Ladataan...
Pumpui

Elämäni ensimmäinen hiihtokisa sitten Hippo-hiihtojen vuodelta 1994 koittaa parin viikon päästä, ja alan hiljalleen huolestua.

Näin lonkalta voisin heittää, että hiihtokilpailuun valmistautumisessa tärkeintä ovat seuraavat asiat:

1) Sukset

2) Hiihtäminen

Osallistun työpaikkani joukkueessa Ruotsin Morassa järjestettävän Vasaloppetin viestisarjaan maaliskuun alussa. Ja olen tietenkin lähestulkoon epäonnistunut molemmissa edellä mainituissa valmistautumisen kohdissa. 

Vasaloppet vedetään perinteisellä hiihtotavalla, johon luistelusukseni eivät sovi. Suksien hankkiminen jäi selvitysasteelle ja muutamaan vastauksettomaan tiedusteluun, mutta sain onneksi kaverilta viime viikolla lainaan oletettavasti 90-luvun puolelta olevat, joskin ihan toimivat perinteisen sukset ja monot. Luistelusauvojen kanssa (ei ole lyhyempiäkään tähän hätään) niillä lykkii oikein hyvin tasatyöntöä. Viime sunnuntaina kävin hieman hiihtelemässä jäällä ja miettimässä, miten sitä pertsaa oikein mentiinkään. 

Tänään ensimmäistä kertaa alkoi hiipiä kauhu puseroon. Pitäisikö sitä sittenkin olla kunnon kamat eikä kaverin varastosta kaivetut? Ja olisiko pitänyt hiihtää vähän enemmän? Vieläkö sitä ehtisi?

Olen lohduttanut itseäni ajattelemalla, että se on vain 24 kilometriä (norjalaiset ja ruotsalaiset joukkuetoverit ystävällisesti olivat laittaneet minut pisimmälle osuudelle), helpostihan se menee, kuntoa riittää ja skiergillä on tullut viime aikoina lykittyä. Eikä sitä ole ennenkään opeteltu asioita ennakkoon (case Sulkavan soudut ja motto "ehtiihän siinä 60 kilometrin aikana opetella soutamaan"). Eivätkä välineet ikinä ole omassa toiminnassani menestystä tai täystuhoa merkinneet. Lisätoiveikkuutta varustepuolella tuo onneksi se, että norjalainen joukkuetoveri lupasi voidella sukseni kisakuntoon (kiitin ystävällisestä avuntarjouksesta kuittailemalla että saanko myös astmalääkettä ja huulirasvaa). 

Jonain kauniina päivänä vielä sanon "ei" kun joku ehdottaa jotakin pöljää. Mutta en vielä, sillä ensin pitää hiihtää Vasaloppetissa ja kesään mennessä opetella suunnistamaan, sillä ilmoittauduin myös Jukolaan. 

Share

Ladataan...
Pumpui

Moni työmatkoja tekemätön - minä mukaan lukien kun en vielä niitä tehnyt - kuvittelee että työmatkat ovat kätevä tapa päästä reissuun ottamatta lomaa ja näkemään maailmaa jonkun muun laskuun. Todellisuus on usein toista*. 

Olen kolmatta päivää Oslossa luovan työn johtamisen workshopissa, ja tähän mennessä olen nähnyt kaupungista lentokenttäjunan ikkunasta näkyneet maisemat, hotellin viereisen puistikon sekä sen kilometrin pätkän, jonka olen kulkenut hotellilta duunimestoille. Työmatkoilla haaste on aina se, että erikoisohjelman lisäksi pitäisi ehtiä tehdä ne normaalitkin työt, eli jokaisella kahvi- tai jaloittelutauolla alkaa maaninen sähköpostien lähetys, ja pitkäksi venyneiden päivien päätteeksi moni tekee vielä pari tuntia töitä - jos on niin onnellinen tilanne ettei ole myös järjestettyä iltaohjelmaa. 

Maanisen työnteon vastapainoksi yritän aina duunimatkoillakin liikkua edes vähäsen. Yleensä pakkaan juoksukamat mukaan ja käyn aamulenkillä (erityismotivaattorina se, että lenkin jälkeen pääsee suoraan hotelliaamiaiselle). Täällä Oslossa sattui niin onnellisesti, että parin korttelin päästä löytyi crossfit-sali, joka toivotti työmatkalaisen tervetulleeksi. Työmatkojen treenit eivät välttämättä ole korkealaatuisia fyysisesti kaiken häslingin ja säätämisen takia, mutta henkisesti ne ovat äärimmäisen tärkeitä. Piipahdettuani CrossFit Christianian tunnilla tunsin itseni uudestisyntyneeksi, ja kaupanpäällisiksi sain oivasti jomottavat forkut sekä poikkeuksellisen sikeät yöunet.

