopullisen tuntuisesti. Tuli välimatkaa tai liikaa läheisyyttä. Hetkiä, jolloin kaikki kävi liian raskaaksi. Olin kateellinen joistakin asioista, toisia en voinut sietää. Oli liiallista roikkumista ja tukeutumista, hetkinä jolloin omat jalatkaan eivät kunnolla kantaneet. Liikaa sanoja ja hiljaisuutta. Mutta sinä päivänä kaikki oli vielä normaalin vaihteluvälin sisällä.

Sulkavalla ajoimme ensimmäisenä Marimekon tehtaanmyymälään. Ostin sieltä pitkän palan kakkoslaadun puuvillakangasta. Värivirhe oli pieni ja vaatimaton. Minulle ei oikeastaan olisi ollut varaa sellaiseen alennettuunkaan ylellisyyteen, mutta jokin humahti minussa ja kävelin kassalle.

Ompelin kankaasta verhot, jotka peittivät ikkunoitani seuraavien vuosien muuttolimbossa. Yhteen ylimmän kerroksen pikkuyksiöön verhot eivät sopineet, joten pakkasin ne siististi muoviin ja vein ullakkokomeroon. Asioissa ei ole syy-seuraus-suhdetta, mutta siellä asunnossa itkin paljon ja lohduttomasti.

Verhot selvisivät vuosia jokaisesta uudesta alusta, jokaisesta kirpparilajitteluhurmiosta, minimalismin haaveesta, jokaisesta virheostoksena hankitusta huonekalusta, matosta ja kilpailevasta verhosta.

Kun syksyllä muutin omaan taloon, huomasin, etteivät verhot käyneen mihinkään ikkunaan. Huoneeni ovat matalia ja ikkunat neliönmuotoisia. Pitkät verhot valuivat laiskoina lattialle saakka. Levitin verhotangoille muita kankaita ja elin elämääni.

Käänne oli proosallinen: makasin sängyllä ja selasin Pinterestiä kuin aktiivisinkut Tinderiä, kunnes sormeni pysähtyi ja katseeni. Se oli kuva juuri sellaisesta skandinaavisen minimalisesta kodista, josta haaveilen, mutta johon en kykene. Kuvasta tajusin kaksi asiaa. Oli tartuttava saksiin. Se en voinut olla minä.

Meni viikkoja ja kuukausia ja yksi epäonnistunut tavoitteluyritys, kunnes seisoin lähikirkonkylän ainoassa ompelimossa vanhat raitaverhot kainalossani. Hän leikkasi ne kahteen osaan. Pujotti naruja ja kaapeleita, silitti ja solmi. Kahden viikon kuluttua kävin hakemassa kankaan takaisin kotiin.

Ja sitten, aika samanlaisena päivänä kun milloin kangas tuli kotiini, siskon poikaystävä ruuvaa ja asentaa neljään ikkunaan mittatilaustyönä tehdyt laskosverhot. Sisko ojentaa työkaluja kuin leikkaushoitaja kirurgille, kykeenalaistaa ja kannustaa.

Kun työ alkaa olla valmis, minä kerron verhokankaan tarinan ääneen. Keitän kahvit ja he keräävät instrumentit koteloihinsa. Keittiönpöydän ääreessä katsomme, kuinka aurinko välkyttää valoaan vanhan navetan yllä, huone värjäytyy vihreäksi.

Osa ihmisistä siinä autossa, niillä pikkuteillä, siinä ahtaassa Marimekon tehtaanmyymälässä tuli jäädäkseen. Toivon heidän olevan puhelinsoiton tai kohtuullisen ajomatkan päässä sittenkin, kun verhoista ovat värit haalenneet ja kangas hiutunut läpikuultavaksi. Taika ja takku on siinä, etten sinä päivänä olisi osannut aavistaa, ketkä jäävät ja ketkä liukuvat pois, kulkevat vain käsien läpi, jäävät menneisiin aurinkoisiin päiviin luonnosmaisiksi muistoiksi kuin katsoisi heitä sumentuneinen silmin astuttuaan kirkkaasta ulkoilmasta hämärään huoneeseen.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Aamupäivällä salilla ei ole kuin siivooja. 

