Koululiikuntatraumojen top 3

Ladataan...
Pumpui

Eli pelkoa ja inhoa luistelukentällä, uimahallissa ja kuntotestissä.

Yle kirjoitti hiljattain, kuinka koululiikuntaa suunnitellaan yhä enemmän lasten ehdoilla sekä pelon ja häpeän tunteita vältellen. Hyvä niin, sillä koululiikuntatraumat eivät saisi olla ainoa kansaa yhdistävä asia. Tämän hyvän uutisen kunniaksi muistelin hieman omien liikkatuntieni tähtihetkiä:

3. Uimakandidaatin tutkinnon hyppykoe

Ala-asteen loppuvuosina piti suorittaa uimakandidaatin tutkinto. Sain kaikki muut osa-alueet kirkkaasti läpi, mutta hyppäämistä (pää edellä ykkösestä tai jalat edellä kolmosesta) jännitin. Opettajan ratkaisu oli pyytää meidän luokkamme ja rinnakkaisluokka seisomaan hyppyaltaan reunalle kannustamaan. Seisoin jalat tutisten ponnahduslaudalla ja ikätoverini huusivat "Hyppää! Hyppää!" - eivätkä kaikki kovin kannustavassa hengessä. En hypännyt (kuten ei hypännyt  myöskään toinen uimakandidaatiksi pääsemätön tyttö, joka hädin tuskin osasi uida ja patistettiin silti hyppytorniin).

En edelleenkään suostu hyppäämään veteen ellei ole aivan pakko. Lieneekö tässä hyppykammoni perimmäinen syy?

2. Vanhojentanssit luistimilla

Tämä trauma sijoittuu lukioon. Ehdotukseni lätkän tai jääpallon pelaamisesta torpattiin, sillä opettajan mielestä oli syytä harjoitella vanhojentansseja luistellen (kaunokeissa, koska opettaja kielsi hokkarit tytöiltä). Siellä me sitten vedimme kikapoota (jota en siis osannut koska en tanssinut vanhojentansseja deitin puutteessa) pitkin kenttää, kun vieressä pojat pelasivat jääpalloa. 

1. Kuntotestin venyvyyskoe

Vuosittaisessa kuntotestissä testattiin kummallisia asioita: istumaannousuja alati kiihtyvien piippausten tahdissa, tarkkuusheittoa, tasapainoa ja eteentaivutusta. Lapset laitettiin vuorotellen seisomaan oudon puisen liikkasalin penkin päälle, josta piti sitten venyttää eteenpäin ja opettaja tarkisti tuloksen ja antoi arvosanan. Ongelmana oli, että olin lapsena äärimmäisen jäykkä, ja mitta-asteikko alkoi vasta varpaiden kohdalta. En saanut edes nelosta venyvyystestistä, vaan suoraan hylätyn, ainoan hylsyn koko opinto- ja opiskelu-uraltani. 

 

Ei aivan kultaisia muistoja olisi vaikka millä mitalla lisää: se kuinka jokaisesta tunnista sai arvosanan tehtyjen maalien mukaan, kun piti pelata ringetteä eikä jääkiekkoa tai kuinka perkeleen kova se koulun aataminaikainen voimisteluhevonen oli kun sitä päin törmäsi epäonnistuttuaan pukkihypyn vauhdinotossa. Ja minä kuitenkin sekä tykkäsin liikuntatunneista että olin suht hyvä urheilussa! Voin vain kuvitella kuinka kauheaa on ollut niillä, jotka eivät ole kokeneet pelejä ja lajeja omikseen! Millaisia ihania tai vähemmän ihania liikuntamuistoja teillä on?

ps. En löytänyt yhtään koululiikuntakuvaa arkistoistani, mutta saatte sen sijaan nautiskella tästä kuvasta, jossa olen lähdössä ensimmäistä päivää kouluun upeassa asussani ja vielä upeammassa otsispermanentissani.

