Ladataan...

Olen tullut tosi tarkaksi siitä, millaisten ihmisten kanssa vietän vapaa-aikaani.

En tiedä, onko se sulkeutumista vai avautumista. 

Joskus öisin hiljaisuus on liikaa ja mietin, olenko aina yksin.

Mutta usein se on lohdullinen. Hengittävä, lämmin peitto, jonka sisään kääriytyä.

 

Hoitava ja puhdistava äänettömyys.

 

Tumma mies hymyilee koko käytävän verran. Hänen kasvoilleen on jäänyt edeltäneen keskustelun tunne. Joku on saanut hänet hymyilemään. Yritän katsoa hänen lävitseen, mutta en onnistu. Kun yritän väistellä häntä ahtaassa huoneessa, hän iskee kyynärpäänsä kylkeeni vahingossa. On vaikea olla kuin ei olisikaan (olemassa myös näin).

Share
Ladataan...

Ladataan...

Kun viemme vastaanottokeskuksen lapset uimahalliin (ne muutamat, joita on jäljellä), tuntemattomat ihmiset kommentoivat asiaa. Yleensä kannustavasti. Tosi hienoa, että olette lähteneet uimaan. Kiva homma, että tuotte lapsia tänne. Se tuntuu jännältä, sillä lapset ovat tulleet niin tutuiksi, että on vaikea muistaa, että he pistävät jonkun silmään. Ovat liian tummia, puhuvat välillä kieltä, joka kuulostaa hassulta, erilaiselta. Minulle ne ovat tavallisia lapsia. Ihania, rakkaita, ärsyttäviä. Tosi tavallisia.

 

Mili Kaikkonen sanoi, että elämä on paras henkinen harjoitus. Minulle se on torstai. Olen kirjoittanut tänne yhdestä miehestä enemmän kuin mistään muusta. Miehestä, joka ei ole enää elämässäni muuten kuin nykyisen kumppaninsa muodossa. Joka hiton torstai. Muut viikonpäivät voin kohdata luottaen itseeni ja maailmaan, noin niin kuin lähtökohtaisesti pystypäin. Mutta torstaisin herään liian aikaisin, meikkaan liian paljon, tuskastun hiuksiini. Minun on varattava vaatteet edellisenä iltana valmiiksi, puettava aamulla ne ja jäykkä tekohymy kasvoille. Se nainen käy mun hermoon. Hän on kaunis, mutta eri tavalla kuin minä. Hänen siniset silmänsä ja strassihiussolkensa ja kotelomekkonsa arkipäivänä. Ja kuinka hän hakee jatkuvasti katsekontaktia ja liittyy mukaan jokaiseen keskusteluun. Ramppaan vessassa, että saan hetken olla yksin. Ja kun olen samassa tilassa hänen kanssaan, minä hymyilen. Hymy on kramppi kasvoillani ja kun pääsen hänen valtapiiristään, olen voimaton. Minun on pysäytettävä auto bussipysäkille ja itkettävä vähän. Huudettava hetki ääneen matalaa kurkku-uikutusta. Hengitettävä omaa ilmaani ennen kuin voin jatkaa matkaani. Ja kaiken taustalla ajatus: Tuollaisen hän valitsi minun sijaani. Vanhan. Ärsyttävän. Sellaisen, jonka kaikki tarpeet tyydyttyvät lasillisella valkoviiniä perjantai-iltana. En halua sitä miestä enää, mutta en kestä, että hän halusi jonkun noin erilaisen kuin minä olen. Haluaa. Sinä haastat minua. Se oli meidän ytimemme. Sinä haastat minut, minua. On kai helpompi tulla miellytetetyksi kuin haastetuksi. Happamia sanoi kettu. 

 

Kaija Juurikkala maalasi minusta sielun muotokuvan. Olen ollut edellisessä elämässäni nunna, hän kertoi. En tiedä, uskonko edellisiin elämiin, mutta hänen sanansa soivat kehossani päiväkausia, kuin joku olisi ravistanut minut hereille painavasta unesta. On joitakin maisemia, jotka uskon enemmän omaksi kuin toiset. 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Läppäri on puolitoista viikkoa huollossa.

Parhaat päivät keväästäni. Minä luen iltaisin kirjaa ja alan piirtää.

Kirjoitan runoja ja ne alkavat järjestyä päässäni kokonaisuudeksi.

Neulon sukkaa ja vähän itken.

 

On vaikea kertoa tavallisista, tasaisista päivistä, vaikka ne ovat parhaimpia.

 

Ajan Porvooseen. Vietän viikonlopun kahden rakkaan ystävän kanssa. Syön sitruunakakkua ja saunon.

Poltan muutaman savukkeen ja heräilen ja nukahtelen öisin ja iltapäivisin.

 

Kone tulee huollosta, mutta en avaa sitä kahteen päivään.

Vietän lauantain kirjoittajakollektiivin kanssa. Toiset juovat paljon viiniä, minun sisälläni kipunoi.

Ajan yöksi kotiin. Herään aamuseitsemältä ja avaan mustan luukun.

 

Kaksi kuukautta dedikseen.

Sitten mietin uudestaan, tuleeko minulle enää tietokonetta kotiin lainkaan.

Tämä sinisenä sykkivä aukko ei ole kaiken menetetyn arvoinen.

Share
Ladataan...

Pages