Ladataan...

Kun toinen lomaviikko hiipii loppuaan kohti,

havahdun alakuloon, joka saa kääntämään kylkeä aamusängyssä,

vaikka uni on kulunut puhki jo useaan otteeseen.

 

Minulla on tylsää ja minä olen yksinäinen,

kun kaikki on tehty

jouluruuat laitettu ja nautittu

patterit vaihdettu kaikkiin pikkukojeisiin palovarottimista auton avaimeen (ja vara-avaimeen)

sushit pyöritelty

suklaat syöty ja Gilmoren tyttöjä katsottu kylläisyyspisteeseen.

 

Uimahallissa kiljuvat lapset,

elokuvissa karkkipusseja rapisuttavat teinit,

ne eivät ärsytä,

ne nostavat työn kaipuun.

 

Ja nyt olen sen tunnustanut (itselleni):

olen yksinäinen.

Arki piilottaa sen hyvin,

mutta tässä se nyt on,

pitkien pyhien paljastamana.

 

Nyt olen sen tunnistanut ja tunnustanut,

mitä seuraavaksi?

Share
Ladataan...

Ladataan...

Kello ei ole puolta päivää ja minulla on kädessäni rommiglögi ja läppärin vieressä konvehtirasia, josta olen hamunnut suihini ensimmäisen kerroksen parhaat namut. Auto on vanhempien pajassa öljynvaihdossa, minä kirjoitan kaikki ne inhottavat sähköpostiviestit, soitan kaikki soittamattomat puhelut, naputtelen vastaukset tekstiviesteihin, joihin on ollut turvallisinta olla puuttumatta. Vuosi alkaa tulla valmiiksi. Minä sen mukana kypsyn ja marinoidun. 

Ei tämä ihan lohdutonta ole. Suklaan ja rommin lisäksi on George Michaelin Father Figure ja to-do-listan viimeinen asia: Varaa tatuointiaika. 

Ja on tämä palsta, jonka puoleen voin kääntyä, kun olen saanut taas yhden viestin valmiiksi.

Ja ihmiset, jotka saapuvat palaveriin talon toiseen siipeen, katson heidän kulkuaan pihan poikki. En ole sytyttänyt valoja. Saatan olla näkymätön.

En ole kirjoittanut juuri mitään viikkokausiin. En mitään oikeaa. Tuntuu, että kaikki tarinat ovat toisten. Omani on ohueksi virttynyt, vähän mitäänsanomaton nyt.

Oli syksy, joka opetti paljon. Vei ja toi ja lupasi ja hajotti ja silitti ehjäksi.

On erilaisia päätöksiä ja monta asiaa, joista luopua. 

Sisko lähtee koko kevääksi Etelä-Amerikkaan. Siksi että voi. Siksi, ettei pelkää tuhlata. Siksi, ettei ajattele huomista. Ja silti hän on vihainen, tiuskii ja kolistelee astioita. Mistään ei näe, että vuoden vaihtuessa hän on jossakin Atlantin yllä lentokoneessa. Pahinta on kai se, kun mikään ei enää/vielä tunnu miltään. 

Ovi käy ja sanaakaan sanomatta hän istuu sohvalle, ihminen, josta kirjoitan. Jolta en uskalla kysyä, kuinka hän aikoo pärjätä vieraissa maissa, vaikka hän ei jaksa arjessakaan. Tai ehkä se onkin se juju: jos ei jaksa yhtään arkea, on aina mentävä kauemmaksi ja kauemmaksi suuremmalla riskillä. 

Jossakin vaiheessa luksus muuttuu normaaliksi. Vuosittaiset ulkomaan matkat. Useat matkat vuodessa, kaksi viikkoa Thaimaassa joulukuussa. Tai elektroniikka: läppäri, pädi, älypuhelin. Päiväunet loputtomaksi vaakatasossa makaamiseksi.

 

Iltaöisin minä uneksin kiharatukkaisista pojista ja auringosta. Herään violettejen jouluvalojen kajosta kuin veden alta.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

kun olen pitkän riman kanssa huitonut jouluvaloja korkeaan pihakuuseen,

raivannut vanhaan navettaan uuden reitin rakennusromujen läpi koivuhalkojen luo

 

olen siivonnut oman talon ja vanhempien,

tehnyt laatikot ja koristellut piparit

 

otan yhden iltapäivän itselleni

ostan euron hyasintteja ja halpoja suklaakonvehteja,

(ostaisin kaikkein kalliimpia ja suurimpia mitä vaan, jos minulla olisi rahaa)

paketoin ja ajan vastaanottokeskukseen

koputan oville ja tutut ihmiset avaavat

juon teetä ja syön sokerisia herkkuja

ja otan halauksia ja seison kynnyksellä sisätiloista hehkuvassa

lämmössä

 

koskaan ei ole tarpeeksi aikaa

kaikille niille, joita rakastan

joten ostan kukkia ja karkkia ja kirjoitan sanoja kortteihin,

että jotakin siitä valosta, joka näitä päiviä valaisee

hieroutuisi jokaiseen päivään

Share
Ladataan...

Pages