Kympin tytöt kuntosalilla

Ladataan...
Pumpui

Eli sananen siitä, kuinka kaikesta elämässä ei saakaan arvosanaa ja kultaista tähtitarraa.

Kirjoitin muutama viikko takaperin riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteista treenissä. Sain kriittistä (ja varsin aiheellista, myönnetään!) palautetta siitä, että negailen liikaa - mutta myös paljon tunnustuksia lukijoilta, jotka tuntevat samalla tavalla. 

Olen pyöritellyt asiaa päässäni viime päivinä ja päätynyt keittiöpsykologisessa hengessä nimittämään tätä kympin tytön syndroomaksi.

Tiedätte kyllä kympin tytöt. Ne maakuntien ja kasvukeskusten koululaitosten Hermione Grangerit (sukupuolesta riippumatta), jotka ovat vaarassa hajota pätemisensä ja oppimisensa tarpeen alla. Ne, joiden on vaikea hahmottaa onnistumisia, jos kukaan muu ei ole sitä kertomassa papukaijamerkkien ja stipendien kera.

Kympin tyttö noudattaa kouluvuosienkin jälkeen kaavaa, jossa kaikista suorituksista tarvitaan kiitettävä arvosana ja kultainen tähtitarra. Jos ulkoista validointia ei ole saatavilla, voi turvautua lukuihin ja numeroihin sekä siihen, että vertailee itseään armottomasti muihin. 

Työ- ja talouselämässä puhutaan välillä siitä, kuinka naisten liiallinen itsekritiikki ja kokemus riittämättömyydestä aiheuttavat ahdistusta - ja estävät näitä etenemästä urallaan. Saman kaava toistuu myös harrastuksissa, etenkin aikana jolloin treenikin on arvostelusuoritus ja harrastemielessä douppaaminen yleistyvä ilmiö. 

Mitä enemmän olen puhunut tästä asiasta, sitä useampi on tunnustanut samanlaiset tuntemuksensa. Etenkin crossfit-saleilta olen löytänyt kohtalotovereita. Vaativuus ja suorituskeskeisyys houkuttavat, mutta tuottavat myös turhankin kovia paineita.

Itse en ollut siinä mielessä perinteinen kympin tyttö, että olisin ollut kiltti ja hiljainen tai - kuten jotkut ilkeästi kympin tytöistä sanovat - elämälle vieras. Koulumenestys, tavoitteellinen harjoittelu sirkuskoulussa, goottailu ja kiljupunkkarien kanssa kaupungilla notkuminen vain kävivät jotenkin yksiin. En ole mikään akateeminen supermenestyjä, enkä koskaan tehnyt graduani loppuun, kun menin mieluummin töihin. 

Kympin tytön suorituspaineista sen sijaan olen nauttinut ja kärsinyt koko elämäni. Koulunkäynti oli helppoa, eikä 9,8:n keskiarvoon pääseminen vaatinut oikeastaan minkäänlaisia ponnisteluja. Muistan edelleen elävästi sen kriisin, jonka koin lukiossa: en ollutkaan ainoa hyvä! Ja kun kaikki asetettiin arvostelussa Gaussin käyrälle, joku toinen saattoi tosiaan olla parempi kuin minä. Olen yrittänyt päästä eroon ajatuksesta, että olen tehnyt jotain merkittävää vain silloin, kun saan sen hemmetin tähtitarran - etenkin koska aikuiselämässä tarroja ja kiitoksia jaellaan melkoisen kitsaasti.

Suorituskeskeisyys on treenaamisessa sekä siunaus että kirous. Toisaalta se kannustaa tavoittelemaan asioita, toisaalta se lamaannuttaa. Kun on aina saanut lähestulkoon kaikesta kympin saman tien ja vähälläkin yrittämisellä, on ollut tuskallista huomata olevansa korkeintaan seiskan arvoinen tempaaja. Tai että oppimiseen menee paljon kauemmin kuin monilla muilla. Kelpaamisessa on loppujen lopuksi kyse vain siitä, että kelpaisi itselleen: tuskinpa kukaan muu maailmassa määrittää minua sen kautta, kuinka nopeasti kehityn painonnostossa, joten ei pitäisi minunkaan.