Share

Kommentit

jermia
Itärajapakolainen

Vähän samantapaisia muistoja itseltäni luettavissa täällä. Ylipäätään kikki testit, cooperit (etenkin uinticooper), voimistelukokeet, kaikki venymiseen liittyvä... Hyi!

Miksei aina voinut vain pelata pesäpalloa!

Lotta Katariina
Pumpui

Uinticooper oli kyllä kauhea! Ja meillä oli myös luistelucooper...

jermia
Itärajapakolainen

Unohdin tuon luisteluversion x( 

Oli kanssa joku telinevoimistelutesti, joka pisteytettiin vaikeusasteen mukaan. Joka telineellä piti tehdä mahdollisimman vaikea temppu, että sai paljon pisteitä. Mie en tainnut mahtua edes taulukon alimpien pistemäärien sisälle.

Toi venyvyystesti! Se on aika epäreilu, tosin minun kohdallani, vain positiiviseen suuntaan! Sehän on venyvyyden lisäksi tosi paljolti kiinni vartalosta. Minä omaan vartalon jossa selkä on huomattavan pitkä jalkoihin nähden, joten olin tässä testissä aina ylivoimainen koulussa. Täydet pisteet sai oikeastaan ihan ilman venyttäytymistä.. Muissa en sitten niin hyvä ollutkaan, mutta ei niistä mitään traumoja jäänyt! Tykkäsin koululiikunnasta kyllä, vaikken mitenkään erityisen urheilullinen ollut, sellainen perus kasin oppilas liikunnassakin..

Lotta Katariina
Pumpui

Niinpä, saman tien voitaisiin mitata kenellä on pisimmät kädet ja antaa kymppi sille ja alenevassa järjestyksessä sitten muille... Onneksi koululiikunta oli pääosin ihan mukavaa, välillä vain tuli näitä erityisen mieleenpainuvia arvostelukokemuksia :)

MadM (Ei varmistettu)

Jos koululiikunta aiheutti traumoja jo ihan tavalliselle pulpetin kuluttajalle, niin koulukiusatulle se oli helvetti maan päällä. Joukkueisiin jako oli aina yhtä ihanaa, kun valitsemisessa jäin viimeiseksi ja sain lopulta kuunnella kahden joukkueen kapteenin kinastelua siitä kumpi minut joutuisi ottamaan joukkueeseensa. Tätä ei auttanut opettajan muistutus, että viimeeksi taisin olla (punaisessa) joukkueessa, joten (sininen) joukkue joutuu ottamaan minut tällä kertaa. Pukuhuoneeseen mennessä jännitti ensinnäkin olisivatko vaatteeni ylipäätään tallella siellä mihin ne jätin, ja toisekseen mitä saisin kuulla taidonpuutteistani/minusta johtuvasta häviöstä sinä päivänä pelatussa lajissa. Ylimääräiset taklaukset, huutelut sun muut kuuluivat myös tottakai asiaan.

Ja mikä idea on joka keväisellä cooperin-testillä? Ei meillä ainakaan juoksua harjoiteltu muuten. Ihan sama kuin laitettaisiin kaikki tekemään joka kevät japanin kielen koe, ihan vaan että nähtäisiin kuinka paskoja siinä oltaisiin.

Lotta Katariina
Pumpui

Cooperista ei taidettu myöskään ohjeistaa mitenkään, sanottiin vain että juoskaa 12 minuuttia. Ilman ajatusta itselle sopivasta tahdista sehän on ihan yhtä helvettiä!

annifitness
AnniFitness

Olen ajatellut, että koululiikunnassa on se ongelma, että se on (tuntui olevan?) kalibroitu lahjakkaille liikkujille ja on inspiroivaa ja kannustavaa lähinnä niille, jotka valmiiksi harrastavat liikuntaa. Vähän niin kuin laulukokeeseen pakotettu ikäluokka saatiin vihaamaan musiikkia, on kilpailullisuuteen, oppilaiden keskinäiseen vertailuun ja onnistumiseen/epäonnistumiseen keskittyvä liikunnanopetus saanut sukupolvet leimaamaan itsensä epäliikunnallisiksi. Kurjaa kuulla, että säkin harrastuneisuudestasi huolimatta oot traumatisoitunut :/ toivottavasti nykykouluissa ei ole enää niin raju meininki - mun koululiikuntatraumoista on kuitenkin jo ainakin viisitoista vuotta.

