Ladataan...

Olin istunut työväentalolla pitkän pöydän ääressä jykevillä pirtinpenkeillä ja juonut mehua valkoisesta muovikupista. Sinä joit kahvia ja katsoit silmiin aivan kuin se olisi maailman helpoin asia. Minun ei ollut vaikea olla, vaikka oli kuin olisimme vasta tavanneet. Kohdanneet ensimmäisen kerran aikuisina ihmisinä. 

Tunne jäi minuun koko yöksi. Helppous, rentous, rohkeus olla olemassa. Tuulinen ilta, joka hulmutti heinikosta kuolleet korret. Hämärä, joka hiipi lempeänä peittona kesäyöhön.

Kotona vedin läppärin kainalooni ja lähetin joukon kaveripyyntöjä. Kaikille niille, joihin olin joskus ihastunut, joita olin ehkä rakastanutkin. Niillekin, jotka satuttivat. Osa vastauksista tuli heti. Osa ei tule koskaan. Se tuntui helpottavalta, piirsin lyijykynähahmotelman päälle mustalla tussilla omia rajojani. Omaa itseäni.

Minä en kadu enää. Tai ehkä jotakin asioita, mutta en häpeä niin kovasti.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Minä kasvoin ulos Ilosaarirockista sinä vuonna, kun sinne tuli säkkituolilounge. Mutta minä olen täyttänyt siellä vuosia kesken keikkojen, iltapäiväauringossa makoillen, muuttunut ilman, että kukaan huomaa mitään. Viikonloppuna keinuin hitaasti senegalilaisen bändin tahtiin eteläsavolaisessa konehallissa, jonka seinässä luki All you need is love. Minä olen nyt tässä ja tällainen.

Uutiset ja tapahtumat alkavat tuntua samanarvoisilta: sotilasvallankaappaus, kuorma-auto ihmisjoukossa, omasta autosta katkeaa jakohihna, ystäväpariskunta eroaa ja mies puhuu minulle, muttei lastensa äidille, asuu yksitoistaneliöisessä huoneessa ja sanoo kaiken olevan kunnossa. Trauma, trauma, trauma. 

Minä en pysähdy edes hengittämään. Kadulla, kiviteillä ja nurmikolla jalat tuntuva kevyiltä. 

Itken teattterissa ja oksennan huoltoaseman vessassa kotimatkalla. Keijujen kuningas kutsuu minua, mutta minä olen jo aikuinen ja minun on pidettävä kiinni hevoseni harjasta kotipihaan saakka.

Joka vuosi isosiskoni pilaa synttärikakkuni pohjan. Kasaan illalla itkun kanssa kakkua tahmeista länteistä, jotka irtoavat leivinpaperista ja murenevat käsiini. Vannon, että hän tekee sen vittuillaakseen. Joka saatanan vuosi, jos en itse tee sitä. Ihminen, joka laittaa ruokaa ja leipoo ilokseen, ei osaa tehdä pullaa eikä sokerikakunpohjaa. (Eikä kestä arkea eikä todellista maailmaa.)

Saan lahjaksi pihakeinun. Kieputan siihen värivalot. Kaadan huonosti kitkettyyn kukkapenkkiin mustaa multaa saviheinätupsujen päälle, ettei se näytä niin ruokottomalta. Isä kutsuu pihaani perinnepihaksi. Sisko luonnontilaiseksi. Se näyttää minun pihaltani.

Rannassa vesi nousee ja upottaa pitkospuut ja kastelee rantasaunan pukuhuoneen maton. Minä en huomaa mitään, ennen kuin jalkani ovat märät. Vannon tappavani kaikki majavat (kuten rotat ja räksät).

Syntymäpäiväni aamuna ensimmäiset vieraat ovat raksamiehet, jotka alkavat purkaa vanhan navettarakennuksen lahonnutta kulmaa. 

En minä luvannut ruusutarhaa, enkä odottanut. Tuleepahan aito kokemus, ajattelen synttärivieraitani, rakennusmiehiä ja itseäni. 