Koulu on siitä kummallinen paikka, että siellä omaksutut mallit eivät päde kovinkaan moneen asiaan tosielämässä. Gaussin käyrä on paska mittari yksilön elämässä: toisen onni ei ole itseltäsi pois, kyykättyjen kilojen määrä ei ole universaali vakio, josta sinulle on annettu vain pikku murunen. 

 

Oletteko samaa mieltä? Tunnistatteko näitä tuntemuksia itsessänne? Puhuinko pelkkää keittiöpsykologista potaskaa? Sana on vapaa! 

ps. Vielä ehdit äänestää allekirjoittanutta Fjällräven Polar Expeditioniin, kliketiklik!!!!

(Ensimmäinen kuva Jussi Helttunen, viimeinen kuva Kari Koskinen)

Share

Kommentit

aivo (Ei varmistettu)

Moi! ihan asiaa.
Itse en voi samaistua tuohon mutta samankaltaisuuksia löytyy. Itse olen enemmäkin sellainen rentoilija. Eli ei ole tarvetta menestyä kaikessa mihin ryhtyy vaan enemmän sitten ne asiat joista välittää ja on tärkeitä niin niissä on kovat paineet ja odotukset onnistua!

Lotta Katariina
Pumpui

Mä kadehdin rentoilijoita, joskin olen edistynyt siinä asiassa aika lailla viime vuosina :)

Uusi Alku
Between the raindrops

Huomenta :)

Täällä kipuisena hourin, joten ajatus ei välttämättä ole kirkkaimmillaan. Jäin silti miettimään, että itselläni sama ilmiö taitaa olla niin ikään käänteisenä - koska koulu soljui hyvillä arvosanoilla itsestään, niin en ole ottanut siitä koskaan paineita. Sama rentoilu on saattanut seurata muuhunkin tekemiseen. Jos joskus tuli vähän huonompi arvosana, niin äiti aina sanoi, että enää sille ei mitään voi, joten seuraavalla kerralla sit petraat. Se kai on johtanut siihen, ettei epäonnistuminen tarkoita kuin sitä et ens kerralle tehdään pohjatyö sitten paremmin. Ja toisaalta opin myös sen, että todistukseenhan tulee lopulta se keskimääräinen suoriutuminen eli siellä saattoi olla 10, vaikkei jokainen suoritus ihan nappi ollutkaan.

Tai sitten olen vain hiihtänyt läpi elämän mukavuusalueellani ja niiden juttujen parissa, jotka tulevat luonnostaan. Niinkin se voi olla, apua :D

 

Lotta Katariina
Pumpui

Huomenta! Sitä muuten helposti tekee oman mukavuusalueensa asioita, tai sitten ne asiat jotka on olleet vaikeita muuttuu helpommiksi ajan myötä ja epämukavasta tulee mukavaa...

Pikaista paranemista! :)

 

Vierailija (Ei varmistettu)

Heh, muistan edelleen elävästi kun aloitin yliopistossa ja tajusin että tuohon kouluun on kerääntyneet ympäri Suomea juuri ne joille koulu on aina ollut helppoa ja monet olivat vielä paljon itseäni ahkerampia. Jännä kokemus, kun oli tottunut olemaan pienellä panostuksella siellä yläpäässä..ehkä cf on vähän samantyyppinen ympäristö?

Itse olen muistuttanut itseäni siitä, että loppujen lopuksi tietyn liikkeen harjoituskertoja tulee vastaan aika harvoin koska cf:ssä opeteltavaa on niin paljon..ei siis pidä turhautua ja soimata itseään jos tempaus ei suju (tai sitten pitää ehkä siirtyä vaikka painonnoston pariin ja keskittyä siihen)..

Mutta tänkin takia crossfit on hyvä laji, joutuu kyseenalaistamaan omaa ajatteluaan, sietämään erilaisia epämukavia tunteita ja sitä kautta kehittyy muutkin ominaisuudet kuin pelkkä ulkokuori..:)

Lotta Katariina
Pumpui

Hyvin tuttuja tunteita yliopistovuosilta!

Ja olet kyllä oikeassa, että cf:ssä kehittyy ainakin sisukkuus, kun ei kaikki sujukaan ensiyrittämällä :)

Suvi K.
Sisunainen

Tuttu ilmiö. Mut ehkä "pelasti" pahimmalta kympin tyttöydeltä se, että yläasteella olin todella v*ttuuntunut koko koululaitokseen ja heitin homma tahallani läskiksi. Edelleen välillä meinaan ahdistua siitä, että en muka ole tarpeeksi hyvä siinä ja tässä, mutta oon tehnyt todella paljon aktiivista aivotyötä sen eteen, että ihan oikeasti ei tarvitse yltää tai edes välttämättä pyrkiä huippusuorituksiin. Mullakin on lähipiirissä aikuiseksi kasvaneita kympin tyttöjä, jotka painaa duunia työuupumuksen partaalla koska ne ei osaa ikinä sanoa, että hei nyt en pysty enempään, enkä halua itse olla samanlainen.

