Ladataan...

Yli kaksi vuotta sitten, oli marraskuu, istuin autossa ja odotin. Olin varannut ajan kauempaan kaupunkiin, koska halusin päästä lääkäriin nopeasti. Olin lähtenyt matkaan liian aikaisin. Tuntui, jos pysähdyn, en ikinä tee sitä.

Olin voinut pahoin jo vuosia. Kun en ollut nukkunut kahteen viikkoon, työterveyslääkäri määräsi unilääkkeitä ja keskusteluapua. Olin puhunut psykologille, ottanut kepeän kuuden kerran sarjan. Ja seuraavana vuonna lisää, saman verran, samaan aikaan vuodesta. Syystalvella.

Nyt istuin lääkärikeskuksen parkkipaikalla ja odotin. Olin saanut päivän viimeisen ajan. Vastaanottovirkailija kysyi, voisiko lähettää laskun. Hän halusi jo lähteä kotiin.

Ei se ollut niin pelottavaa kuin olin ajatellut. Kerroin, miltä minusta tuntui, mitä ajattelin, mistä luulin kaiken johtuvan. Psykiatri (halusin kirjoittaa tähän lääkäri, se olisi ollut helpompaa) kysyi kysymyksiä, tarttui sellaisiin asioihin, joita en itse pitänyt tärkeänä.

Psykologi oli sanonut, että diagnoosi on luultavasti masennus tai ahdistus. Hän oli väärässä ja kun näytin hänelle paperin seuraavalla viikolla, hän vähän hätkähti.

Diagnoosi oli vaativa persoonallisuus. Persoonallisuushäiriö. 

Tavasin paperia uudestaan ja uudestaan parkkipaikalla. Oli korkea pakkasilta, enkä oikein ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Muistan kuitenkin mitä tunsin: olin helpottunut, peloissani. Kaikki tuntui vähän uudelta, erilaiselta.

Luin netistä kaiken, minkä löysin. Hyvän, pahan ja ruman.

 

Tänään varasin psykiatrin ajan. Kolmas terapiavuosi on alkamassa. 

Ensimmäiset terapiakerrat vain itkin. Itkin niin paljon, etten oikein saanut puhuttua. 

Sitten sain puhuttua. Kolmen kuukauden jälkeen itkin taas viikkotolkulla. Itkin koko helmikuun. Kun selvisin siitä, tajusin, etten halua enää koskaan tuntea niin suurta surua, avuttomuutta ja pimeyttä. Koin sitä myöhemminkin, mutta en (toistaiseksi) koskaan sellaisena fyysisenä kipuna. Kuin joku ihan oikeasti istuisi rintakehän päällä. Että jokainen hengenveto oli työn takana. Että sillalta hyppääminen olisi ihan raikas kokemus, ilmalennon jälkeen jalat edellä jääveteen. En ajatellut, mitä sitten tapahtuisi. Uisinko rantaan vai jäisinkö pohjaan. Nousisinko ruumina pintaan. Kunhan vain paine loppuisi edes hetkeksi.

Terapeutille puhuminen tuntui aluksi siltä, että rintakehän läpi syvyyksistä vedettiin ylös katiskoita ja rautakehikoita. 

Kun ahdistusta ja masennusta oli siivottu, alkoi oikea louhinta.

Vaativa persoonallisuushäiriö sanoo: Sinä et ole tarpeeksi hyvä.

Se sanoo: Kukaan ei rakasta sinua.

Se sanoo: Sinusta ei ole mihinkään.

Se sanoo: Katso nyt, et osannut tuotakaan asiaa. 

Se laskee kaikki epäonnistumiset kovaan ääneen ja polkee lattian rakoon kaiken hyvän.

Se jumittaa pään niin, että hermo menee, jos joku ihminen muuttaa mielipidettään. Et voi sanoa nyt noin, kun eilen olit toista mieltä!

Se tekee ihmisistä joko ihania tai kusipäitä. Ja yleensä ihanista ihmisistä paljastuu kusipäisyyttä (kuten kaikista ihmisistä) ja sitä persoonallisuushäiriö ei kestä.

Se tekee kantajastaan joko jumalan tai kapisen katukoiran, joka ansaitsee jokaisen saamansa potkun, joka jätetään kuolemaan nälkään ja kylmään. Joskus molemmat yhtä aikaa.

Eniten se väsyttää. Se imee kaiken voiman ja energian. Se tekee ihmisten kanssa olemisesta jatkuvaa peliä. Se tekee omista mielipiteistä paperia. 

Se saa vihaamaan eriäviä mielipiteitä ja leikkimielistä kinastelua. Se sotkee sielun ilmapuntarit, eikä itse enää tiedä, kuka on ja mitä ajattelee mistäkin.

