Liikutko vai treenaatko?

Ladataan...
Pumpui

Eli sananen liikkumisen perusajatuksesta, tavoitteiden asettamisesta ja puuttuvasta maltista.

Tuli päivänä muutamana puhetta kollegan kanssa urheilemisesta. Juttelimme treenaamisestani, ja kerroin että enhän minä treenaa, mitä nyt vähän harrastan liikuntaa. Hän nauroi ja kysyi että jos minä vähän harrastan liikuntaa, mitä hän sitten tekee jos käy välillä lenkillä ja uimahallissa. 

Erinomainen huomio. Liikkuminen ja treenaaminen (englanniksi kenties selkeämmät exercising ja training) ovat kaksi eri asiaa, joiden ero omassa elämässään on hyvä tehdä selväksi. Lainatakseni Mark Rippetoeta:

"Exercise is physical activity for its own sake, a workout done for the effect it produces today, during the workout or right after you’re through. Training is physical activity done with a longer-term goal in mind, the constituent workouts of which are specifically designed to produce that goal. If a program of physical activity is not designed to get you stronger or faster or better conditioned by producing a specific stress to which a specific desirable adaptation can occur, you don’t get to call it training. It is just exercise. For most people, exercise is perfectly adequate – it’s certainly better than sitting on your ass."

Tätä määritelmää vasten oma fyysinen harjoitteeni on tosiaankin treenaamista, vaikka en siksi sitä aina osaakaan mieltää. Treenaan kyllä tavoitteellisesti. Voimatreenejä on kolme viikossa, niiden päätteeksi teen kerran tai kaksi viikossa metconin. Juoksua on kerran viikossa.

Ehkä suurin syy, miksen aina hahmota treenaavani, on suuren konkreettisen tavoitteen puute. En aina osaa vastata, miksi sitten treenaan. Koska se on hauskaa ja koen kehittyväni, vastaan yleensä. Tähtitarratyttö minussa vain välillä toivoo että olisi jokin suuri ulkoinen motivaattori oikeuttamassa ponnisteluja.

Vaikkei minulla olekaan mitään suuria kilpaurheilullisia tavoitteita (mitä nyt haluan juosta kesällä elämäni ensimmäisen ultramatkan, saada uudet painonnostoennätykset ja olla kuolematta Vasaloppetin viestisarjassa maaliskuussa, mutta ei mitään oikeaa ja vakavaa), on kehittymiskulmalla treenaaminen kuitenkin äärimmäisen tyydyttävää. Välillä tosin mietin, pitäisikö minulla olla jokin ylevä ja hieno tavoite odottamassa taivaanrannassa. Juoksemista en osaa ajatella tavoitteellisena lajina, sillä kuten ystäväni Sofia kerran sanoi, juoksussa voittavat kaikki jotka pääsevät maaliin. Uskaltaisinko haaveilla crossfit-kisasta jossain välissä? Ehkä muutaman vuoden päästä, kun pääsen ikämiessarjaan? 


Tavoitteisiin liittyy aina prosessi ja harjoittelu - ja usein hidas matkanteko kohti maalia. Kärsivällisyys ei ole valttejani, ja välillä en malttaisi millään odottaa että osaisin ja olisin tarpeeksi voimakas. Kun on valtaosan vuodesta kuntouttanut kroppaansa ja opetellut alkeita alusta, meinaa välillä keulia, kun harmittaa että tulokset eivät ole kaikissa jutuissa edes sillä vanhalla tasolla vielä. Siksikin on hyvä, että treenaamisesta vastaa valmentaja, joka katsoo että hommat tehdään maltilla ja lohduttaa malttamatonta koutsattavaansa. Päivänä muutamana tuskailin turhautumistani 110 kilon maastavetosarjojen jälkeen. JP onneksi antoi perspektiiviä ja muistutti, että tässä on kyse prosessista:

Share

Kommentit

Katri Ilona
MaraKatri

Loistavaa pohdintaa ja tosi tuttua. Samalla tapaa ollaan joskus ohjaajakollegoiden kanssa omaa identiteettä - en oikein koe olevani urheilija mutta mikä sitten? Liikuttaja? (:

Ja toki sä treenaat. Ei siihen välttämättä mun mielestä tarvita maailmaa mullistavia tavoitteita, hauskuus ja kehitys on täydellisiä syitä! Ehkä paljon treenaavien ja vaikka cf:ssa korkealle tähtäävien kanssa oleminen vaan hämärtää omaa ajatusta siitä mikä on "oikeaa" tavoitteellista treeniä? (:

Lotta Katariina
Pumpui

Hyvä pointti! Kun ympärillä näkee älyttömän taitavia ja voimakkaita ihmisiä jotka treenaavat kisat mielessä, tuntuu että itse vain vähän puuhastelee :)

Kommentoi

Ladataan...