Ladataan...

Uudessa työpaikassa on mukava mies.

Sellainen, joka alkaa kirjoittaa post it-lappuviestiensä perään sydämiä ja katsoo silmiin rauhassa ja pitkään. Hän jää perjantai-iltana muiden lähdettyä työpöytäni viereen notkumaan. Lähtee pois ja tulee takaisin. Ei selvästikään saa sanottua, mitä haluaa.

 

Maanantaina esimies tulee käymään. Aamuhälinässä, rennosti, hän kysyy mieheltä, joko vauva nukkuu yönsä hyvin. 

Ai niin. Hän unohti kertoa, että kotona on vaimo ja sylivauva. 

Koko loppupäivänä mies ei katsoa minua silmiin.

 

Tiistaina hän ei tule. Hän ei ilmoita minulle mitään ja jättää minut vähän pulaan.

Lähetän viestin ja kysyn, missä hän on. Ihan ystävällisesti. Ei varmasti ole minun asiani kysyä. Hän on sairastunut äkillisesti. Toivotan pikaista paranemista, vilpittömästi. Meidän välillämme ei ehtinyt tapahtua mitään peruuttamatonta. Ei meidän arkisuhteemme muutu tästä mihinkään. Tunnemme toisiamme niin vähän, että minä voin kyllä jatkaa ilman kynsiä ja hampaita. 

 

Tulee mieleen monia ajatuksia ihmisistä, jotka panostavat enemmän häihinsä kuin avioliittoonsa. Niin kuin sekin ihan hyvä kaveri, joka on ollut hyvin varattu niin kauan kuin olemme tunteneet. Avioliitto, yksi lapsi ja raskaana oleva vaimo ei estänyt häntä tunnustamasta rakkauttaan öisin tekstiviestein poikien saunailtana. Ystävien välinen rakkaus on ihanaa ja kannatettavaa, mutta tämä tyyppi korotti panoksia ottamalla kuvia haarovälistään ja lähettämällä niitä minulle. Nyt vasta muutama vuosi myöhemmin, miten epäreilua ja vittumaista tuollainen käytös on. Turvallisesta avioliiton satamasta ei pitäisi käydä vilkuttelemaan muniaan toisille naisille. On erilaisia liittoja, erilaisia puolisojen välisi sopimuksia, mutta tiedän, ettei tämän liiton nainen tiennyt näistä kuvakavalkadeista. Luulen, ettei mies itsekään oikein tiedä tai ymmärrä, mitä teki tai ainakaan olisi osannut sanoittaa omia aikeitaan siinä hetkessä, kun painoi lähetä-nappulaa. 

Ehkä tämä on yksi syy siihen, että häät vähän ahdistavat. Kun avoliitossa, vuosia valmiissa kodeissa asuneet pariskunnat, päättävät solmia avioliiton, se tuntuu vähän tarpeettomalta. Me halutaan järjestää juhlat perheille ja ystäville, kuulostaa vähän ontolta syyltä. Lupaus rakkaudesta ja kunnioituksesta ei tunnu kestävän poikien saunailtoja eikä Levin keväthankia, joilla ystäväni käyvät tarkoituksella pokaamassa naimisissa olevia miehiä, koska ne ei soittele perään.

En tiedä, mikä olisi sitten hyvä, mikä minulle kelpaisi. Olen vain väsynyt rakkauden ja arvokkuuden vähyyteen maailmassa ja omassa elämässäni.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Hotelliyö juhlapaikan lähellä. Häälahja. Mekko ja ehkä tukka. Kaikki muu, mitä huomaamatta menee: sukkahousut ja jokin uusi kynsilakka. 

Sitä ennen polttariviikonloppu, jolloin ei kursailla. On tanssitunnit, elämyskohteet, kahdeksan pulloa kuohuviiniä, teemavaatteet, hotelliyöt ja ravintolaruokailut. Ja kaikki asiat, joista en edes tiennyt ennen tätä vuotta. Polttarikansio. 

Kun aloin laskea, kuinka paljon yhdet häät maksavat kaikkine krumeluureineen häävieraalle, oli pakko todeta, että toinen on jätettävä väliin: joko hääjuhla tai polttarit. 

Ja kun kyseessä on jokaisen parin ikimuistoinen tapahtuma, ei viitsi näyttää nurjaa naamaa.

Mutta silti, ihan tolkutonta. 

En halua edes laskea, paljonko hääpari ja heidän perheensä käyttävät rahaa juhliin. Sekin tyttö, joka puhui nyyttäripiknikhäistä, järkkäsi "rennot" ja "pienet" häät, joiden budjetti oli jossakin viiden ja kymmenen tuhannen välillä. 


Vähemmän on enemmän. Jos joskus menen naimisiin, toivon että puutarhajuhlat riittävät kaikille. 

 

Kesän häät pelottavat jo vähän valmiiksi. 

Saako elämänsä elää niin, että käy vaan töissä ja on kotonaan? 

Share
Ladataan...

Ladataan...

jos olisi arvokas itsenään

eikä välineenä, joka on

jotakin jollekulle

 

se on tylppä tunne

olla askelma tai pönkä

tai autokyyti lentoasemalle

 

ohi hetkessä

Share
Ladataan...

Pages