Juoksemisen ilo - onko sitä?

Pumpui

Kuinka monta ikävää kilometriä täytyy tepsuttaa, ennen kuin juokseminen palkitsee? Ja onko oikeasti edes olemassa juoksijan euforiaa?

"Totta, juokseminen on yksinkertaista, primitiivistä toimintaa. Silti yksityiskohdissa piilee suuri voima. Juostessa lihakset työskentelevät hieman kovemmin, veri virtaa hieman nopeammin, sydän hakkaa hieman voimakkaammin. Elämän kokee silloin hieman intensiivisemmin, hieman kiihkeämmin. Siitä pidän."

 

Yllä oleva lainaus on yhdysvaltalaisen pitkänmatkanjuoksijan Dean Karnazesin mainiosta kirjasta Ultramaratoonari - Kuinka lähdin juoksemaan ja jäin koukkuun. Hän, kuten muutkin juoksuhullut, ylistää tuota "runner's high" -termilläkin tunnettua euforian tunnetta, joka totiseen juoksemiseen ilmeisen oleellisena kuuluu.

Arkilenkkeilijän näkökulmasta moista on ollut vaikea ymmärtää. Juokseminen on pääosin ikävää tointa, jota olen harrastanut kuntotarkoituksissa ja käytännön syistä.

Palasin Karnazesin hienoon kirjaan jälleen tänään, kun ehkä hetken tunnuin tajuavan juoksemisesta jotain. Kilometrit 6-9 olivat puhdasta iloa, teki mieli juosta lujaa. Eikä vauhdin kiihdyttäminen tuntunut pahalta, sillä askel ja hengitys kulkivat ongelmitta.

Nyt, kun olen juossut hieman pidempiä lenkkejä (yli 10 km) ja aiempaa useammin, olen hiljalleen alkanut ymmärtää, mistä juoksuhullut puhuvat. Juokseminen on erinomainen tapa selvittää päänsä, mutta nyt kun olen saanut tuta millaista juoksijan ilo voi olla, haluaisin tietää lisää. Kuinka pitkään ja pitkälle pitää mennä, että ilo kestää pari kilometriä pidempään?

Suosittelen muuten Karnazesin kirjaa myös arkilenkkeilijöille. Vaikka ei itse mielisikään juosta 300 kilometrin kisoja ja perusmaratonia siihen päälle, ei voi muuta kuin ihailla sitä innostusta, jolla kirjoittaja juoksemiseen suhtautuu:

"Juoksen, koska en ole oikeastaan ikinä pitänyt autoista. Juoksen, sillä ellen juoksisi, olisin vetelä ja apea ja viettäisin liikaa aikaa sohvalla. Juoksen saadakseni raitista ilmaa. Juoksen saadakseni selvää. Juoksen paetakseni tavallisuutta."

Share

Kommentit

Laura Koo (Ei varmistettu)

Juoksun flow! Parempaa tunnetta saa hakea. Okei, ei se ole niinkuin rakastuminen tai rakastaminen, mutta en keksi muuta toimintaa, jossa täysin yksin ja oman tekemisen myötä saisi saman fiiliksen kuin juostessa parhaillaan. Ei, en todellakaan ole hyvä juoksija, lenkit on sellaisia 10-20 kilometrin mittaisia, enkä oikein uskalla edes haaveilla maratonista. Mutta se fiilis, kun lenkkitossut vaan vie, jalat vaan rullaa, kroppa tuntuu vahvalta ja mieli on selkeä ja sees. Se on mahtavuutta!

Flow'n saavuttaminen ei toki ole helppoa, monesti menee useitakin viikkoja niin, että meno takkuaa tai ainakaan hurmosta ei synny. Eikä se useinkaan kestä koko lenkkiä. Mutta kun sen saavuttaa, niin muistaa taas, miks se yksinkertanen tassuttelu on vaan parasta.

Ja kiitos kirjavinkistä! :) Juoksukirjoja ei voi lukea kovin montaa lyhyen ajan sisällä, mutta muutaman kuukauden tauon jälkeen uusi opus voisi taas tuoda virtaa omaankin etenemiseen.

Lotta Katariina
Pumpui

Musta juoksemisessa on palkitsevinta tunne, kun yhtäkkiä havahtuu siihen, että ei enää kiinnitä yhtään huomiota siihen juoksemiseen vaan on ajatellut ihan omiaan - jos on ylipäänsä ajatellut mitään. Harmi että noi hyvät fiilikset ei ikinä ajoitu siihen lenkin alkuun vaan aina täytyy taivaltaa monta kilometriä ennen kuin alkaa tuntua mukavalta :D

FFFifi
Fitness Führer

Mä mietin tuon tuostakin, että pidänkö mä edes juoksemisesta. Koska aika usein joudun pakottamaan itseni lähtemään ja varmaan 8 kymmenestä lenkistä on aika ikäviä. Yksi niistä on kohtalainen ja yksi...no se on se miksi juoksen. En tiedä, oonko kokenut koskaan varsinaista high'ta, mutta jotain tapahtuu, kun on juossut tarpeeksi kauan. Nimenomaan se aika mun mielestä ratkaisee. Sitten sitä ei välttämättä ajattele mitään, tai jos ajattelee, niin päässä luuppaa joku yksinkertainen mutta kummallinen asia.