*Eikä tämä ilmeisesti koske pelkästään meitä konttorirottia. Matkatoimittajatuttujen juttuja kuunnellessa on käynyt selväksi, ettei työn puolesta tehdyillä reissuilla hirveästi pina coladoja ole altaalla keretty juomaan. Olin kerran viikon viinatoimittaja-aikoinani Skotlannissa, ja ehdin karata karavaanista kokonaiseksi tunniksi tutkailemaan maisemia itsekseni. 

 

 

 

Share

Ladataan...
Pumpui

Perjantaina oli aika jättää haikeat jäähyväiset.

Onko outoa, että on kiintynyt rakennukseen josta ei edes oikeasti niin paljon välittänyt? CrossFit Central Helsinki muutti tällä viikolla pois Jätkäsaaren Bunkkerista, ja jätimme hyvästejä perjantaina juoksemalla rakennuksen pahamaineisia kauhujen portaita. Koko jumpan ajan tunsin outoa nostalgiaa. Näitä rappusia olen kulkenut satoja kertoja paitsi ennen treenejä, myös niiden aikana. Jostain syystä rakennuksesta luopuminen tuntui vaikealta.

Olkoonkin, että rakennus oli hankalassa paikassa muuttuva labyrintti -henkisen työmaahelvetin keskellä, talvisin aivan järkyttävän kylmä ja kesäisin sietämättömän kuuma. Olkoonkin, että betonilattiasta irtosi pölyä ja jos lattialla makasi hikisenä selällään, sai jälkiä hangata juuriharjalla. Olkoonkin, että portaiden kipuaminen oli aina yhtä kamalaa.

Eihän tässä ollut kyse rakennuksesta vaan siitä, mitä neljän seinän sisällä ja välillä ulkopuolellakin tapahtui. Bunkkerilla tapahtui pieniä ihmeitä. Taitoja ja suorituksia, joita ei olisi ikinä uskonut pystyvänsä tekemään. Ryhtejä, jotka suoristuivat sekä treenin että kasvaneen itseluottamuksen ansiosta. Kaveruussuhteita sellaisia määriä, etten koskaan uskonut aikuisiällä sellaisen olevan mahdollista. 

Luulin vuosia, että en koskaan oppisi tekemään toes to bareja. Väärässä olin. Tässä kuvassa rimpuilen Openeissa muutama vuosi sitten entisen inhokkiliikkeeni parissa. Kuva: Sanna Kaipia.

Tunnen olevani ihan eri ihminen kuin se, joka keväällä 2012 kävi jännittyneenä kokeilutunnilla, aloitti on-rampilla seuraavana syksynä ja käynnisti ahkeran treenaamisen alkuvuodesta 2013. Paitsi että olen kasvanut fyysisesti (olen saavuttanut uudet lukemat sekä pituudessa että ympärysmitassa) olen myös kehittynyt ihmisenä aikamoisesti viimeisten reilun neljän vuoden aikana. Ehkä kaikkea ei voi laittaa CFCH-taian piikkiin, mutta on helppo löytää jos ei suoria syy-seuraussuhteita niin ainakin jonkinlaisia syy-yhteyksiä tai korrelaatioita kohisten kohonneen fyysisen suorituskyvyn sekä merkittävästi kohentuneiden itsetunnon, omanarvontunnon ja omaan kykeneväisyyteensä kohdistuvan luottamuksen välillä. Olen lukemattomia kertoja elämän erilaisissa haastavissa tilanteissa paskoista ihmissuhteissa, älyttömissä stressipiikeissä tai vaikka maastomaratonin heikolla hetkellä miettinyt, että jos joskus selvisin treenistä X, niin selviän kyllä tästäkin. Että joskus mahdottomalta tuntuneet jutut tuntuvat helpoilta myöhemmin. Että harvaan asiaan tässä elämässä oikeastaan kuolee.

Allekirjoittanut tekemässä elämänsä ensimmäisen 30 kilon tempauksen Openeissa 2013.

Kirjasin Bunkkerilla 452 treenikertaa, ja siihen päälle lukemattomat kerrat jolloin en muistanut ilmoittautua tunneille tai tulin toimittamaan jotakin muuta asiaa, monella muulla lukemat ovat tätä paljon suurempia. En ollut ainoa, joka tuntui pyörivän haikeana jo tyhjennetyllä salilla jäähyväiswodin jälkeen. Onneksi loppu ei ole käsillä, vaan CFCH 2.0 on jo auennut Salmisaaren liikuntakeskuksessa. Tilat ovat muuten ihan perkeleen hienot! Pitkästä aikaa meille mahtuu taas uutta porukkaa, joten jos elämässä kaikilla tavoilla kehittyminen kiinnostaa, lisätietoja saa täältä

Kerran treenattiin Hietsussa. Piti olla aurinkoinen ja lämmin alkukesän päivä, mutta oli pimeää ja kylmää kuin Mordorissa. Hauskaa oli silti.

Share

Pages