Kun hän poistuu, minä nousen juoksumatolle. En ilkeä hölkätä vieraiden ihmisten nähden. Askeleeni on raskas ja tömähtävä. Olen viiden minuutin hölkötyksen jälkeen punainen ja hiestä märkä. Minua hävettää huono kuntoni. Siitä on kysymys. Minua hävettää kaikki, mikä minussa hölskyy ja kimpoilee. En kuvittele olevani niin kiinnostava, että minua erityisesti tarkkailtaisiin. Mutta häpeä ei tunne järkeä. Siksi autuaita ovat hetken, kuin salilla ei ole muita. Kun metsäpolku avautuu autuaan tyhjänä edessäni. Tiedättehän sen ihanan tunteen, kun juoksee rantakatuja kesäkaupungin iltaruskossa? Minä en. Yhtä hyvin voisin kulkea alasti pääkatua ruuhka-aikana. 

Kun salille saapuu henkilökohtainen valmentaja asiakkaansa kanssa ja heidän jäljessään eläkeikäinen pariskunta, olen jo puskemassa jalkaprässissä kolminumeroista kilomäärää ylös. Ei hävetä niin paljon. Olen vahva, mutten kestävä enkä joustava enkä pidä itsestäni kovin paljon.

Minun on vaikea myöntää itselleni, että tarvitsen harjoitusta. Helpompi on jättää asia huomioimatta. Sulkea se itsensä ulkopuolelle. Helpointa on latistaa ja lytistää asia arvottomaksi. Säännöllinen liikkuminen vaati nöyryyttä. Keskeneräisyyden hellää hoivaamista itsessään. Olen lötköverkkareissa kunnan kuntosalilla ylihikoileva ihmisraunio, metsäpolkua eteenpäin lyllertävä pallero, joka etsii edes kohtuullista kuntoa. Sellaista, ettei tarvitse puhua paskaa tai menneistä sankariteoista. Sellaista olotilaa, että jaksaa toimia maailmassa. 

Helpontuntuinen ratkaisu olisi palkata personal trainer ja ravintovalmentaja ja pukeutua värikkääseen trikooseen. Olen asunut kahden huippu-urheilijan kämppiksenä ja molempien kanssa kohtasin saman asian: ihmiselle, joka on liikunnallinen ja hyväkuntoinen, on kömpelö ja huonokuntoinen tyyppi täysi mysteeri. Kuka tahansa nyt pystyy kympin juoksemaan! Eihän jooga edes ole liikuntaa! Kummankaan treenivinkit tai yhteiset kokkailusessiot eivät auttaneet syvimpään ongelmaan, lannistavaan häpeän tunteeseen. Siihen pikku hiljaa arkiseksi hiipineeseen oloon, että kävelylenkit ja satunnainen jumppa ovat epäonnistumista. Enemmän, kovemmin, korkeammalle. He kehittyivät. Minä lopetin kaikenlaisen liikkumisen, koska rima oli niin korkealla. Helpompi oli lopettaa kokonaan kuin kohdata jatkuvaa nöyryytystä oman kehonsa rajojen tullessa helposti vastaan. Ja nyt kun olen aloitellut itseni liikuttamista uudelleen, en kaipaa yhdenkään superreippalijan neuvoja. En vielä ainakaan muutamaan vuoteen. En myöskään halua muuttaa arkeani tai ulkoista olemustani radikaalisti. En halua laittaa kaikkea uusiksi, sillä monet asiat elämässäni ovat hyvin ja kauniisti. 

Enkä halua, että elämäni latistetaan irvokkaiksi ennen ja jälkeen -kuviksi, joissa jälkeen-kuvassa seisoo itselleen tuntematon ihminen. Tämä ennen-kehokin on hyvä ja arvokas käyttökeho, joka vain tällä hetkellä tarvitsee erityistä rakkautta ja huolenpitoa: satunnaista syvää unta, omantuntuista liikuntaa ja kohtuullisen terveellistä ravintoa.

Share
Ladataan...

Pages