Mutta eniten tykkään siitä, kun kroppa jotenkin asettuu siihen juoksun rytmiin ja tuntee, että sydän lyö ja keuhkot toimii, ihan niinkuin Karnazeskin sanoo. Kun lepotilassahan sitä ei edes huomaa olevansa hengissä :D Jotkut sanoo, että juoksu on meditatiivista, ja kyllä mä koen, että siinä on jotain melkein hengellistä, kun vahvasti tajuaa miten hienosti oma kroppa toimii ja miten hyvin sitä jaksaa. Kun juoksu sujuu ja tajuaa, että takana on lähemmäs parikymmentä kilometriä, niin se on hieno tunne ja tällaiselle konttorissa istuvalle vieraantuneelle nykyihmiselle se tuntuu ihmeeltä. Jotkut väittää, että pitkänmatkanjuoksu on ihmiselle luonnollista, koska aikoinaan ihmiset juoksivat saaliseläimet väsyksiin. Mulle kyllä tuleekin pitkän juoksun aikana tulee sellainen mun kuuluu tehdä tätä -olo.

Tietysti mua kiinnostaa myös, mitä mulle tapahtuu ja miltä se tuntuu kun juoksen kauemmin, pidemmälle, kovemmilla tehoilla jne.

Mulla olis näköjään vaikka kuinka sanottavaa tästä :D Ehkä pitää tehdä oma postaus. Tämä mitä eilen kirjoitin kertoo kanssa jotain siitä, miksi juoksen.

Gitla (Ei varmistettu)

Kun hölkkäilin enemmän ja pidempiä matkoja, koin usein sen ihanan tunteen. Se vaan ei kestänyt kovinkaan kauan, kun sitten onnessani joskus saatoin nostaa nopeutta ja sitä ei kuntoni kestänytkään...

Nykyisin nuo ovat niin harvassa, mutta melkein kaikilla >6 km lenkeillä tulee jossain kohtaa jonkinlainen ihana olo. Tosin se ihana, kunnollinen flow on tullut vain muutaman kerran, kerran myös ei lenkillä. En muista tarkkaan, mikä se tilanne oli. Tiedän vain, että urheilu kesti puoli päivää. Saattoi olla joku turnaus tai "treenileiri". Päivän edetessä veri alkoi kiertää, keuhkot aukenivat, hiki valui ja euforia valtasi mielen. Katson yleensä kateellisena miesten jalkapalloa siksi, että uskon että monella on euforinen olo, ainakin osan aikaa.

En tee enää niin pitkiä lenkkejä kuin ennen. En ole jaksanut kuntoilla niin paljon, että jaksaisin. Viimeksi lopetin, kun jalat (lonkka, polvi ja nilkka sekä jalkaterä) alkoivat vaivata ja lenkit tuntuivat ikäviltä. Tai no, tuo ei pidä paikkaansa. VIIMEKSI lopetin, koska tulin kolme kertaa kipeäksi lyhyen ajan sisällä, koska olin liian innokas aloittamaan liikuntaa. No, se masensi ja unohdin kuntoilun puoleksi vuodeksi.

Lotta Katariina
Pumpui

Mielenkiintoista, että monelle juoksu on ikävää, mutta sitä jaksaa tehdä, koska se flow ja mielen kirkastuminen on (jos on tullakseen) niin hienoa. Enpä kyllä äkkiseltään keksi muuta urheilulajia, jota itse jaksaisi tehdä, jos voisi mennä lukuisia kertoja, että saisi mitään irti. Punttaamisesta ja kamppailulajeista saa kyllä aina jotain palkitsevaa, mutta ei ehkä samanlaista mielenselkeyttä kuin juostessa :)

es (Ei varmistettu)

Mulle taas juoksu ei ole ollenkaan ikävää. Voisin juosta vaikka joka päivä. Kunnoltani olen tavishölkkääjä, sellanen 8km/h on ihan kiva vauhti. Tätä harrastusta vaan haittaa jalat, jotka ei oikein kestä juoksemista niin usein kuin haluaisin eikä varsinkaan niin pitkään kuin kerralla haluaisin. Ja toki terve järkikin sanoo, että välillä voi vähän huilata, nostella rautaa, kävellä, pyöräillä ja venytellä.

