Ladataan...

Silloin kun painoin 73 kiloa, hieroja järkyttyi.

Hän löysi selästäni kyllä nahkaa ja luita, muttei muuta kuin vanhuksen lihaksia.

Olin puoli vuotta laihduttanut. Olin siinä vaiheessa tilanteessa, jossa söin iltapäivällä koulun jälkeen yhden purkin sokerintonta, järkyttävän metallisen makuista mansikka-vaniljajugurttia. 

En muuta koko päivänä. 

Olin pituuteni nähden normaalipainon ylärajoilla. Oikeasti minusta ei ollut jäljellä kuin romuluut ja roikkuva iho.

Tavoitepainoni oli 49 kiloa. En koskaan päässyt siihen. 

Olin jo vuosia sotkenut päätäni oksentelemalla. Vasta syömättömyys herätti ihmisten huomion. 

Myönteisen. Kaikki olivat riemuissaan siitä, että olin yhtäkkiä hoikka. 

En koskaan päässyt niin laihaksi, että joku olisi huolestunut syömättömyydestäni.

Kun keho ei enää kestänyt aliravitsemuksen tilaa, alkoi vuosien pudotus toisenlaiseen alhoon.

 

Olenhan kertonut jo aiemmin, että olen joko-tai. 

 

 

Ajattelen tätä, koska huomenna näen kaksi ystävää noilta vuosilta.

Toisen, jolle vaihtuva kokoni ei ole koskaan korreloinut rakkauden määrään. Mikään, mitä hän on tehnyt, ei ole vaikuttanut minun rakkauteni määrään. 

 

Ja sitten tapaan toisen vanhan ystävän. Hänet, joka todennäköisesti taas kertoo tiukasta, joustamattomasta t-paidastaan, joka hänelle kertoo, milloin on aika säännöstellä syömisiä. Hänellä on ollut se lukiosta saakka.

Hän todennäköisesti taas suosittelee minulle työmatkapyöräilyä. 

 

Emme näe usein eikä se haittaa minua.

Minua haittaa se, että hän käy hermoilleni.

Vuosien saatossa olen opiskellut, valmistunut, tehnyt töitä, hankkinut omaisuutta ja kehittänyt itseäni ihmisenä.

Olen tehnyt töitä on pääni kanssa. Ajatellut aina meneväni eteenpäin.

Hän on elänyt omien mörköjensä kanssa, opiskellut valmistumatta, jumahtanut työhön, jossa kollegat tulevat ja menevät. Työhön, jota monet lukiosta kirjoittaneet tekevät ilman mitään alan koulutusta.

Kummallakaan meillä ei ole perhettä.

 

Silti vähän pelkään ja ällöän kohtaamistamme. Laihuus ja pienuus on jokin absoluuttinen paremmuuden merkki, joka jyrää kaiken muun alleen, niin ironista kuin se onkin. 

Minun päässäni se on absuluuttisen paremmuuden merkki, joka jyrää kaiken muun alleen.

 

 

Illalla uimahallin punttisalilla ei ole ketään muita. Sisko hyppää juoksumatolle, minä soutulaitteeseen. Vähemmän riittää, ajattelen. Soudan kilometrin (joskus minun ei tarvitse katsoa tai kertoa kilometrejä eikä kiloja, tänään vielä täytyy). Vähemmän riittää. Jaksan puskea jalkaprässissä ylös 160 kiloa. Nykyisillä selkälihaksilla jaksan tehdä sarjoja 70 kilon painoilla ylätaljassa. Mutta onko siinä mitään tolkkua? Tuntuuko se hyvältä? Mikä on se kapteeni, joka käskee menemään yli ja ohi, niin että seuraavan viikon sattuu? Nyt nostin ihan liian kevyitä puntteja. Sellaisia, joilla jaksaa tehdä kaksikymmentä toistoa neljä sarjaa. Sitten menin takaisin soutulaitteeseen ja soudin kaksi kilometriä ihan rauhassa. 

Ja lähdin kotiin.

Ja kotona päässä soi: Tänään kolme kilsaa, huomenna viisi, eikun kymmenen. Nyt joka viikko kesään saakka ainakin kolmekymmentä kilsaa viikossa. Soutulaitetta, pelkkää soutulaitetta.  

Niin kuin koko viime talven pää huusi pelkkiä jättipainoja ja muutamaa liikettä.

Samalla tavalla kun pää joskus huusi syömättömyyttä. Että eka jätän iltapalan pois ja sitten aamupalan ja sitten joka päivä koulussa ruokatunnilla tuli joku meno tai ruoka pyöri lautasella menemättä suuhun.

Samalla tavalla kun pari vuotta myöhemmin kestin väärää kaupunkia ja väärää koulua ja vääriä tyyppejä vain sen ajatuksen voimalla, mitä kaikkea saisin syödä, kun olisin kotona yksi. Fasupaloja vai Fazerin sinistä? MOLEMPIA. Eikä mikään ollut koskaan tarpeeksi.

 

Tiedättehän, miten jotkut ihmiset sanovat, etteivät kadu mitään eivätkä vaihtaisi päivääkään pois? Minä kadun monia päiviä ja monia oksennuksenkatkuisia ja itseinhon romuttavia päiviä antaisin pois. 