Tää on yksi mun lempiaiheita: mun blogissa on Koululiikuntatraumoja-juttusarja, joissa kokeilen niitä lajeja, joita vihasin koulussa. Vienosti ja ujosti sen linkitän tähän. :) kovin syväluotaavasti en ole asiaa (vielä) käsitellyt, mutta jokaisessa tähänastisessa jaksossa on käynyt ilmi, että vika ei ole varsinaisesti ollut lajeissa. Eikä ehkä pelkästään myöskään opetuksessa; 14-vuotiaan minun asenteessakin on saattanut olla jotakin korjattavaa. :D

http://www.lily.fi/blogit/annifitness/koululiikuntatraumoja-jakso-3-suunnistus
http://www.lily.fi/blogit/annifitness/koululiikuntatraumoja-jakso-2-pesapallo
http://www.lily.fi/blogit/annifitness/koululiikuntatraumoja-jakso-1-cooperin-testi

Uusi Alku

Liikunnassa aina "kympin oppilaana" ja kaikki mahdolliset valinnaiset ja parit poikienkin kurssit valinneena on ehkä huono kommentoida, mutta meillä oli kyllä melkolailla aina painotus siinä, että numeroon vaikutti yrittäminen. Opettajat joka luokka-asteella aina painotti, ettei tarvitse olla paras tai huippu. Numeerisessa arvioinnissa kerrottiin otettavan huomioon oppilaat yksilöllisesti ja lopputulemaan vaikutti se, kuinka paljon yritti ja millä asenteella tunneilla hommia teki. Tosin kymppiin asti tällä ei tainnut päästä, mutta eipä tarvinnut ottaa kutosta, jos oikeasti teki parhaansa ja halusi yrittää.

Mun kotikonnuilla myös tytöt pelas jääkiekkoa, käytiin sukeltamassa, seinäkiipeilemässä, laskettelemassa ja kaikkea mukavaa - yläasteella me useamman kerran myös nyrkkeiltiin ja opettaja kysyi halutaanko painia, koska pojatkin paini. Lisäksi pelattiin mm. lentopalloa sekajoukkueina. Oppilaita kuunneltiin tosi paljon. Itse en koskaan tykännyt (enkä tykkää vieläkään) aerobicistä - sitä meillä ei tainnutkaan olla kuin kerran mun muistin mukaan. Olen myös itse vetänyt pari liikuntatuntia - opetin muille salibandya ja tennistä. Mun mielestä kivaa, että jotain lajia enemmän harrastaneet saivat tuoda osaamisensa tunneille (halutessaan). Meillä oli yksi painonnostaja tyttökin, joka kertoi omasta lajistaan.

Tätä kirjoittaessani tulin hirmu onnelliseksi - taisin käydä koululiikunnan osalta unelmakoulua. Lukiossa liikunnanopettaja kysyi liikuntatieteellisestä kiinnostuneita (minä!) ja valmensi meille pääsykoelajit - ihan ekstrana. Huippuja opeja meillä ainakin siis oli!

Lotta Katariina
Pumpui

Sulla on käynyt tuuri, tässä tuntuu olevan isoja alue- ja opettajakohtaisia vaihteluja! Tuo, että harrastajat saaavat vetää tunteja muille, on älyttömän hyvä idea.

Lotta Katariina
Pumpui

Mahtava postaussarja, Anni! 

