Ladataan...
Pumpui

Olen ollut enemmän tai vähemmän kipeänä koko viikon ja ehtinyt kahlata oman arvioni mukaan sekä koko internetin että Netflixin läpi. Päivä pari sitten aloin katsella Netflixin originaalisarjaa Last Chance U. Trailerin perusteella odotin urhoollista urheilutarinaa ja amerikkalaista yliampuvaa paatosta, mutta yllätyin positiivisesti: sarjan tärkeintä antia ovat lopulta kunnianhimon, urheilun perusluonteen ja tosissaan yrittämisen teemat.

Dokumenttisarja seuraa East Mississippi Community Collegen jefujoukkueen kautta. Jumalan selän takana sijaitsevan tuppukylän joukkueeseen päätyvät muualla töpeksineet lahjakkaat pelaajat: liikaa bilettäneet, opinnoissa takeltelevat, valmentajan kanssa riitautuneet. EMCC on monelle viimeinen paikka saada peli ja koulu kulkemaan - ja viimeinen mahdollisuus päästä pelaamaan ylempiin divisiooniin. Moni joukkueeseen joutunut on sittemmin päätynyt pelaamaan collegefutiksen ykkösdivisioonaan ja NFL:ään saakka, mutta monen ura myös päättyy ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan.

Last Chance U on kiehtova sarja monella tapaa. Yhtäältä se on kiitollinen seurattava urheilumielessä: joukkue treenaa kovaa, matsit on kuvattu laadukkaasti, valmentaja vuoroin huutaa naama punaisena ja sympaattisena puhaltaa uutta uskoa pelaajiin. Toisaalta Yhdysvallat näyttäytyy taas hämmentävän ristiriitaisena paikkana: on köyhyyttä ja trailer parkeja, mutta myös tuhansia ihmisiä vetäviä stadioneita ja jättimäisiä John Deerejä. Itselleni sarja tarjoaa myös hauskoja fläsäreitä vaihtariaikoihin: tunnistan hyvin pep rallyt, marssibändit, koulujen kaameat käytävät ja jefukundeja piirittävät mimmit. 

Sarjassa keskitytään kouralliseen pelaajia ja heidän tukijoukkoihinsa. On äärimmäisen kiehtovaa seurata, miten eri tavalla pelaajat suhtautuvat urheiluun ja uraansa: toiselle jefu on aina ollut kaikki kaikessa, toiselle se on vain väylä kohti isoja rahoja. Moni pelaajista ei meinaa selviytyä opinnoista, koska ovat tottuneet siihen, että lahjakas urheilija saa elämässään kaiken töppäilyn ja laiskottelun anteeksi. Muuten miehistä henkilögalleriaa piristää opinto-ohjaaja Brittany Wagner, joka yrittää saada pojille taottua järkeä päähän ja yrittää edes saada urheilijat tunneille kynät ja kirjat mukanaan. 

En tiedä jenkkifutiksesta juuri mitään, mutta sarjan myötä olen alkanut innostua sen ymmärtämisestä. Pitäisiköhän sitä ruveta perehtymään tähänkin lajiin vähän syvällisemmin?

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pumpui

Mitä tehdä, kun (lähes) kaikki kiinnostaa?

Minussa on sarjainnostujan vikaa. Mies irvailee minulle, että aina kun näen telkkarissa tai lehdessä minkä tahansa maan, sanon "Tuonne on päästävä!", tai minkä tahansa lajin, totean "Tuota olisi kiva kokeilla". Vaikka crossfit ja juoksu ovatkin tällä hetkellä tärkeimmät lajini, haluan aina olla avoinna uusille kokemuksille ja innostuksen aiheille. Kokeilunhaluani ei ole ikinä estänyt se, että koen olevani susihuono. Päinvastoin, harva asia on niin hauskaa kuin nöyryttää itseään jonkin itselleen täysin vieraan parissa! Turhautuminen alkaa usein vasta siinä vaiheessa, kun pitäisi oikeasti kehittyä ja oppia.  

Tässä muutamia niistä lajeista, joiden kokeileminen tai syvällisempi opetteleminen kiinnostaa tällä hetkellä erityisesti:

  • Maastopyöräily
  • Ratapyöräily
  • Ampumajuoksu
  • Vuorikiipeily
  • Suunnistus
  • Multisport
  • Rugby
  • Melonta
  • Yleisurheilu
  • Triathlon (tässä vaiheessa lähinnä säällisesti uimaan opetteleminen)
  • Akrobatia (etenkin pyramidit)
  • Ampumahiihto
  • Lacrosse
  • Rogaining
  • Brassijujutsu (no joo vanha harrastus mutta olen varmaan unohtanut kaiken joten laitetaan tämä uudeksi lajiksi)
  • Thainyrkkeily (sama kuin edellisessä)
  • Voimamieslajit

Haavelista on hämmentävä sekoitus kestävyyslajeja, nujuamista, metsässä rymyämistä - ja yllättävää kyllä aseiden kanssa heilumista. Satutko osaamaan tai treenaamaan jotakin yllä olevista lajeista? Kutsu minut mukaan, tulen takuulla! Treenaatko jotain muuta? Pyydä mukaan, kiinnostaa silti! 

Kuvat ovat erinäisistä kokeiluistani vuosien varrelta. Tankotanssissa ja savikiekkoammunnassa olin kyllä totaalisen surkea, jenkkifutis sujui säällisesti ja hetken aikoinaan mietinkin joukkuelajin valitsemista. Vanhoja lajikokeilujuttuja pääsee muuten lukemaan tämän linkin takaa. Kaikkea sitä on tullut kokeiltua, mäkihypystä ja swimrunista roller derbyyn ja maastoautoiluun.

Share

Ladataan...
Pumpui

Seuraa tunnustus: en ole koskaan tehnyt smoothiebowlia. Tiedättehän, sellaista smoothieta joka jostain syystä jätetään osin blendaamatta ja asetellaan kulhoon ja syödään lusikalla. 

Ja jos jatketaan rehellisyyden tiellä, en ole tehnyt tavallistakaan smoothieta aikoihin. Olen syönyt hedelmät sellaisenaan ja unohtanut marjat pakastimeen, jättänyt muut ainesosat ostamatta. Välillä koen tällaisista asioista outoa syyllisyyttä. Painetta asetella smoothiebowleja aamun sarastaessa ja hymyillen snäppäillä prosessista. Miksi helvetissä?

Tärkein ja ainoa self help -neuvo, jonka tulen teille (ja oikeastaan itselleni) koskaan antamaan, tulee tässä: tiedä kuka olet. Oletko smoothiebowl-ihminen? Jos kyllä, niin kiva homma, onnea valitsemallanne tiellä. Jos taas olet "smoothien voi hyvin juoda suoraan kannusta" -ihminen kuten minä, niin ole ihan rauhassa. Jos kauniit asetelmat ja viherkikkailut eivät ole juttusi, se on ihan ok.

No, annan itse asiassa myös toisen self help -neuvon samalla vaivalla. Tämän viisauden minulle opetti Bruce Oreck eräässä workshopissaan: "The world is divided into me and fuck you." Eli toisin sanoen ketään ei kiinnosta, oletko smoothiebowl-ihminen, smoothie-ihminen vai smoothieton ihminen. Tässä valossa on aivan turha kokea syyllisyyttä siitä, että pitäisi tehdä jotain mitä ei hotsita, vain koska tuntuu että pitäisi kuitenkin. 

Alkavan viikon motto olkoon siis: Päästä irti smoothiebowl-syyllisyydestä! 

Share

Pages