Ladataan...

Pojat hyppivät laiturin kaiteelta voltteja taakse päin,

kantavat sisaruksiaan hartioillaan, kun kahlaavat syvälle veteen.

Nauru nousee nopeasti ja pärskeet.

 

Kylmä vesi leikkaa helteistä ihoa kananlihalle, polttaa.

Minun jalkapohjani ovat tiiltä, kun nousen laiturin päähän viimeisenä.

 

Pojat hyppivät helteisenä päivänä voltteja taakse päin kylmään veteen,

vetävät paksut hiuksensa päälaelleen ponnarille hetki ennen ponnistusta.

 

Minä olen halunnut kertoa tästä jo kauan,

se tapahtui tänään.

Aina minun puhelimeni soi, 

aina joku soittaa ovikelloa,

aina joku keskeyttää sanani ja ajatukseni siitä

 

kuinka ohikulkiessa kosketukset kestävät kauemmin,

kuinka katseet ovat tarkempia.

Kuinka kaikki tiivistyy ennen kuin loppuu.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Minä puoliväliin jäin.

Kun minä vihreätukkaisena teininä oksensin vaaleanpunaista vappujuomaa (pink catia ja spritea), hän piti minun hiuksiani kiinni. Ja vakuutti, etten kuolisi, vaikka olin varma, että k u o l e n.

Minä leikittelin päihteillä. Minä ihailin liikaa kuolleita ja kuolevia rokkareita: Kurt Cobainia, Layne Staleyta ja Shanon Hoonia. Kuuntelin Holea. Luin kaikki musiikkilehdet viattomasta Suosikista ylimieliseen Rumbaan. Elin pääni sisällä erilaista elämää kuin mitä hiljainen, koulussa pärjäävä teini eli. Olin itsetuhoinen ja humalahakuinen ja kaipasin pois, joksikin toiseksi ihmiseksi. Minun takin liepeistäni pidettiin kiinni, vaikken sitä itse tiennyt. Vanhemmat ja opettajat ja kaverit.

Hän ei juonut. Hänen kotonaan juotiin. Perjantai-iltaisin hänen äitinsä korkkasi kotiviinipullon tai kolme. Hänen isänsä asui hylätyssä talossa eikä käynyt töissä.

Ystäväni ei maistanut meidän pulloistamme eikä savukkeistamme. Hän kieltäytyi liköörikonvehdeista ja pukeutui kuin meidän äidit pitkiin mekkoihin ja remmikenkiin.

Kun lukio loppui, hän maistoi tupakkaa. Yhdestä röökistä tuli viikoissa kymmenen punaista mallua päivässä. Viinilasillinen muuttui kirkkaaksi pulloksi vuodessa. Minä opin elämään ahdistukseni kanssa. Löysin uusia idoleita. Päätin sittenkin elää.

Ystävyytemme venyi opiskelupaikkakuntien välisen matkan. 

Hänen isänsä kuoli alkoholimyrkytykseen istualteen keittiönpöydän ääreen. Veli lopetti kolme koulua kesken ja hänen puhelintaan kuunneltiin, koska veljen kaveri kasvatti pilveä ja yhteiskunta on paska. Toinen veli sai kortin ja kuukauden sisään ajoi kännissä itsensä sairaalaan. Ystäväni vähätteli kaikkea. Ryyppykaverit olisivat voineet pelastaa isän. Veljet olivat viattomia, erehtyväisiä. Äiti teki kotiviiniä aina vaan, mutta pitäähän ihmisen rentoutua.

Ystävyys repesi. Minä revin sen. En jaksanut enää puheluita, joissa toistuivat samat asiat. Kuinka syy on aina muissa. Minä sanoin pahasti koko hänen perheestään. Niin pahasti, ettei hän enää soittanut.

 

Kun lukiokaverimme alkoivat saada lapsia, me kohtasimme taas. Sinä olit tasaisen hyväntuulinen ja katselit meidän kuohuviinilasejamme tylsistyneenä. Etkä juonut. Kävit pihalla röökillä ja näytit melkein samalta kuin aina.

Jaksoit illan hyvin. Yöllä olit levoton ja kuljit huoneissa. Käänsin kylkeä sohvalla.

Aamulla sinun oli lähdettävä heti. Äkisti ja varoittamatta olit jo pakannut laukkusi, etkä jäänyt aamupalalle.

 

Vauva syntyi. Lapsen äiti ilmoitti ryhmäviestillä. Onnittelimme. Sinä et.

Kun vauva sai äitienpäivänä komean nimen, sinä vastasit: Onnea, en tiennytkään, että olet raskaana!

 

Sinä halusit kirurgiksi. Valitsit kuitenkin työn, jossa on kahdeksan viikkoa reissua, kahdeksan lomaa. Työn, jossa on kaikesta irrallaan. Jossa ei kysytä liikaa. Se on hyvä työ, mutta ei ehkä sinulle. 

Me olemme molemmat pettäneet nuoruuden itsemme. Minusta ei tullut narkkaritaiteilijaa vaan keskiluokkainen poroporvari.

Sinä maistoit sittenkin. Kaikkea. Vaikka tiesit hyvin, mikä alttius sinun geeneihisi on koodattu.

 

Tänä iltana minulla on murskaava ikävä meitä 17-vuotiaina.

 

"Sekaisin tai ei, hän meni tuulta päin

kulki koko tien, minä puoliväliin jäin." (Lauloi Mikko Kuustonen)

Share
Ladataan...

Ladataan...

Kun kaikki päivät venyvät aamuseitsemästä iltayhdeksään.

Katson aamunkajastuksen ja iltaruskon terassilla. Nojaan pitkälle huteralla tuolilla. Alan polttamaan savukkeita. Juon seljankukkamehua sinisestä kartio-lasista, joita sain lakkiaislahjaksi ja jotka ovat vuosien nolouden jälkeen taas kivat.

 

Vien oppilaat keilaamaan, pelaamaan jalkapalloa, opetan verbityyppejä ja päivät kuluvat.

 

Iltapäivällä opetan vastaanottokeskuksen lapsia uimaan.

 

Kun kuori murtuu, on jäljellä enää kolme viikkoa kesälomaan.

Kun olen jo kaikille kertonut, etten ainakaan tätä työtä enää. Silloin on helpompi olla.

 

Päivät venyvät, minä venyn. Istun palavereissa, joissa ihmisillä ei ole kiire.

Autoni kolmesta renkaasta puuttuu yksi ruuvi. On ehdittävä rengasliikkeeseen, ostettava alennuskumisaappaita varastoon.

 

Kun vauhti on tarpeeksi kova, olen puoli vuorokautta ajoissa.

 

Perjantai-iltana vieraassa kaupungissa tarkistan puhelimesta luokkahuonetta ja huomaan olevani reilut kaksitoistatuntia etuajassa.

Hotellihuoneessa kirjoitan työsähköposteja ja kerään voimia, jotta jaksan hakea pitsan.

Ehkä onnistun, ehkä en.

Share
Ladataan...

Pages