Ladataan...

Veronpalautuskukat. Veronpalautuslaukku. Veronpalautuskampaajakäynti. 

Oli laitettava kaikki somekanavat hetkeksi käyttökieltoon, sillä vaikka omallekin tilille tipahti lämmittävä summa veronpalautuksia, tänäkään vuonna ei ole varaa tuhlata niitä vain siksi, että on sesonki. Veronpalautussesonki.

 

Muutama vuosi sitten koin jatkuvaa alemmuudentunnetta, sillä työkaverillani tuntui olevan rahaa järkyttävän paljon enemmän kuin minulla, vaikka oletan, että meille maksettiin saman verran. Olin silloin vähän löperi rahojeni kanssa, mutta silti. Hän saattoi loppukuusta, juuri ennen palkkapäivää, kävellä kännykkäliikkeeseen ja ostaa uuden neljäsadan puhelimen "koska tuntui siltä ja kiinnosti". Ruoskin itseäni, kun rahani tuntuivat aina olevan lopussa ja työkaverilla oli taas uusi paita. Tai farkut. Tai viikonloppumatka Keski-Eurooppaan.

Myöhemmin hän vähän vahingossa paljasti asumisjärjestelyidensä olleen vuosikausia sellaisia, ettei hänen ollut tarvinnut maksaa vuokraa. Poikaystävän rikkaat vanhemmat auttavat monessa pulmassa.

Tai jo se, että kaksi aikuista, joilla on vakinaiset päivätyöt, jakavat arkensa.

Ystäväni ja hänen miehensä, molemmat perusduunareita, omistavat alle kolmivitosina yhden velattoman kerrostaloasunnon ja maksavat iloisesti rivitalonneliöidensä lainalyhennyksiä. Aina vierailujeni välillä asuntoon on ilmestynyt uusi design-henkinen sisustuselementti. He ovat ihania ihmisiä ja tekevät paljon töitä. Toivon, että he muistavat iltaisin kiittää yltäkylläisyydestä, jossa saavat elää.

Minäkin yritän muistaa kiittää. Ja muistaa antaa itselleni myös armoa, sillä minä maksan kaikesta yksin. Lainanlyhennykset, sähkölaskut, tiemaksut, bensat. Ne kaikki kuitataan yhden ihmisen palkasta. 

En ole köyhä, vaikka palkkani on melko pieni. Joskus keskellä kuuta sydäntä kylmää, kun tilillä on vain pennosia. Yritän maksaa laskut aamuisin tai päivällä, niin että ne jäävät elämän jalkoihin, enkä illalla enää ajattelisi rahaa. Että ajattelisin mieluummin kuumeista poikaa, joka käpertyy aamulla työpaikan ovella kainalooni (jonka lähetän kotiin parantumaan), mieluummin ajattelen kiukkuista poikaa, äkäistä tyttöä. Tai poikaa, joka sukeltaa renkaan neljästä metristä ja soivin korvin kertoo, että teki niin. Iltaisin haluan ajatella jokaista lasta mieluummin kuin yhtään seteliä. 

 

Veronpalautuspäivänä en osta kukkia enkä mene spontaanisti kampaajalle. Maksan kaikki laskuni ja avaan parin päivän kuumottelun jälkeen kuoren, jonka lähettäjänä on valtionkonttorin hallinnon tietotekniikkakeskus. Helpotuksen huokaisu on vilpitön, kun kameraan ajamisesta  on seurauksena vain kirjallinen huomautus. Tämä tarkoittaa kivempia joululahjoja rakkaille. Haluan antaa niitä, jos vain voin.

Joka vuosi, kun verotustiedot julkaistaan, etsin äitini ja isäni nimet listalta. Minulla on patja, jota vasten kaatua. Mutta se ei tee asioista aina helpompia, sillä on myös sellaisia asioita, kuten ylpeys ja velvollisuuden tunto. Ja se patja ei ole lämmin, pehmeä patja, johon voi jäädä ihanasti makoilemaan. Se pehmittää pahimmat iskut, mutta kippaa sitten maantasalle. Se pukkaa ylös ja pakottaa kävelemään, eikä se ole aina mukavaa. 

Tässä hetkessä, nyt, olen onnellinen. Luottokortilla on muutama sata miinusta. Huomenna ja viidestoista päivä pankki siipaisee tililtäni siivut. Ei haittaa.

Jos kaikki olisi täydellistä, en maksaisi kaikesta ihan yksin. Mutta tänään olen onnellinen ja onnekas, että saan maksettua laskuni ja lyhennykseni suurinpiirtein ajallaan. 

Share
Ladataan...

Ladataan...

sinä olet mennyt jo puolitoista vuotta sitten

 

kukaan ei ole huomannut kertoa,

minä en ole huomannut kaivata sinua

vuosiin

kukaan ei arvannut, että jäit minuun

 

jossakin välissä pienistä pojista kasvaa isoja miehiä

ja sitten tapahtuu jotain,

mistä vaietaan muistosivuilla ja Facebookin surunvalitteluviesteissä

 

minä en tuntenut mitään, kun lähdit:

miten saatoit kuolla ilman lupaani

 

te muutitte pois, kun teidän navetta paloi,

et tullut kouluun sinä päivänä ja pian et ollenkaan

joskus näin sinut ohimennen, mutta silloin oli ne vuodet,

jolloin ei raaskinut moikata, ei uskaltanut, ei vaan voinut,

oli liian paljon mielikuvia, rooleja, odotuksia, pelkoja siitä,

mitä saattaa paljastua (ei meillä ollut mitään salattavaa, kuin itsemme)

 

ja nyt sitten sinua ei enää ole,

enkä minä osaa olla surullinen enkä mitään muuta kuin vähän surullinen,

 

sinä soitit suutasi ja minä ihastuin 

ja me olimme niin pieniä lapsia

jäimme siihen hetkeen

kapseloiduit minussa siihen kipuun,

joka on vuodet kymmenestä kahteentoista

kun sääriä pakottaa kasvukivut ja sydäntä

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

kukaan ei huomaa myöhemmin mitään

minäkään en huomaa mitään muutosta siinä kuinka kuljen, olen,

puen kenkäni eteisessä ja takkini 

valo on jäänyt palamaan,

raskas hengitys on jäänyt makuuhuoneen oven taakse

olohuoneen ikkunasta piirtyy harvojen valojen taakse Saimaa

minä en jää nyt

 

lumi on kasautunut dyyneiksi kadulle

ensimmäiset lumitraktorit ja aura-autot vilkuttavat valojaan

potkin auton lokasuojat puhtaiksi

 

myöhemmin katsomme Gilmoren tyttöjä,

teemme lauantaiasioita, minä nukun päiväunet

eikä sekään ole erikoista viikonloppuna

 

sunnuntaiaamuna herään kirkkoon

laulan hoosiannan, polvistun komean papin eteen

ja hetken ajattelen rakkautta ja vastapestyjä lakanoita,

myöhemmin näen hänen vaimonsa ja lapsensa

ja hän näyttää siviilivaatteissaan väsyneeltä suurperheen isältä,

ei pelastajalta

 

kylmä kiipeää läpi ohuista sukkahousuista,

minä otan toisen annoksen seurakunnan joulupuuroa

nielaisen mantelin ja konvehtirasia jää jakamatta

 

Share
Ladataan...

Pages