Mutta niistäkin huolimatta olen yhä olemassa, olen tässä. 

Romuluisena aina. Hiljalleen hyväksymässä sen, että voi olla sekä-että.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Jos lauantaina talvirenkaat tuntuivat hätävarjelun liioittelulta,

tiistaiaamuna talvi tuli kysymättä.

 

Kuljin silmät vielä täynnä harmaita unia kylpyhuoneeseen,

seinät peittivät ulkoa kuultavan uuden valon.

Ja kun hiukset märkinä selässä valuvina 

kapaloin itseni pyyhkeeseen ja astuin valoon,

näin mitä taivas tiputtaa pihapiirin katoille

ja haravoimattomille tammenlehdille.

 

Se oli kuin laulu toisesta maailmasta,

oli sujautettava talvisaappaat jalkaan ja juostava sekaan.

Suihkusta lämmin iho höyrysi ja paljaille olkapäille suli raskaita hiutaleita,

jos nauroin ääneen, se hukkui uuteen hiljaisuuteen.

 

Saappaat lonksuivat, kun kävelin rantaan:  

lammen hyhmäiselle pinnalle kasautui valkoinen kalvo.

Seisoin ja kuuntelin ensimmäiset vilunväristykset.

 

Lumisade ei loppunut. 

Ei muuttunut rännäksi, ei vesitihkuksi.

 

Kaksitoista tuntia myöhemmin juoksen kiljuen saunasta kevyeseen lumipeitteeseen.

Lumienkelit siivet uppoavat vielä nurmikkoon saakka,

silti minusta tuntuu, että meitä on nyt tässä siunattu.

Pelottavat, raskaat, pimeät marraskuun päivät saattaa tänä talvena jäädä kokematta,

valoisa, luminen talvi,

tule ja jää.

 

 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Vietin yhden yön kahden rakkaan ystävän kanssa salaisessa kohteessa. Sellaisessa paikassa, jossa ruokasali on maalattu tummanvihreällä, kuninkaallisella sävyllä. Jossa makuuhuone on valkoinen ja kantaa sisällään lohdullisia keskusteluja ja unia. Joku on lämmttänyt saunan valmiiksi. Pihamaalla ei kuulu muita askelia. Junat kolistelevat rauhoittavaa polkkaansa rantaradalla.

Missä lähipitserian afganistanilainen omistaja puhhuu savvoo ja huutaa Tytöt, syömään! kun pitsat ovat valmiit.

 

Minä muistin taas, etten halua kaikkea. Että haluan vähemmän ja tarkemmin valikoitua.

 

Että jos minut haluaa, kannattaa kahdentoista puolihuolimattoman viestin sijaan lähettää viikossa yksi harkittu.

Että minä itken aamiaspöydissä ja saunatuvissa ja syystuulessa joskus onnesta ja joskus haikeudesta.

 

Iltapäivän olen pallotellut käsissäni asioita ja ajatuksia. Mitä haluan siksi, että se kuulostaa hyvältä? Mitä haluan siksi, että se saa ihmiset huokaamaan: miten sä ehdit ton kaiken? Olen ollut ultimate multitaskaaja, aina niin paljon tekemistä, ettei ehdi pyykkejä pestä. Aina niin poikki, ettei ehdi ladata tiskikonetta. 

Kaikki tai pää kainalossa nurkassa työterveydessä vanhempien sohvalla luostarissa pää vessanpöntössä.


Mutta nyt minä olen jo tehnyt tätä. Kieltäytymistä ja valintaa. En saanut kirjoitustyötä, mutta sain samana iltana viestin, jossa kysyttiin talkootyönä tekemään vähän jotakin samanlaista. Tiedättekö, minä osasin jo sanoa ei.

Minä osasin kertoa, että teen jo yhtä vapaaehtoistyötä, eikä enempää mahdu kalenteriin. Ja järjestän ja kirjoitan ja hoidan mielelläni teillekin asioita, mutta siitä te maksatte minulle asianmukaisen palkkion.

En kuullut heistä enää. Se oli oikein.

 


Se haava, joka minussa on ollut, jota yritän paikata kiireellä ja suorittamisella ja pätemisellä. Se haava on alkanut painua umpeen, kasvaa täyteen.

 

Minä jätän vastaamatta viesteihin ja puheluihin ja sähköpostiviesteihin. Sellaisiin, jotka vievät enemmän kuin tuovat.

 

Ystävä sanoi, että näytin erityisen hyvinvoivalta (saunan jälkeen tukka mutkalla sängyllä risti-istunnassa kinkku-ananas-aurajuustopitsa suussa). Ja minusta tuntuu siltä. Vaikka otan pohjakosketuksia, vaikka poden vielä riittämättömyyden katalaa tunnetta päivittäin.

Jokin minussa voi hyvin. 

Minä en tarvitse uutta tukkaa, en yhtään uutta vaatetta.

En uusia ystäviä, en jännittäviä matkoja.  Haluan juuri nämä ystävät ja yhden yön matkat pieniin kirkonkyliin, joiden ohi valtatietä ajetaan satanen lasissa. 

Elämä ei ole parempaa sitku mullon kaikki.

Elämä on parempaa nyt kun mulla on jotain.

Share
Ladataan...

Pages