Lotta Katariina
Pumpui

Se vaatii kyllä tosi paljon duunia, että osaa sanoa ei tai nyt kelpaa. Esimerkiksi juurikin duunissa, että ei ajattele että oma arvo määrittyy sen mukaan kuinka paljon painaa duunia. 

Hymyileoletupea

Mä en oo ollu kympin tyttö, mutten myöskään mikään rentoilija. Oon ollut se kiltti ja tunnollinen tyttö. Pienestä pitäen kuitenkin aina ihan pirun huono häviäjä. Kiltti tyttö on aina siinä kohtaa karissut musta pois, jos pelataan tai kilpaillaan jostakin. Ihan tosissani aina kaikessa :) Aivan liian tosissani.

Mä luulen, että tässä on syy siihen, miksi olen niin suorituskeskeinen. Se on se joku kilpailuvietti mikä siellä selkärangassa on. Sitten sitä alkaa kilpailemaan itseään vastaan ja odottaa koko ajan jotain huimaa kehitystä. Ja lopulta harmittaa, kun tuntuu, että junnaa vaan paikallaan. Liikaa on myös semmosta heti kaikki tänne nyt -ajattelua, että odottaa tuloksia ihan liian nopeesti. Ja toki sitä myös osittain on ihan puhtaasti sokea omalle kehitykselleen ja dissailee itseään ihan turhaan. 

Mä en oikein usko, että ikinäkään pääsen eroon tuosta suorituskeskeisyydestäni. Toisaalta miksi pitäiskään? Ehkä se vaan kertoo siitä, että tekee jotain, mikä merkitsee itelle paljon. Ehkä semmosten asioiden takia voikin joskus vähän hajoilla :) Ja ainakin siinä on se etu, että on kybällä mukana ja yrittää täysillä. Mielummin niin kuin semmosta hällä väliä touhua. 

Rapsi
Jämäpaloista koottu

Aamen. :D

Lotta Katariina
Pumpui

Hyvä kommentti, kiitos! :) Ja ihan samaa mieltä siitä, että suorituskeskeisyydestä on hyötyäkin monesti, ei osaa suhtautua välinpitämättömästi! 

Rapsi
Jämäpaloista koottu

Todellakin!

Muistan myös karvaasti sen, kun lukiossa tajusin olevani "vain" parempaa keskitasoa enkä enää se huippu (joissain aineissa). Katkera kalkki.

Liikunnasta kiinnostuin vasta aikuisiällä, mutta otin siitä vuosia ihan kauheita suorituspaineita. Kunnes reilu vuosi sitten otin itseäni niskasta kiinni ja katsoin (kirjaimellisesti) peiliin: miksi stressaan jostain niinkin triviaalista asiasta, kuin treenaaminen, kun en edes tavoitteellisesti treenaa? Miksi en vain myöntäisi, ettei minusta ole tavoitteelliseen urheiluun, koska haluan olla liikuntalajien sekakäyttäjä ja endorfiininarkkari. Kroppa on myös yleensä aina jostain kipeä, jolloin yhdessä ainoassa lajissa kehittyminen pysähtyy useimmiten parin viikon jälkeen saikkuiluun.

Opetin (ja edelleen opetan) itseäni ajattelemaan, että saan harrastaa liikuntaa. Että joka päivä voin mieluummin olla innoissani, että tänään saan mennä juoksemaan, huomenna saan mennä uimaan, ja nauttia vain liikunnan ilosta. 

On tehnyt stressitasoille ihmeitä ja kappas vaan, paino ja vaatekoko täsmälleen sama. :D (pelkäsin nousevan...)

Lotta Katariina
Pumpui

Niin tiedän tuon "vain parempaa keskitasoa" -tunteen :D 

Tuo on kyllä hyvä asenne, että saa harrastaa, eikä että pitää. 

Kiti
Katso tarkemmin

Mä olen tunnollinen rentoilija.

