Ladataan...

minä sanon hysssss kaikille

hymyilen ja puhun ja olen 

päässäni soi

makaan kaiken aikaa selälläni lattialla

vaikka luulette että kävelen

maalaan lapsille esiin päänluut

kurkku palaa en sano sanaakaan

 

katson ohimennen itseäni peilistä

valokuvasta

näytän etäisesti tutulta

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Minä rakastan konsertteja ja elokuvateatterin pimeyttä ja jumalanpalveluksia, sillä ne antavat minun olla hiljaa yhdessä muiden ihmisten kanssa. 

En kaipaa kuiskailuja enkä merkitseviä katseita. Haluan olla ja antaa ajatusten mennä.

Kent oli minun teinivuosieni tärkein bändi. Olen kasvanut ohi ja yli, luulin. Vaasan jäähallissa seisoin reilut pari tuntia hiljaa ja annoin äänivallien ja visuaalisen valtameren hyökyä päälleni.

Ensimmäistä kertaa sitten elokuun en ajatellut töitä tai sitä, miten en riitä.

Katsoin vanhentuneita muusiikkoja videoseinien edessä ja muistin itseni.

Muistin, kuka olen. 

Kuinka paljon joskus tunsin ja unelmoin. 

Sitä itken nyt ystäväni sohvalla.

Että ehkä se 17-vuotias Jaana tiesi enemmän.

Ja kuinka olen päätynyt tekemään asioita arjessani, joita seitsemäntoistakesäinen ei tunnistaisi omakseen. 

Tämä on vasta alku, vaikka tämä oli loppu. Kentin viimeinen keikka Suomessa koskaan.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Silloin kun painoin 73 kiloa, hieroja järkyttyi.

Hän löysi selästäni kyllä nahkaa ja luita, muttei muuta kuin vanhuksen lihaksia.

Olin puoli vuotta laihduttanut. Olin siinä vaiheessa tilanteessa, jossa söin iltapäivällä koulun jälkeen yhden purkin sokerintonta, järkyttävän metallisen makuista mansikka-vaniljajugurttia. 

En muuta koko päivänä. 

Olin pituuteni nähden normaalipainon ylärajoilla. Oikeasti minusta ei ollut jäljellä kuin romuluut ja roikkuva iho.

Tavoitepainoni oli 49 kiloa. En koskaan päässyt siihen. 

Olin jo vuosia sotkenut päätäni oksentelemalla. Vasta syömättömyys herätti ihmisten huomion. 

Myönteisen. Kaikki olivat riemuissaan siitä, että olin yhtäkkiä hoikka. 

En koskaan päässyt niin laihaksi, että joku olisi huolestunut syömättömyydestäni.

Kun keho ei enää kestänyt aliravitsemuksen tilaa, alkoi vuosien pudotus toisenlaiseen alhoon.

 

Olenhan kertonut jo aiemmin, että olen joko-tai. 

 

 

Ajattelen tätä, koska huomenna näen kaksi ystävää noilta vuosilta.

Toisen, jolle vaihtuva kokoni ei ole koskaan korreloinut rakkauden määrään. Mikään, mitä hän on tehnyt, ei ole vaikuttanut minun rakkauteni määrään. 

 

Ja sitten tapaan toisen vanhan ystävän. Hänet, joka todennäköisesti taas kertoo tiukasta, joustamattomasta t-paidastaan, joka hänelle kertoo, milloin on aika säännöstellä syömisiä. Hänellä on ollut se lukiosta saakka.

Hän todennäköisesti taas suosittelee minulle työmatkapyöräilyä. 

 

Emme näe usein eikä se haittaa minua.

Minua haittaa se, että hän käy hermoilleni.

Vuosien saatossa olen opiskellut, valmistunut, tehnyt töitä, hankkinut omaisuutta ja kehittänyt itseäni ihmisenä.

Olen tehnyt töitä on pääni kanssa. Ajatellut aina meneväni eteenpäin.

Hän on elänyt omien mörköjensä kanssa, opiskellut valmistumatta, jumahtanut työhön, jossa kollegat tulevat ja menevät. Työhön, jota monet lukiosta kirjoittaneet tekevät ilman mitään alan koulutusta.

Kummallakaan meillä ei ole perhettä.

 

Silti vähän pelkään ja ällöän kohtaamistamme. Laihuus ja pienuus on jokin absoluuttinen paremmuuden merkki, joka jyrää kaiken muun alleen, niin ironista kuin se onkin. 

Minun päässäni se on absuluuttisen paremmuuden merkki, joka jyrää kaiken muun alleen.

 

 

Illalla uimahallin punttisalilla ei ole ketään muita. Sisko hyppää juoksumatolle, minä soutulaitteeseen. Vähemmän riittää, ajattelen. Soudan kilometrin (joskus minun ei tarvitse katsoa tai kertoa kilometrejä eikä kiloja, tänään vielä täytyy). Vähemmän riittää. Jaksan puskea jalkaprässissä ylös 160 kiloa. Nykyisillä selkälihaksilla jaksan tehdä sarjoja 70 kilon painoilla ylätaljassa. Mutta onko siinä mitään tolkkua? Tuntuuko se hyvältä? Mikä on se kapteeni, joka käskee menemään yli ja ohi, niin että seuraavan viikon sattuu? Nyt nostin ihan liian kevyitä puntteja. Sellaisia, joilla jaksaa tehdä kaksikymmentä toistoa neljä sarjaa. Sitten menin takaisin soutulaitteeseen ja soudin kaksi kilometriä ihan rauhassa. 

Ja lähdin kotiin.

Ja kotona päässä soi: Tänään kolme kilsaa, huomenna viisi, eikun kymmenen. Nyt joka viikko kesään saakka ainakin kolmekymmentä kilsaa viikossa. Soutulaitetta, pelkkää soutulaitetta.  

Niin kuin koko viime talven pää huusi pelkkiä jättipainoja ja muutamaa liikettä.

Samalla tavalla kun pää joskus huusi syömättömyyttä. Että eka jätän iltapalan pois ja sitten aamupalan ja sitten joka päivä koulussa ruokatunnilla tuli joku meno tai ruoka pyöri lautasella menemättä suuhun.

Samalla tavalla kun pari vuotta myöhemmin kestin väärää kaupunkia ja väärää koulua ja vääriä tyyppejä vain sen ajatuksen voimalla, mitä kaikkea saisin syödä, kun olisin kotona yksi. Fasupaloja vai Fazerin sinistä? MOLEMPIA. Eikä mikään ollut koskaan tarpeeksi.

 

Tiedättehän, miten jotkut ihmiset sanovat, etteivät kadu mitään eivätkä vaihtaisi päivääkään pois? Minä kadun monia päiviä ja monia oksennuksenkatkuisia ja itseinhon romuttavia päiviä antaisin pois. 

Mutta niistäkin huolimatta olen yhä olemassa, olen tässä. 

Romuluisena aina. Hiljalleen hyväksymässä sen, että voi olla sekä-että.

Share
Ladataan...

Pages