An (Ei varmistettu)

Nykyään jo naurattaa, yläasteella lähinnä itketti. Liikunnanopettajamme versio aerobicistä oli krokotiilirock ( aina, joka kerta, se sama biisi repeatilla ) ja liikerata "askel, eteen, taakse, sivulle, toista". Pesäpallo oli myös jostain syystä keväisin kovasti huudossa.
Ja arviointi toki tapahtui logiikalla "jos et osaa jo valmiiksi, olet huono". No en osannut, enkä osu pesäpalloon edelleenkään. Tunnit vedettiin niiden aktiiviurheilijoiden ehdoilla, ja me huonot sitten oltiin luvallista riistaa.

Terkkuja tutuille, krokotiilirock ei varmasti unohdu muiltakaan niillä tunneilla olleilta.

Lotta Katariina
Pumpui

Krokotiilirock :DDDD Mä muistan jokavuotisen Power Moverin harjoittelun sivuaskeleineen...

Looking for...

Vihasin koululiikuntaa yli kaiken! Olin todella pieni lapsena ja aivan syystä äitini oli harkinnut minun laittoani kouluun vuotta myöhemmin. En olisi kuitenkaan tuntenut luokkalaisiani, jotenka sinne vain. Lisäksi meillä oli pieni koulu, jotenka olimme aina 1-2, 3-4 ja 5-6. Muistan yhä traumat jalkapallosta kun isommat pojat juoksivat pän ja "vahingossa" taklasivat. Olin myös koulukiusattu ja jäin aina viimeiseksi valinnaksi. Mikään ei ollut niin nöyryyttävää. 

Erityinen kammo jäi kyllä telineisiin. Opettaja pakotti menemään kaikki samalta tasolta ja taso laitettiin melko korkealle. Mustelmat olivat melkoiset ja äitini todella vihainen. Yläasteella liikunta oli siedettävämpää, mutta cooper oli täyttä tuskaa astmaatikolle ja yleisurheilua en suostu edes katsomaan telkkarista tänäkään päivänä.

Lotta Katariina
Pumpui

Telinevoikka taitaa olla aika paha traumatisoija!

Ilana

Huh huh. Näitä lukiessa huomaan, että meillä oli 80-luvun lopussa ja 90-luvulla aika leppoisaa liikuntatunneilla. Olin toki itse aika liikunnallinen jo lapsena, joten olisin varmaan välttynyt pahimmilta traumoilta muutenkin, mutta mitään tuollaista pakkohyppyyttämistä (uimatornista tai telineille) mun koulussa ei kyllä tapahtunut. Coopereitakaan ei juostu tai uitu. Muistaakseni muutama tyttö pelasi poikien kanssa lätkää, kun halusi, ja aika monia lajeja harrastettiin sekana: ainakin yleisurheilua, uintia, hiihtoa, telinevoimistelua, pesistä, suunnistusta, tanssia, rullaluistelua ja pingistä. Toisaalta kyllä pesiksessä joukkueet sai yleensä aina valita ne kaksi parhaiten pelaavaa poikaa... Parilajeissa sai itse valita, kenen kanssa pelasi. Meillä oli kerran yläasteella tuo liikunnan "tasokoe", jossa juuri katosottin tuo eteenpäintaivutus ja vastaavaa, mutta en usko, että se juurikaan vaikutti numeroon. Muistan opettajan vain kertoneen (henkilökohtaisesti, ei luokan kuullen), miten tulosten perusteella suhteutui muuhun ikäluokkaan.

Lukiossa taas meillä sai suorittaa osan tunneista itsenäisesti, jos halusi. Opettajalle piti vain tuoda joku todiste suorituksesta, kuten kuitti uimahallista tai Kisikseltä.

