Ladataan...

Juhannusaatto. 

Lupaan ajaa lapsuudenkodin nurmikon. Ja paistaa hiilloslohen. Ja en lupaa, mutta silti hakkaan kovaan pihamaahan rautakangilla koloja juhannuskoivuille. Äiti ja isossisko katselevat televisiota narisevilla nahkasohvilla. Isä ja loput siskot tekevät täyttä työpäivää arjet ja pyhät.

Kun kaikki on valmista, lähden omaan kotiini suihkuun. Oma pihanurmikko pitäisi ajaa. Ei ole kukaan hakannut pihaani koloja koivuille. Olen unohtanut syödä itse. Jääkaappini on tyhjä. Sauna ei lämpene yksinään kesäillassa.

Tämä sama asia tapahtui jouluna. 

Tämä asia tapahtuu niin monta kertaa, kunnes lopetan. 

Kunnes sanon, että haluan kiitos olla yksin tämän juhlapyhän kiitos kiitos.

Jaanahan se hoitaa. Jaanahan se paistaa kalan.

Maksan niin loputonta velkaa, ettei sille ole tilaa missään pankkiholvissa.

Olen vieras lapsuudenkodissani, silti minulle ei olla vieraskoreita.

 

Tänään katson kokkoa, koitan pitää kevyttä keskustelua yllä. Vielä hetken.

Kun muut uupuvat, juhannusyö on minun.

Hetken verran katson yksin yöttömään yöhön. 

Se riittää, minusta on tullut hyvä varas. Hyvän elämän varas.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Tunteet ovat suru ja lohtu. Mies kertoo lapsia olevan kolme, kaikki päiväkoti-ikäisiä ja sitten vielä vauva tai vauva mukaan lukien kolme.

En kysy tarkentavia kysymyksiä.

 

Saan juhannuslahjaksi punaisen pelakuun. Naurahdan, ilostun. Miten sopivaa: punainen pelakuu merkitsee lohtua.

Tietääkseni kukka ei liity tämän viikon tapahtumiin. Tietääkseni pettymykseni ja hänen katumuksensa eivät ole ollut niin selviä.

Sillä on selvää, että hän jätti tarkoituksella kertomatta. On selvää, että minusta näkee asioiden muuttuneen.

 

Suru ja lohtu, pettymys ja katumus ja vielä jokin tunne.

Pelko? Entä, jos nämä asiat eivät merkitsekään mitään minulle? Entä jos en peräännykään oikeasti, että tilaisuuden tullen (niitä tulee aina) ajan itseni ja hänet lainsuodattomiksi omissa elämissämme? Kuulostaa romanttiselta, ei varmasti ole. Me vastaan maailma. Ei, haluan olla osa maailmaa.

Suru, lohtu, pettymys, katumus, pelko ja vielä jokin tunne. Haikeus? Kohtalon paino? Paljastui se kohtalo millaiseksi tahansa.

 

Ja silti, samaan aikaan, ilmaisen ylitsevuotavaa kiitollisuutta. Tunnenkin. Kun imutankkimies käy tyhjentämässä likakaivot, kiitän häntä kolmesti, seison pihamaalla, itikat purevat kipeästi paljaisiin pohkeisiin. Kiitos viemäröinti, kiitos miehet, jotka nostavat betoniset kaivonkannet ja tekevät likaisia töitä.

Ja väistämättä minussa kasvaa havainto, että kaikki mitä minä tarvitsen on jo tässä. Minun täytyy vain avata silmäni ja nähdä. Tai uskoa näkemäni. Tai tajuta, mitä silmäni näkevät.

Ettei minulta puutu mitään. Asiat eivät vain ole edessäni sellaisessa muodossa, jossa pääni ne kuvittelee. Sellaisina, kuin niiden muka pitäisi olla.

Ne vain ovat, kysymättä lupaani. Noudattamatta muotovaatimuksiani.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Uudessa työpaikassa on mukava mies.

Sellainen, joka alkaa kirjoittaa post it-lappuviestiensä perään sydämiä ja katsoo silmiin rauhassa ja pitkään. Hän jää perjantai-iltana muiden lähdettyä työpöytäni viereen notkumaan. Lähtee pois ja tulee takaisin. Ei selvästikään saa sanottua, mitä haluaa.

 

Maanantaina esimies tulee käymään. Aamuhälinässä, rennosti, hän kysyy mieheltä, joko vauva nukkuu yönsä hyvin. 

Ai niin. Hän unohti kertoa, että kotona on vaimo ja sylivauva. 

Koko loppupäivänä mies ei katsoa minua silmiin.

 

Tiistaina hän ei tule. Hän ei ilmoita minulle mitään ja jättää minut vähän pulaan.

Lähetän viestin ja kysyn, missä hän on. Ihan ystävällisesti. Ei varmasti ole minun asiani kysyä. Hän on sairastunut äkillisesti. Toivotan pikaista paranemista, vilpittömästi. Meidän välillämme ei ehtinyt tapahtua mitään peruuttamatonta. Ei meidän arkisuhteemme muutu tästä mihinkään. Tunnemme toisiamme niin vähän, että minä voin kyllä jatkaa ilman kynsiä ja hampaita. 

 

Tulee mieleen monia ajatuksia ihmisistä, jotka panostavat enemmän häihinsä kuin avioliittoonsa. Niin kuin sekin ihan hyvä kaveri, joka on ollut hyvin varattu niin kauan kuin olemme tunteneet. Avioliitto, yksi lapsi ja raskaana oleva vaimo ei estänyt häntä tunnustamasta rakkauttaan öisin tekstiviestein poikien saunailtana. Ystävien välinen rakkaus on ihanaa ja kannatettavaa, mutta tämä tyyppi korotti panoksia ottamalla kuvia haarovälistään ja lähettämällä niitä minulle. Nyt vasta muutama vuosi myöhemmin, miten epäreilua ja vittumaista tuollainen käytös on. Turvallisesta avioliiton satamasta ei pitäisi käydä vilkuttelemaan muniaan toisille naisille. On erilaisia liittoja, erilaisia puolisojen välisi sopimuksia, mutta tiedän, ettei tämän liiton nainen tiennyt näistä kuvakavalkadeista. Luulen, ettei mies itsekään oikein tiedä tai ymmärrä, mitä teki tai ainakaan olisi osannut sanoittaa omia aikeitaan siinä hetkessä, kun painoi lähetä-nappulaa. 

Ehkä tämä on yksi syy siihen, että häät vähän ahdistavat. Kun avoliitossa, vuosia valmiissa kodeissa asuneet pariskunnat, päättävät solmia avioliiton, se tuntuu vähän tarpeettomalta. Me halutaan järjestää juhlat perheille ja ystäville, kuulostaa vähän ontolta syyltä. Lupaus rakkaudesta ja kunnioituksesta ei tunnu kestävän poikien saunailtoja eikä Levin keväthankia, joilla ystäväni käyvät tarkoituksella pokaamassa naimisissa olevia miehiä, koska ne ei soittele perään.

En tiedä, mikä olisi sitten hyvä, mikä minulle kelpaisi. Olen vain väsynyt rakkauden ja arvokkuuden vähyyteen maailmassa ja omassa elämässäni.

Share
Ladataan...

Pages