Ladataan...

Istuin eilisen aamupäivän tatuoijan tuolissa.

En tuntenut häntä etukäteen, vain hänen työnsä. Mutta hänen elämänsä kuulosti ohuesti minun elämältäni: Nainen, joka asuu yksin vanhan maalaistalon pihapiiriä. Puhuimme koti- ja villieläimistä. Remonteista ja kotiteurastuksista. Muutama tunti meni huomaamatta. Kipu tuntui sopivalta. Menin portista. Astuin metsän ovesta sisään.

Nyt kyynärvarrellani juoksentelee karhu. Hänen yläpuolellaan kajastaa heijastus Otavasta. Eläville ja kuolleille. Hän on kuolleille. Peilikuva maailmasta.

Kun aika on, hänelle tulee kaveri, joka on eläville. 

 

Kaksi asiaa tapahtui:

1) Sain kehoni takaisin. Se on minun ja vain minun. Jos haluan kantaa sillä kuvia, teen niin.  

2) Nyt minussa on aina jotakin kaunista.

 

Mielenrauha tuoksuu punaiselta bepanthenilta.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

En juuri kirjoita mitään, älkää siis tunteko itseänne laiminlyödyiksi.

Olen aika huono olemaan onnellinen ja vapaa. Silloinkin kun kaikki on hyvin, jokin kalvaa minua. Olen puhunut terapiassa kohta kaksi ja puoli vuotta ja se on auttanut moneen asiaan, mutta edelleen on tämä yksi asia. 

Luin ohimennen -- ohimennen, sillä melkein kaikki menee minulta ohi juuri nyt, parkkikiekon käyttötaidot, työpäivän jälkeiset tapaamiset -- että traumat voivat muuttaa ihmisen dna:ta ja näin siirtyä jälkeläisiin ja heidän jälkeläisiin. En muista, tuliko tämä tieto jostakin tiedelehdestä vai selvänäkökanavalta, joten suhtautuisin tähän sillä tavalla leikkisän kiinnostuen.

Minusta tuntuu, että kannan mukanani jotakin, johon minulla ei ole yhteyttä tässä todellisuudessa. Se on minussa geenitasolla tai jossakin sielunvärähtelyissä jäänteinä edellisista elämistä.

En kirjoita juuri mitään, koska ajatukseni ovat tämän kaltaisia.

En kirjoita myöskään siksi, että minua on pyydetty kirjoittamaan siitä traumasta, joka painaa jälkeänsä minun dna:han päivästä toiseen. Kirjoita niistä turvapaikahakijoista. Tekisi mieli vähän tirkkiä ja tietää. Enkä kirjoita. Puran sen asian jonakin päivänä, toivottavasti tässä elämässä ennen kuolemaani. Siihen asti elän sitä päivästä toiseen melko hiljaa ja itsellisesti.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Terrori tuli pohjolaan, huutaa otsikko.

Minusta ei tunnu juuri miltään.

Samalla viikolla on räjähtänyt Daeshin autopommeja Fallujassa, eikä niistä ole Suomessa uutisoitu. Katsomme lapsien kanssa kännykästä, milloin viime syksyn kaverit ovat viimeksi olleet online siis hengissä. Koska he eivät ehkä enää ole.

Nyt he olivat, mutta tiedän, että jonain päivänä tulee suruviesti. Että joku palautetuista, palanneista tai paenneista lapsista on kuollut. Se päivä roikkuu ilmassa, on kiinni minussa. Itken sitä vähän jo perjantai-iltaisin, kun päänsärky venyy kalvoksi kasvojen ylle ennen kuin silmät painuvat kiinni. Unissani tappelen usein. Joskus herään paniikkikohtaukseen. Päivisin niitä ei enää tule.

Totuuksia on monenlaisia. Pakkopalautuslennot ja Syyrian tapahtumat. En enää tiedä, mikä on totta ja oikein, paitsi sen, että haluan aina olla elämän puolella.

Ei Pietarissa eikä Tukholmassa olisi tarvinnut kuolla ketään. Mutta ei myöskään tarvitse kuolla Syyriassa tai Irakissa. Afganistanissa. 

Ihmiset koristelivat Facebook-profiilikuvansa Ruotsin lipulla. Se tuntuu vanhanaikaiselta ja yksisilmäiseltä.

Maailma on meidän kaikkien vastuulla.

 

 

 

Share
Ladataan...

Pages