Haluan olla aikaansaava, täsmällinen ja luotettava, mutta jos välillä epäonnistun jossain, en ota sitä kovin raskaasti. Enää. Kun on kerran palanut kunnolla loppuun, oppii kummasti sitä kuuluisaa armollisuutta.

Liikunta ja kehonhuolto ovat tärkeitä asioita, mutta mulle riittää kotijumppa, lenkkeily ja säännöllinen venyttely. 

Lotta Katariina
Pumpui

Armollisuuden opettelusta on kyllä kieltämättä hyötyä :)

kaisaj
Ambitions

Siis mää olen kyllä kanssasi ihan samoilla linjoilla! Koulussa kympin tyttö, ja aikuisiällä aloitettu kovempi ja tavoitteellinen salitreenaaminen on kyllä vaikuttanut paitsi kroppaan, myös pääkoppaan. On ollut hirveän hankalaa hyväksyä se, että oma kroppa ja geenit on esimerkiksi luotu kestävyysharjoitteluun, kun taas oma intohimo vetää salin puolelle. Ensimmäisen vuoden tai kaks oli hirveän hankalaa kestää sitä, että muiden kyykkykilot ja muut nousi ihan eri tahtiin kuin omat, mutta nykyään pyrin vertailemaan itseäni vaan aiempaan itseeni. Ja toisaalta pyrin myös ajattelemaan sitä, että se, että joutuu tekemään kovemmin töitä tavoitteidensa eteen kuin joku toinen, tekee sen tavoitteen saavuttamisesta entistäkin siistimpää! 

Toinen juttu, mikä liittyy toisiin vertaamiseen, on se, miten sen tekee. Jos vertaa itseään toisiin ajatuksella "vitsi tuo kyykkää isoilla painoilla, mää en pysty ku puoleen tuosta..." versus "vitsi toi kyykkää isoilla painoilla, mäkin kyllä pystyn tohon puolen vuoden päästä" on aika iso ero siinä, miten puhuu itselleen. Koska sillä, mitä ja miten itsestään ajattelee, on ihan hirvittävän iso merkitys. 

Ja vielä loppukaneetiksi: näin joskus hyvän lainauksen, jossa luki "Don't compare your chapter one to someone else's chapter 20". 

Huh, tulipa pitkä kommentti! Mutta siis et ole yksin ajatustesi kanssa. Treeni-iloa ja huippua viikkoa!

 

 

Rapsi
Jämäpaloista koottu

"Koska sillä, mitä ja miten itsestään ajattelee, on ihan hirvittävän iso merkitys."

Juuri näin! Monesti salilla on tullut katsottua, kun joku todella tikissä oleva mimmi vetää hyvännäköistä treeniä, ja tulee ajateltua "hei määki tahon!" :)

Lotta Katariina
Pumpui

Kiitos kommentista! Tunnistan tuon saman turhautumisen, kun oma kroppa ei vissiin ole tehty voimailuun vaikka pääkoppa sitä haluaisikin. Onpahan ainakin kehityttävää :)

Lela (Ei varmistettu)

Hyvä kirjoitus (taas), joka kolahti kyllä tähän lukijaan. Ihan voisi olla omasta suusta nuo jutut! Paitsi että peruskoulun päästötodistuksen keskiarvo oli "vain" 9,2, joka oli aika laimea luku, kun isosiskolla oli ollut 9,4. Tosin hävisin vertailussa siskolleni aina kaikessa muussakin (mikä ei välttämättä ole sitä suorittamisen tarvetta yhtään ainakaan vähentänyt). Nyt kärsin samasta asiasta vielä aikuisenakin; kaikessa pitäisi olla heti hyvä ja en osaa olla ollenkaan armollinen itselleni. Hävettää, jos en heti osaakaan jotain ja ennemminkin pitäisi vielä olla helvetin hyvä - mieluiten paras. Olen kyllä jo herännyt siihen, että ongelma on vain mun omassa päässä, kuinka raskasta täydellisyyden tavoittelu on ja pitäisi antaa siimaa itselleen. Vielä kun oppisi miten... Heräsipä vain kysymys, lähteekö tämä kympin tytön syndrooma jo lapsuudesta ja kasvatuksesta? Tekisimmekö lapsillemme palveluksen, jos vaatimusrimaa laskettaisiin vähän ja se seiska olisikin ihan OK?

Kommentoi

Ladataan...