Ladataan...

Eilen sanoin ystävälle: minulla on kumma tunne siitä, että asiat tulevat muuttumaan.

Ja kaikki kovertui uudeksi äkimmin kuin arvasinkaan.

Muistathan: älä ammu viestintuojaa. Minä melkein suutelin. Jos emme olisi olleet työvaatteissa, jos hänen sormiensa välissä ei olisi palanut laiska savuke. Jos olisi satanut vähän enemmän ja vesi olisi peittänyt meidät katseilta, olisin suudellut. Hän kantoi uutisensa minulle kuin samettiin käärityn rubiinin. Kuin hän olisi pitänyt sitä taskunsa pohjalla kuittien ja klemmarien joukossa odottaen sumuista iltapäivää. Kuin olisin paljastunut itse hioutuneena, kevyempänä. Mutta oli oltava muiden edessä vähän vaitonainen.

Hänen sanansa hajosivat lempeinä ilmaan savun mukana ja minun oli vaikea olla aloillani. Seisoin hänen vieressään ja halusin loikata jostakin korkealta. Heti.

 

Alut ovat loppuja ovat alkuja. Olenhan muistanut kertoa jo sen?

Että kun jokin loppuu, jokin on tiivistynyt tarpeeksi ja kivi tipahtaa koneestasi, on aika siirtyä toiseen. (Kunnes ehkä joskus ei enää tarvitse loikata.)

Iltapäivällä puhelimeen kilahtaa viesti.

Vastaus yllättävään vapauteen.

Share
Ladataan...

Ladataan...

isä jää kiinni siitä, että käy salaa tätinsä kanssa kahvilla

 

myöhäiskeski-ikäinen mies ja kahdeksankymppinen mummeli,

jolla on paksulla kajalilla piirretyt ihanat eriparikulmakarvat,

juovat kirkonkylän ainoassa kahvilassa pullakahvit keskellä arkipäivää

 

ei sitä tarvitsisi salata: näkyvää pehmeää kohtaansa,

sitä, että aikuisen miehenkin pitää saada hetken arjessaan olla pieni 

pellavapää poika,

sillä sellainen hän yhä on - tätinsä rakastavissa silmissä

Share
Ladataan...

Ladataan...

 

lapsuuden kiipeilypuu oli valtava vaahtera,

joka syksyisin liputti raskaat, punaiset lehtensä ympäri pihamaata

äiti tuskaili haravoinnin kanssa

 

se selvisi kahdesta tulipalosta,

mutta Asta-myrskystä ei

se lohkesi kolmeen osaan ja rungot ajettiin moottorisahalla polttopuiksi

olin jo aikuinen, mutta silti surin vähän, haikeilin ja vaikeroin

 

nyt takapihallani kukkivat keväisin kirsikkapuut ja tammet ja tuomet

rakkain on kuitenkin nuori vaahtera, joka vasta syksyllä syttyy liekkeihin,

palaa punaisena, kun tammi vasta kypsyttelee terhojaan,

kun kirsikan siemenet on syljetty heinikkoon

 

voiko koskaan lähteä kokonaan?

muuttua toiseksi kuin on?

olla eri kuin suonissa virtaava punainen valo?

Share
Ladataan...

Pages