Ladataan...

Miten paljon toteutumatonta unta mahtuukaan ihmiskehoon? Ensimmäisenä päivänä uniin katoaa päänsärky, seuravaan vuorokauteen sulaa selkäkivut, sitten takareisien pakottava kiristys. Kuukautiset tulevat ja ovat ilman kipua. Aluksi unta pitää huokutella, sitten siitä tule olotila. Uni on uusi normaali, siitä herään hetkiksi syömään, pesytymään, kirjoittamaan. Ja sinne vajoaan taas, näkyjen kantamattomiin, kuin mieli ja keho korjaisi itseään. 

Pelottavinta on antaa itsensä parantua, antautua.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Juhannusaatto. 

Lupaan ajaa lapsuudenkodin nurmikon. Ja paistaa hiilloslohen. Ja en lupaa, mutta silti hakkaan kovaan pihamaahan rautakangilla koloja juhannuskoivuille. Äiti ja isossisko katselevat televisiota narisevilla nahkasohvilla. Isä ja loput siskot tekevät täyttä työpäivää arjet ja pyhät.

Kun kaikki on valmista, lähden omaan kotiini suihkuun. Oma pihanurmikko pitäisi ajaa. Ei ole kukaan hakannut pihaani koloja koivuille. Olen unohtanut syödä itse. Jääkaappini on tyhjä. Sauna ei lämpene yksinään kesäillassa.

Tämä sama asia tapahtui jouluna. 

Tämä asia tapahtuu niin monta kertaa, kunnes lopetan. 

Kunnes sanon, että haluan kiitos olla yksin tämän juhlapyhän kiitos kiitos.

Jaanahan se hoitaa. Jaanahan se paistaa kalan.

Maksan niin loputonta velkaa, ettei sille ole tilaa missään pankkiholvissa.

Olen vieras lapsuudenkodissani, silti minulle ei olla vieraskoreita.

 

Tänään katson kokkoa, koitan pitää kevyttä keskustelua yllä. Vielä hetken.

Kun muut uupuvat, juhannusyö on minun.

Hetken verran katson yksin yöttömään yöhön. 

Se riittää, minusta on tullut hyvä varas. Hyvän elämän varas.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Tunteet ovat suru ja lohtu. Mies kertoo lapsia olevan kolme, kaikki päiväkoti-ikäisiä ja sitten vielä vauva tai vauva mukaan lukien kolme.

En kysy tarkentavia kysymyksiä.

 

Saan juhannuslahjaksi punaisen pelakuun. Naurahdan, ilostun. Miten sopivaa: punainen pelakuu merkitsee lohtua.

Tietääkseni kukka ei liity tämän viikon tapahtumiin. Tietääkseni pettymykseni ja hänen katumuksensa eivät ole ollut niin selviä.

Sillä on selvää, että hän jätti tarkoituksella kertomatta. On selvää, että minusta näkee asioiden muuttuneen.

 

Suru ja lohtu, pettymys ja katumus ja vielä jokin tunne.

Pelko? Entä, jos nämä asiat eivät merkitsekään mitään minulle? Entä jos en peräännykään oikeasti, että tilaisuuden tullen (niitä tulee aina) ajan itseni ja hänet lainsuodattomiksi omissa elämissämme? Kuulostaa romanttiselta, ei varmasti ole. Me vastaan maailma. Ei, haluan olla osa maailmaa.

Suru, lohtu, pettymys, katumus, pelko ja vielä jokin tunne. Haikeus? Kohtalon paino? Paljastui se kohtalo millaiseksi tahansa.

 

Ja silti, samaan aikaan, ilmaisen ylitsevuotavaa kiitollisuutta. Tunnenkin. Kun imutankkimies käy tyhjentämässä likakaivot, kiitän häntä kolmesti, seison pihamaalla, itikat purevat kipeästi paljaisiin pohkeisiin. Kiitos viemäröinti, kiitos miehet, jotka nostavat betoniset kaivonkannet ja tekevät likaisia töitä.

Ja väistämättä minussa kasvaa havainto, että kaikki mitä minä tarvitsen on jo tässä. Minun täytyy vain avata silmäni ja nähdä. Tai uskoa näkemäni. Tai tajuta, mitä silmäni näkevät.

Ettei minulta puutu mitään. Asiat eivät vain ole edessäni sellaisessa muodossa, jossa pääni ne kuvittelee. Sellaisina, kuin niiden muka pitäisi olla.

Ne vain ovat, kysymättä lupaani. Noudattamatta muotovaatimuksiani.

Share
Ladataan...

Pages