Lotta Katariina
Pumpui

Kuulostaa hyvältä! Eroja koulujen välillä tuntuu olevan melkoisesti, toiset tekee cooperin kaikessa mahdollisessa, ja kuulemma pk-seudulla ei ole hiihdettykään ollenkaan toisin kuin meillä, kun vuosirotaatio kulki osapuilleen suunnistus-hiihto-lentopallo-pesis-akselilla koko vuoden..

annepa (Ei varmistettu)

Muistan tuon joukkuevalintahomman, vaikka minua ei ikinä muistaakseni valittu viimeiseksi.

Liikunnanopettajat kyllä huomaavat vähän aikaa seurattuaan kuka valitaan viimeiseksi. Kun "järjestys" on käynyt selväksi, niin miksi niiä pahnan pohjimmaisia ei laiteta joukkuevalintaan? Miksi joukkuevalintoja ei tehdä muulla tavalla, esim. kaikki riviin ja joka toinen toiseen joukkuseen? Tai aakkosjärjestyksessä joka toinen? Aakkosjärjestyksessäkin voisi vaihdella käytetäänkö etunimeä vai sukunimeä. Aina tuo "parhaat valitsee joukkueen". TYLSÄÄ!!

Minulla on traumoja vain kilpailuista. Meillä oli pakko osallistua hiihtokilpailuun. En pidä kilpailuista. Jos on pakko kilpailla, lyön koko homman läskiksi. Lapsena en vielä ymmärtänyt, että niinkin voi tehdä. Onneksi aikuisena kilpailutilanteita tulee tosi harvoin eteen. Lisäksi yhdistän liikunnan kilpailuun, joten ymmärrettävistä syistä liikunta ei ole pahemmin maistunut aikuisiällä. Löysin kyllä lajit, jotka on ok, mutta koska liikunta ei ole ollut elämäntapa, niin on se lähteminen vaikeaa. Aikuisena olen kyllä tajunnut sen, että koiran kanssa kävely ja varsinkin metsäkävely sekä sienestäminen ja moottorisahaaminen ovat kuin ovatkin liikuntaa, joten osa lähtemisestä hoituu ns. pakolla. Pakko käyttää koiraa, pakko tehdä polttopuita ja sienet on ilmaista ruokaa, ei niitä voi metsään jättää.

Muistelen, että meillä ryhmiin jako tehtiin juuri rivistä numeroimalla! Ja joskus niitä rivejäkin opettaja vielä sekoitti, kun fiksut meistä ymmärsi mennä parhaiden kamujen kanssa parillisesti riviin.. Mutta tosiaan vähemmän oli tuota kaksi saa valita systeemiä! Toki joskus sitäkin sitten..

Lotta Katariina
Pumpui

Sama! Aina jako kahteen, piti vain asettua fiksusti riviin niin pääsi kavereiden kanssa samaan joukkueeseen :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Uinti, koska silloisessa kotimaassani ei eroteltu tyttöja ja poikia, kaikki samaan aikaan samaaseen altaaseen. Eikä siinä vielä kaikki - uimalakki oli pakollinen. Jos jollakulla pololla oli menkat (ja koska oltiin n. 12-vuotiaita, monella ei ollut), joutui silti uikkarit ja lakki päässä istumaan altaan reunalla.

Se venyvyyskoe! Olin kasvanut lopulliseen pituuteeni jo seiskalla, kun osa luokan tytöista oli vielä ihan tatteja. Olen aika venyvä, mutta enhän mä voi kurottaa yhtä kauas penkkiä kun jalat on 50 cm pidemmät kun muilla.

Voimistelu. En uskalla kokeilla volttia ja kuperkeikan vetäminen hikisellä matolla ällötti. Mursin myös nenäni kun piti hypätä pukille, enough said.

Lukiossa liikka oli ihan kivaa, kun saatiin ehdottaa maikalle mitä pelataan. Mentiin sit keilaamaan, kuntosalille ja pelattiin vikalla tunnilla polttopalloa ja mustekalaa :D.

Kommentoi

Ladataan...