Ladataan...

Tiedän arjen palanneen, kun elämänpauhu herättää aamuyöllä neljän aikoihin (yleensä aika tarkalleen kymmentä vaille neljä riippumatta, onko illalla vilkaissut viimeisen kerran kelloa puoli kymmeneltä, puoliltaöin vai mestarin lailla puoli kahdelta).

Ja silloin neljän aikaan aamuyöstä ei tapahdu kummempaa. Lasken, että kaikki raajat on tallella, kokeilen, että pää yhä kiinni muussa ruumiissa ja kuuntelen vähän aikaa talon ääniä ja viitteitä vältetystä maailmanlopusta. Pelastuimme taas. Onnekasta.

Aamulla pihamaalla lapset juoksevat joukolla syliin. Tiedän, ettei näitä päiviä ole jäljellä ehkä kovin monta. Pian he huomaavat, etteivät muut lapset tee niin, pian heille tämä on ihan tavallista arkea.

Kaikki he näyttivät hyvinvoivilta ja kaikille kuului kollektiivisesti hyvää.

 

Jossakin koulun yläkäytävällä huomaan, että minusta kaikki suomalaiset lapset näyttävät samanlaisilta, kun luokkien ovet avautuvat yksi kerrallaan kuin padot. Myös ne omat.

 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Kun vuosi vaihtuu, olen nettikaupassa tilaamassa vähäsen naurettavia pitsialusvaatteita.

Olen lähtenyt illanvietosta itku kurkussa, pysähtynyt pihalla katsomaan revontulia. Jokin ihme, korotus yöhön, joka oli väsynyt ja ikävää täynnä.

 

Aamulla päivitän Tinder-kuvat ja esittelytekstin. Kosketan ohimennen kahville piipahtaneen tuttavan selkää.

Haen lapsuudenkodin komerosta Geri Halliwellin elämäkerran. Sillä olen tappanut tämän olon jo kerran, kuusitoistavuotiaana.

Muistelen, että Geri kertoo, kuinka alkoi taistella lamauttavaa ujouttaan vastaan puhumalla joka päivä vieraille ihmisille, kunnes kauhu lakkasi.

Minun on tehtävä samoin. Ja katsottava tarkemmin, kuunneltava tarkemmin. Puhkaistava se kupla, johon olen pääni tunkenut.

 

Ja kun ajamme siskon kanssa huoltoasemalle hampurilaiselle, se korottaa yksinäisyyden tunteen potenssiin. 

Ehkä kolmen vuoden päästä voisi lähteä matkalle, sitten on maksettu opintolaina ja auto.

Ehkä sulla on silloin kaksi lasta ja ties mitä.

 

Olisipa.

 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Kun toinen lomaviikko hiipii loppuaan kohti,

havahdun alakuloon, joka saa kääntämään kylkeä aamusängyssä,

vaikka uni on kulunut puhki jo useaan otteeseen.

 

Minulla on tylsää ja minä olen yksinäinen,

kun kaikki on tehty

jouluruuat laitettu ja nautittu

patterit vaihdettu kaikkiin pikkukojeisiin palovarottimista auton avaimeen (ja vara-avaimeen)

sushit pyöritelty

suklaat syöty ja Gilmoren tyttöjä katsottu kylläisyyspisteeseen.

 

Uimahallissa kiljuvat lapset,

elokuvissa karkkipusseja rapisuttavat teinit,

ne eivät ärsytä,

ne nostavat työn kaipuun.

 

Ja nyt olen sen tunnustanut (itselleni):

olen yksinäinen.

Arki piilottaa sen hyvin,

mutta tässä se nyt on,

pitkien pyhien paljastamana.

 

Nyt olen sen tunnistanut ja tunnustanut,

mitä seuraavaksi?

Share
Ladataan...

Pages