 

Olen tosi kiitollinen niistä ystävistä, jotka ovat yhä ystäviäni kaiken tämän jälkeen. En ole ollut helppo, mutta aina rakkauden arvoinen (kirjoitin sen tähän, alan uskoa sen). Aika hurjaa, että sun persoonallisuus olisi muka jotenkin väärä, sä olet hyvä noin, sanoo sisko. 

Kahden vuoden terapia ei ole ollut aina ruusuista. On ollut kauheaa, raskasta, loputtoman uuvuttavaa kohdata itsensä kaksi kertaa viikossa, viikko toisensa perään. Se on ollut myös helpottavaa, lohdullista, toivoa antavaa. 

Olen oppinut erottamaan rakkauden ja ihailun tunteet toisistaan.

Olen oppinut jättäytymään pois taisteluista, jotka eivät ole minun.

Olen oppinut ottamaan vähän iisimmin.

 

Viikon päästä maanantaina psykiatri tulee kysymään minulta, miten vuosi on mennyt. Hän kysyy, mitkä ovat tavoitteeni tulevalle vuodelle.

Vuosi sitten valehtelin. Sanoin, että haluan käydä töissä ja terapiassa. Oikeasti ajattelin, että opiskelen töiden ohella kahta eri alaa, kirjoitan romaanin valmiiksi, teen toisen kirjaprojektin loppuun vasemmalla kädellä, laihdutan 30 kiloa, menen kihloihin ja tulen raskaaksi. Tätä kaikkea yritin. Melkein kaikessa epäonnistuin. Vaativa persoonallisuushäiriö lällättää minulle. Mutta nyt minä tiedän jo sen metkuista vähän enemmän. 

Viikon päästä maanantaina vastaan psykiatrin kysymykseen: Haluan käydä töissä ja terapiassa.

Ja ehkä jopa tarkoitan sitä. 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Vieraat tulivat pakkasen mukana Suomenlahden yli: valkeatukkainen nainen ja hänen pellavapäinen kesäpoikansa.

Meidän kesäpoikamme, joka oli kasvattanut hartiat ja pituutta puolen miehen verran (silti hän kaivoi vielä kirjahyllyn alakaapista muuttuvan labyrintin - vanhasta muistista, ja sitä me pelasimme).

Koirat muistivat lempileikkikaverinsa. Pyörivät jaloissa ja kantoivat kaikki lelut pojan syliin. Nainen otti vielä kolmannen kupin kahvia ja ison palan kakkua.

Hän asui viisi vuotta naapuritalossa. Teki aamu- ja iltavuoroja. Poika kasvoi isoäidin luona veden tuolla puolla. Tuli kesiksi juoksemaan pihoille. Me uimme joka päivä.

Nyt pakkanen ja viima heittelee lapsuudenkotiani, me laitamme takkaan tulet ja poika käpertyy äitinsä kylkeen. 

He ovat vieraita täällä, minä olen vieras heidän luonaan. Emmekä silti kuitenkaan koskaan.

He jäävät vain yhdeksi yöksi.

On alkava koulu ja on töitä, joita tehdään vuorotta kymmenen tuntia päivässä.

Pakkasvieraat tulevat Suomenlahden yli ja lähtevät. Kylmä ilmamassa jää päiviksi yllemme.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Tiedän arjen palanneen, kun elämänpauhu herättää aamuyöllä neljän aikoihin (yleensä aika tarkalleen kymmentä vaille neljä riippumatta, onko illalla vilkaissut viimeisen kerran kelloa puoli kymmeneltä, puoliltaöin vai mestarin lailla puoli kahdelta).

Ja silloin neljän aikaan aamuyöstä ei tapahdu kummempaa. Lasken, että kaikki raajat on tallella, kokeilen, että pää yhä kiinni muussa ruumiissa ja kuuntelen vähän aikaa talon ääniä ja viitteitä vältetystä maailmanlopusta. Pelastuimme taas. Onnekasta.

Aamulla pihamaalla lapset juoksevat joukolla syliin. Tiedän, ettei näitä päiviä ole jäljellä ehkä kovin monta. Pian he huomaavat, etteivät muut lapset tee niin, pian heille tämä on ihan tavallista arkea.

Kaikki he näyttivät hyvinvoivilta ja kaikille kuului kollektiivisesti hyvää.

 

Jossakin koulun yläkäytävällä huomaan, että minusta kaikki suomalaiset lapset näyttävät samanlaisilta, kun luokkien ovet avautuvat yksi kerrallaan kuin padot. Myös ne omat.

 

 

 

Share
Ladataan...

Pages