Ladataan...

Vietin yhden yön kahden rakkaan ystävän kanssa salaisessa kohteessa. Sellaisessa paikassa, jossa ruokasali on maalattu tummanvihreällä, kuninkaallisella sävyllä. Jossa makuuhuone on valkoinen ja kantaa sisällään lohdullisia keskusteluja ja unia. Joku on lämmttänyt saunan valmiiksi. Pihamaalla ei kuulu muita askelia. Junat kolistelevat rauhoittavaa polkkaansa rantaradalla.

Missä lähipitserian afganistanilainen omistaja puhhuu savvoo ja huutaa Tytöt, syömään! kun pitsat ovat valmiit.

 

Minä muistin taas, etten halua kaikkea. Että haluan vähemmän ja tarkemmin valikoitua.

 

Että jos minut haluaa, kannattaa kahdentoista puolihuolimattoman viestin sijaan lähettää viikossa yksi harkittu.

Että minä itken aamiaspöydissä ja saunatuvissa ja syystuulessa joskus onnesta ja joskus haikeudesta.

 

Iltapäivän olen pallotellut käsissäni asioita ja ajatuksia. Mitä haluan siksi, että se kuulostaa hyvältä? Mitä haluan siksi, että se saa ihmiset huokaamaan: miten sä ehdit ton kaiken? Olen ollut ultimate multitaskaaja, aina niin paljon tekemistä, ettei ehdi pyykkejä pestä. Aina niin poikki, ettei ehdi ladata tiskikonetta. 

Kaikki tai pää kainalossa nurkassa työterveydessä vanhempien sohvalla luostarissa pää vessanpöntössä.


Mutta nyt minä olen jo tehnyt tätä. Kieltäytymistä ja valintaa. En saanut kirjoitustyötä, mutta sain samana iltana viestin, jossa kysyttiin talkootyönä tekemään vähän jotakin samanlaista. Tiedättekö, minä osasin jo sanoa ei.

Minä osasin kertoa, että teen jo yhtä vapaaehtoistyötä, eikä enempää mahdu kalenteriin. Ja järjestän ja kirjoitan ja hoidan mielelläni teillekin asioita, mutta siitä te maksatte minulle asianmukaisen palkkion.

En kuullut heistä enää. Se oli oikein.

 


Se haava, joka minussa on ollut, jota yritän paikata kiireellä ja suorittamisella ja pätemisellä. Se haava on alkanut painua umpeen, kasvaa täyteen.

 

Minä jätän vastaamatta viesteihin ja puheluihin ja sähköpostiviesteihin. Sellaisiin, jotka vievät enemmän kuin tuovat.

 

Ystävä sanoi, että näytin erityisen hyvinvoivalta (saunan jälkeen tukka mutkalla sängyllä risti-istunnassa kinkku-ananas-aurajuustopitsa suussa). Ja minusta tuntuu siltä. Vaikka otan pohjakosketuksia, vaikka poden vielä riittämättömyyden katalaa tunnetta päivittäin.

Jokin minussa voi hyvin. 

Minä en tarvitse uutta tukkaa, en yhtään uutta vaatetta.

En uusia ystäviä, en jännittäviä matkoja.  Haluan juuri nämä ystävät ja yhden yön matkat pieniin kirkonkyliin, joiden ohi valtatietä ajetaan satanen lasissa. 

Elämä ei ole parempaa sitku mullon kaikki.

Elämä on parempaa nyt kun mulla on jotain.

Share
Ladataan...

Ladataan...

jos

kukaan työpaikallasi ei puhu sinulle

tai sanoo: pidä ongelmasi siellä puolella

täällä on pärjättävä omillaan

 

kun kukaan ei ole hymyillyt sinulle kuukauteen,

sisäelimesi alkavat kutistua

 

kun esimies ei uskalla ottaa kantaa ilman kunnanvaltuuston kokousta

kun esimies sanoo: toisista ne vaan tykkää ja toisista ei

kun työpari vaihtuu joka päivä eikä mitään voi suunnitella

 

kun aamulla valtatiellä rekkojen valot houkuttelevat:

jos käännän rattia jyrkästi vasemmalle

ei tarvitse mennä töihin

eikä kiinnosta, kuinka suuret on eloonjäämismahdollisuudet

tai vammautumisen vaara 

sillä se mikä tien päässä odottaa,

tappaa joka kerta

Share
Ladataan...

Ladataan...

Onni on paras kosto,

koska se ei ole enää kosto ja tulee ajankohtaiseksi vasta sitten, kun kostolla ei ole enää väliä.

Automarketin säilykehyllyllä melkein tartumme samaan artisokansydänpurkkiin ja jäämme siihen.

Olen ollut joskus kai melkoinen leiska, koska mies on aidosti hämmästynyt, että asun samassa pisteessä kuin vuosi sitten.

Että minulla on hirveän järkevältä kuulostava työ.

Että olen tulossa yliopistolta keikalta.

Että on tulossa kirjaa ja muuta.

 

Että hymyilen ja nauran ja kosken kepeästi olkapäähän.

 

Hän koskettaa takaisin. 

 

Enkä kysy yhtään kysymystä siitä, mikä meitä joskus yhdisti.

 

Ei ole mitään, mitä pitäisi kostaa tai mitään enää kaunana kantaa.

Vuosi sitten olisin antanut tästä hetkestä mitä vaan,

olisin pistänyt niin syvälle kylkeen sanoilla ja vihalla,

että mies olisi lyhistynyt hyllystä lennättämieni säilykkeiden alle.

 

En tiedä, kumpi meistä on hämmentyneempi siitä,

että huomaamatta olemme jo horisontissa

ja me toisillemme jotakin läpikuultavaa ja puoliksi unohtunutta,

uusien tarinoiden alle peittynyttä aikaa.

Share
Ladataan...

Pages