Tämmöselle entiselle liikunnanvihaajalle tämä käsittämätön himo juoksuun on jotain ihan kummallista ja samalla niin ihanaa. Viimeksi hirvimettällä passista autolle kävellessä yllätin itteni miettimästä, että harmi ku vaelluskengät on huonot juosta. Muuten oisin pinkonu menemään. Sitten tuli mieleen Forrest Gump, mikä on vähän turn off.

FFFifi
Fitness Führer

En mä nyt ehkä sanoisi, että ei saa mitään irti...kyllä siitä se sama sainpas liikuttua ja veren kiertämään -fiilis tulee. Tosin ei mulle tule mitään lajia treenatessa joka kerta mitenkään erityisen huikea olo, ainoastaan silloin tällöin. Ja lähteminen on mulle aina vaikeaa...

Muistaakseni Kirsi Valasti on sanonut, että ei hänelläkään ole kuin pieni osa treeneistä sellaisia, että kulkee hienosti ja on ihanaa. Kai se sitten vaan riittää :D

Eikä juoksu sinänsä ole musta ikävää, vaan lenkit on ikäviä, ts. tuntuvat pahalta. Ei varmaan tuntuisi, jos juoksisin harvemmin/vähemmän/hitaammin, mutta tässä yritetään kehittyä ja se saa sattua :D

 

tiiti
ite puin

Mä olen satunnainen sunnuntaijuoksija, ja juoksen (hölkkään, oikeastaan), joko palaututtavana tai koska ei huvita mennä jumppaan poukkoilemaan. Jotenkin haluaisin juoksusta kuitenkin tykätä, vaikka mulla sen suurempia tavoitteita ei sen suhteen olekaan. Mä luulen, että osasyy mun vastentahtoisuuteen on juurikin se, että en tavallaan edes yritä kehittyä. Haluaisin vain yhtäkkiä muuttua sulavaliikkeiseksi gaselliksi, joka juoksee ärsyttävän seesteinen hymy naamallaan, sen sijaan, että olen punaisena irvistävä urpo trikoissa.

Sinänsä ekat n. 40 minuuttia on aina enemmän tai vähemmän rasittavan tuntuista, sen yleensä yritän blokata miettimällä kaikkea sitä, mitä nyt pään sisältä sattuu löytymään, sen jälkeen alkaa tuntua melkein mukavalta (olen jotenkinjostain ymmärtänyt, että tässä olisi jotenkin yhteys siihen, että samoihin aikoihin keho vaihtaa glykogeenistä rasvaan pääasiallisena energianlähteenään), mutta jos vertaan esim. siihen mahtifiilikseen, joka mulle tulee tytsyjumpissa loikkiessa, ei olla kyllä samalla asteikollakaan.

 

kultahillokala

Minä en tiiä mitään pitkien matkojen juoksemisesta, mutta teen lyhyempiä lenkkejä muutaman kerran viikossa. Välillä on niin takkusta että vois luulla olevansa aivan uskomattomassa rapakunnossa, mutta joinain päivinä jalat tuntuu jaksavan vaikka mitä ja fiilis on mieletön:)

Lotta Katariina
Pumpui

Tiiti: Mulla taas jumpassa tulee mahtifiiliksen sijasta aivojumi ja väsymys, kun joudun keskittymään ihan liikaa siihen joka suuntaan viuhtomiseen ja ihan väärässä tahdissa väärään suuntaan menemiseen :D

kultahillokala: mulla on ihan sama, välillä tuntuu ettei jaksa edes paria kilometriä juosta, välillä taas voisi juosta maailman tappiin!

Miia_pau
Kolmas linja

Henk. koht. juoksemisen hienous ja kauheus piilee siinä, että se on niin hiton tylsää. Jos ei ole juttuseuraa (yleensä ei ole), alan yleensä kelailla kaikkia asioita vähän turhankin paljon, eikä tällöin juoksu nollaa päätä yhtään (vaan päinvastoin, aivoissa surisee). Joskus tosi tosi harvoin onnistuu pääsemään semmoiseen tilaan, että vaan painelee menemään pää tyhjänä. Ehkä se on sit se kuuluisa flow? 

Noin fyysisesti homma on nyt aika pitkään junnannut paikoillaan, yleensä tuntuu siis aika samalta, ei kamalalta, mutta ei mitenkään erityisen hienoltakaan. Jaksan juosta etukäteen päättämäni lenkin (yleensä puoli tuntia tai tunnin), mutta siinä se. Pitää vissiin ottaa ohjelmaan mäkivedot ja muut kauheudet, jos vaikka jotain kehitystä tahi muutosta tapahtuisi. 

Näin on Lotta! Samaa huumaa puskee itelleenkin juoksulenkeillä. Varsinkin kun tajuat että ei ole yhtään keskittyny itse juoksemiseen vaan on kelaillut päässään joitakin ihan omia ajatuksia.. Pari vuotta sitten vihasin juoksua eniten maailmassa, ja nyt sitä juostaan kahdesta neljään kertaan viikossa.

Kommentoi