Ladataan...

Kun viemme vastaanottokeskuksen lapset uimahalliin (ne muutamat, joita on jäljellä), tuntemattomat ihmiset kommentoivat asiaa. Yleensä kannustavasti. Tosi hienoa, että olette lähteneet uimaan. Kiva homma, että tuotte lapsia tänne. Se tuntuu jännältä, sillä lapset ovat tulleet niin tutuiksi, että on vaikea muistaa, että he pistävät jonkun silmään. Ovat liian tummia, puhuvat välillä kieltä, joka kuulostaa hassulta, erilaiselta. Minulle ne ovat tavallisia lapsia. Ihania, rakkaita, ärsyttäviä. Tosi tavallisia.

 

Mili Kaikkonen sanoi, että elämä on paras henkinen harjoitus. Minulle se on torstai. Olen kirjoittanut tänne yhdestä miehestä enemmän kuin mistään muusta. Miehestä, joka ei ole enää elämässäni muuten kuin nykyisen kumppaninsa muodossa. Joka hiton torstai. Muut viikonpäivät voin kohdata luottaen itseeni ja maailmaan, noin niin kuin lähtökohtaisesti pystypäin. Mutta torstaisin herään liian aikaisin, meikkaan liian paljon, tuskastun hiuksiini. Minun on varattava vaatteet edellisenä iltana valmiiksi, puettava aamulla ne ja jäykkä tekohymy kasvoille. Se nainen käy mun hermoon. Hän on kaunis, mutta eri tavalla kuin minä. Hänen siniset silmänsä ja strassihiussolkensa ja kotelomekkonsa arkipäivänä. Ja kuinka hän hakee jatkuvasti katsekontaktia ja liittyy mukaan jokaiseen keskusteluun. Ramppaan vessassa, että saan hetken olla yksin. Ja kun olen samassa tilassa hänen kanssaan, minä hymyilen. Hymy on kramppi kasvoillani ja kun pääsen hänen valtapiiristään, olen voimaton. Minun on pysäytettävä auto bussipysäkille ja itkettävä vähän. Huudettava hetki ääneen matalaa kurkku-uikutusta. Hengitettävä omaa ilmaani ennen kuin voin jatkaa matkaani. Ja kaiken taustalla ajatus: Tuollaisen hän valitsi minun sijaani. Vanhan. Ärsyttävän. Sellaisen, jonka kaikki tarpeet tyydyttyvät lasillisella valkoviiniä perjantai-iltana. En halua sitä miestä enää, mutta en kestä, että hän halusi jonkun noin erilaisen kuin minä olen. Haluaa. Sinä haastat minua. Se oli meidän ytimemme. Sinä haastat minut, minua. On kai helpompi tulla miellytetetyksi kuin haastetuksi. Happamia sanoi kettu. 

 

Kaija Juurikkala maalasi minusta sielun muotokuvan. Olen ollut edellisessä elämässäni nunna, hän kertoi. En tiedä, uskonko edellisiin elämiin, mutta hänen sanansa soivat kehossani päiväkausia, kuin joku olisi ravistanut minut hereille painavasta unesta. On joitakin maisemia, jotka uskon enemmän omaksi kuin toiset. 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Läppäri on puolitoista viikkoa huollossa.

Parhaat päivät keväästäni. Minä luen iltaisin kirjaa ja alan piirtää.

Kirjoitan runoja ja ne alkavat järjestyä päässäni kokonaisuudeksi.

Neulon sukkaa ja vähän itken.

 

On vaikea kertoa tavallisista, tasaisista päivistä, vaikka ne ovat parhaimpia.

 

Ajan Porvooseen. Vietän viikonlopun kahden rakkaan ystävän kanssa. Syön sitruunakakkua ja saunon.

Poltan muutaman savukkeen ja heräilen ja nukahtelen öisin ja iltapäivisin.

 

Kone tulee huollosta, mutta en avaa sitä kahteen päivään.

Vietän lauantain kirjoittajakollektiivin kanssa. Toiset juovat paljon viiniä, minun sisälläni kipunoi.

Ajan yöksi kotiin. Herään aamuseitsemältä ja avaan mustan luukun.

 

Kaksi kuukautta dedikseen.

Sitten mietin uudestaan, tuleeko minulle enää tietokonetta kotiin lainkaan.

Tämä sinisenä sykkivä aukko ei ole kaiken menetetyn arvoinen.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Kun huomaa, että ihan yhtä hyvin voi ihastua sorjaan ja tummaan kuin tanakkaan vaaleaan.

Kun vahingossa päivistä on tullut hyviä.

 

Kun alkaa olla toiveita ja haaveita, ensimmäistä kertaa tosi pitkään aikaan. Kun ihminen, jonka ohi on kävellyt puoli vuotta sivuuttaen hänet kevyellä pään nyökkäyksellä, onkin olemassa kokonaisena. Ensin varkain, sitten kuin pesäpallomailalla naamaan. Miten voi olla mies noin kaunis ja viehättävä. Ja pitkä. Pitkä on uusi ja hyvä asia.

Ensin tuli paniikki. En halua tätä nyt. 

Mutta tämä tuli juuri nyt siksi, että sille oli tilaa tulla. Ensimmäistä kertaa aikoihin oli tylsiä iltapäiviä ja iltoja, jolloin jouduin kysymään itseltäni Mitähän sitä tekisi? Ei ollut jatkuvaa kiirettä kintereissä, ei loputonta väsymystä, ei jatkuvaa päänsärkyä ja silmämunien takana kiertävää itkua. Itkua toki on itkijänaisella aina, mutta myös naurua ja iloa. Ajatukset ehtivät hiipimään oma pään ulkopuolelle ja silmät alkoivat nähdä muutakin kuin oman navan

Ja mitä nyt tapahtuu? Ei ehkä mitään.

Mutta valo kulkee ikkunoiden läpi, minä puen toppavaatteet ja vien vastaanottokeskuksen lapset pulkkamäkeen. Illalla ajan kaupunkiin, vien ystävän uuteen asuntoon viherkasvin ja viinipullon. Puen legginsien sijaan sukkahousut ja punaan huulet sävy sävyyn viinin kanssa. 

Ja ehkä jossakin välissä mietin vähän tummaa, komeaa miestä. 

Share
Ladataan...

Pages