Apukoulutason crossfittaaja eli miksi palkkasin valmentajan

Pumpui

Eli kuinka ostaa itselleen motivaatiota.

Koko alkuvuosi on mennyt crossfitin kanssa hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Kroppa on reistaillut niin, että normaaleissa treeneissä olen joutunut skaalaamaan monia liikkeitä tai vaihtamaan kokonaisuudessaan liikkeet toisiin erilaisten kipujen ja kinnausten vuoksi. Monesti olen suosiolla mennyt vapaisiin harjoituksiin ja kikkaillut siellä jotain mitä kroppa on antanut myöden ilman sen kummempaa suunnitelmaa. Ja kun ei ole suunnitelmaa, ei ole motivaatiotakaan. Ja kun ei ole motivaatiota, ei ole intoa tehdä suunnitelmaakaan.

Meillä CrossFit Central Helsingillä on mahdollista saada henkilökohtaista valmennusta ja tarvittaessa kokonaan oma ohjelmointi erilaisten ongelmien paikkaamiseen, ja yhä useampi on mahdollisuuteen tarttunut. Päivänä muutamana pääkoutsimme Ben sitten ehdotti, josko minua kiinnostaisi oikeasti käydä omien ongelmien kimppuun omalla ohjelmoinnilla.

Ensin ajatus tuntui kummalliselta. Neljän vuoden crossfittaamisen jälkeen tässä oltiin siis toisin sanoen joutumassa apukouluun! (Nuorisolaisille tiedoksi että apukoulu oli aikoinaan se paikka johon hitaasti oppivat ja lahjoiltaan rajoittuneet siirretiin muiden jaloista.) Toisaalta tiesin, että erilaiset kroppaan liittyvät haasteet (stabiilius, liikkuvuus, yleinen heikkous) olisi vaikea ratkoa yksin menemällä salille heiluttelemaan käsiä ja keksimään itselle sopivaa ohjelmaa. Rahatilannekin antoi lystille myöden, joten ei ollut oikeastaan mitään syytä olla suostumatta ehdotukseen.

Nyt on takana ensimmäinen täysivauhtinen viikko koutsini Jukka-Pekka Pentikäisen eli JP:n ohjelmoinnilla. Yhtäkkiä treenaaminen on taas tuntunut pitkästä aikaa aidosti mielekkäältä. On oikeastaan äärimmäisen helppoa vain noudattaa päivittäin sähköpostiin kilahtavaa ohjelmaa ja käydä koutsin kanssa läpi suunnitelmia ja tuloksia kasvotusten ja verkossa. Valmennuksessa on sinänsä erikoinen valtasuhde, että vaikka minä olenkin tässä asetelmassa se maksava asiakas, tunnen silti valtavaa ulkoista vastuuvelvollisuutta tehdä kaiken säntillisesti myös silloin kun JP ei ole salilla koutsausvuorossa ja minua vahtimassa. Lisäksi on melkoisen motivoivaa tietää, että ohjelmointi tähtää juuri minun heikkouksieni parantamiseen ja ottaa huomioon juuri minun ongelmani (JP on paitsi valmentaja myös fyssari ja siksikin mies paikallaan ongelmia ratkomassa).

Apukoululaisena olossa on kyllä omat huonotkin puolensa. Ensinnäkin se on todella yksinäistä. Treenikavereita on toki paikalla samaan aikaan, mutta kun kaikki keskittyvät omiin ohjelmiinsa (osa seuraa salin yleistä ohjelmointia, osa kisaohjelmointia, osa muita ohjelmia), joutuu puurtamaan yksin omia juttujaan eikä saa samalla tavalla yhteisön tukea kärsimyksessään. 

Vaikeinta oma ohjelmointi on egolle ja kärsivällisyydelle. Omaa ohjelmaa noudattaessa edistymisen ja onnistumisen kokemukset on pakko löytää omasta suorituksesta, ei vertailusta muiden tuloksiin. Kun veivaa erilaisia apuliikkeitä ja pitoja, tuntuu välillä vähän ikävältä seurata vieressä, kun salin priimukset tekevät huimia painonnosto- ja voimailuennätyksiään. Vaikka järki tietää, että ilman tätä apukoulussa rakennettavaa vakaata perustaa ei voi rakentaa kestävää kroppaa ja voimaa, ego ei hiffaa asiaa yhtä helposti. Tällä hetkellä ohjelmoinnin alussa vauvapainojuttuja veivaa vielä ihan mielellään, mutta edessä on varmasti viikkoja, jolloin tuntuu että ei koskaan enää ikinä pääse esimerkiksi kyykkäämään vaan on joutunut apuliike- ja apukoululimboon iäksi.

Haasteista huolimatta apukoululaisuus tuntuu kuitenkin parhaalta investoinnilta pitkään aikaan. Väittävät, että motivaatiota ei saa ostettua rahalla, mutta tässä tilanteessa kyllä väittäisin että kyllä sitä saa. Tai ainakin motivoijan.

(Iänikuisen vanhat joskin edelleen makeat kuvat otti Jussi Helttunen)

Share

Kommentoi