Istanbulin varapormestaria on ammuttu päähän. Ystäväni maksaa tonnin vuokraa kuukaudessa. Mies vuoden takaa palaa matkoiltaan ja kysyy, haluanko nähdä. Minä mietin, onko minulla tarpeeksi kuoharia ja sipsiä syntymäpäiväksi.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Jos sinun kehosi on aina ollut omasi, tämä ei ole sinulle.

Jos sinun kehosi on aina ollut sinun ystäväsi, tämä ei ole sinulle.

 

Kuusitoistavuotiaana päätin puhua joka päivä viidelle uudelle ihmiselle. Luin Geri Halliwellin omaelämäkerrasta, että ennen kuin Geristä tuli Ginger Spice, oli hän ahdistuneen ujo ja arka teinityttö. Hän päätti muuttaa itsensä ja voittaa ujoutensa alkoi väkisin jutella vieraille ihmisille. Hänellä taisi olla tavoitteena kymmenen uutta ihmistä päivässä. Maalaiskirkonkylän lukiolaiselle viisi oli hyvä luku.

Olin ollut ahdistunut, masentunut ja itsetuhoinen teini. Olin niin sekaisin, etten vieläkään muista kahdeksannesta luokasta mitään. Vuosi elämästäni on pelkkää mustaa. Yhdeksännellä luokalla pilviverho alkoi rakoilla. Halusin muuttua, halusin kipeästi olla jotakin muuta, kuin mitä olin ollut. 

Ajattelin tätä tänään, kun seisoin kirkonkylän k-kaupan edessä. Päivä oli kuuma, minulla oli kuuma. Olin auttanut siskoa siivoamaan työntekijöiden asunnon. Olin kantanut runkopatjoja ja liinavaatekasseja. Hiki valui pitkin selkää hihattoman paidan alla. Ei minua haittaa olla hihattomassa paidassa tuttujen ihmisten läheisyydessä, mutta julkisesti peitän aina käsivarteni (koska ne ovat löysät, ällöttävät, kamalat allilöllöt, olen oppinut ajattelemaan). Siivousurakan jälkeen ei ollutkaan aikaa vaihtaa paitaa. Oli mentävä heti, jos halusi: Naapurin pihakirpparilla oli paljon tuttuja ja minulla paljaat käsivarret. Yritin hengittää tasaisesti ja olla kuin en olisikaan. Ostin värikkään peltirasian ja söin varjossa lettua. Osallistuin aktiivisesti kaikkiin keskusteluihin, jotka ympärilläni virkosivat.

Vein siskon kotiin ja ajoin kaupoille samassa paidassa, jonka piti olla vain sänkyjenkantamishikipaita.

Ja siinä kaupan edessä seisoin, ajattelin Geri Halliwellia, itseäni ja toiveikasta, muutoshaluista oloa, joka minussa on alkanut herätä. Puolikuntoisena olemiseen, puolittain elämiseen kyllästynyttä oloa. Sitä kun jokin alkaa virrata sisällä ja sisään. Kun myttyyn rytistynyt maailmanusko alkaa suoristua. Seisoin auton vieressä ja katsoin takapenkillä olevaa vaatevalikoimaa: huppari, collegetakki, pitsijakku, luonnonvalkoinenseitinohuthellekäsivarsienpeitinvaate. Nyt on hetki elämässäni, ajattelin ja otin takapenkiltä vain rahapussini. Seurasin hetken ihmisiä, jotka menivät kauppaan. Liityin verkkaiseen ihmisvirtaan.

Kukaan ei kiinnittänyt huomiota minuun. Ei nauranut, ei tuijottanut, pilkannut tai muutenkaan nostanut esiin asiaa, että neidillä on nyt paljaat käsivarret. 

Mutta minä huomasin ja minä tiesin, että olin ylittänyt jonkin rajan, jonka olin piirtänyt itselleni itsevihan ja häpeän mustilla tinneritusseilla.

 

Share
Ladataan...

Pages