Miksi kukaan soutaisi 60 kilometriä? (kysyi hän itseltään)

Pumpui

 

Kävinpä sitten soutamassa lauantain ratoksi 60 kilometriä kirkkoveneellä. Kannattiko? Alla kisaraporttini:

Ennen lähtöä

Aamukahdeksalta starttipaikalle kurvatessamme tapahtuman kisaluonne alkaa valjeta. Muut joukkueet tuntuvat olevan oikeasti valmistautuneita tähän! Jotkut juoksevat lämmittelylenkkejä, toiset justeeraavat asiantuntevina veneitään lähtökuosiin. Etsimme vuokraveneemme ja hyppäämme kyytiin. Venekuntamme viidestätoista hengestä kaksi on koskaan edes istunut kirkkoveneessä, loput ovat täysiä ummikkoja. 

Vene työnnetään irti laiturista ja lähdemme vesille. Yritämme soutaa tahtiin ja epäonnistumme. Turaamme kymmenen minuuttia poikittain muiden edessä yrittäen saada hommaan jonkun tolkun ilman että ajamme muita kumoon. Lopulta saamme veneen keulan oikeaan suuntaan ja odotamme lähtölaukausta. Lämmittelylle tai harjoittelulle ei jää aikaa. "Onhan tässä 60 kilometriä aikaa harjoitella", joku virkkoo. 

Startti

Joku ampuu haulikolla, toivottavasti ei meidän venettämme. Alkaa vaihe, jota myöhemmässä analyysissa nimitän kaaossouduksi: kaikki 14 soutavat, täysiä ja eri tahtiin. Kikatamme vierustoverini kanssa niin hysteerisinä, että etupenkissä epäillään meidän naukkailleen muutakin kuin urheilujuomaa. Vauhti on kova, mutta tekniikka järkyttävää. Muut venekunnat lipuvat eteenpäin tasaisen rauhallisesti soutaen. Niiden perämiehillä on mikrofonit, ämyrit ja megafonit. Meidän perämiehemme, joka ei olekaan kokenut kippari kuten luultiin vaan ensi kertaa näissä hommissa hänkin, polttaa kessua ja huutaa ohjeita jotka eivät meille asti kuulu. Sillä ei ole väliä, sillä soutaminen on hauskaa. Merkkipojut ilmoittavat, että on tultu 5, 10, 15, 20 kilometriä. "Mehän päästään maaliin viidessä tunnissa", joku huutaa. Mieli on suorastaan riemukas, laulamme kaikkia veneilyaiheisia lauluja joita tunnemme (Mikki Hiiri merihädässä, Titanic). Venekunnan tunnuslauluksi muodostuu Fröbelin palikoiden Pumppulaulu ("Meidän laivassa, meidän laivassa on reikä pohjassa, ja se uppoaa, ja se uppoaa...")

Realiteetit iskevät

Ensimmäisen kolmanneksen jälkeen tahti alkaa hiipua. Yritämme opetella soutamaan synkronissa ja veneen liukua hyödyntäen. Selkää alkaa pakottaa, pakarat puutuvat. On yllättävän vaikea yrittää pidellä omaa airoa pois muiden tieltä samalla kun kaivaa evästä repusta. Ammattilaisten veneissä kaikki eine on pilkottu pieniksi paloiksi ja laitettu pikkukoreihin veneen kylkeen kiinni. Meillä ei. Syön pähkinöitä muovipussista ja imailen juotavaa, vaikkei tekisi mieli. Päätä särkee. 

Paikalla on paljon yleisöä. Lossirannassa on sakeanaan porukkaa, joku huutaa että puolimatkaan on enää muutama sata metri. Epäusko herää: miten emme vielä ole edes puolessavälissä? Lopulta puolimatkan poiju ohitetaan, mikä valaa uskoa joukkueeseen. Joku pojista pissaa laidan yli. Operaatio herättä suurta hilpeyttä. Joku tytöistä pyytää vessataukoa, joka torpataan, kunnes kaikki tytöt pyytävät vessataukoa, jolloin vene on pakko ajaa saareen. Kaikki ulos paatista, pusikkoon ja takaisin. Pieni jaloittelu nostaa mielialaa. Eihän tässä enää ole kuin muutama tunti soudettavana! Korkeintaan kolme!

Epätoivo nousee

Pian iloinen rupattelu hiljenee. Kilometrit 30-45 soudetaan lähes hiljaisuudessa, mitä nyt välillä huudellaan meidät ohittaville tai ohittamillemme venekunnille. Reitti kulkee isoa selkää, aallot lyövät välillä laidan yli. Tunnen soutavani täysiä, niin kuin muutkin, mutta vene ei vain liiku. Kysyn itseltäni jokaisella vedolla, miksi ihmeessä olen lähtenyt tähän mukaan. Oikeaan käteen on tullut rakkuloita. Päätä särkee entistä enemmän, pakotan itseni juomaan paljon vettä. Mietin asioita joita tekisin mieluummin kuin istuisin tässä saamarin paatissa. Tiirailen lähisaaria ja pohdin, voisinko vain hypätä veneestä ja uida odottamaan noutajaa. 

Toivo herää

45 kilometrin poiju ohitettu. Enää neljännes jäljellä! Reitti alkaa kääntyä selältä tyynemmille vesille, aurinko pilkottaa pilvien lomasta. Ilo ja puheensorina alkaa palata veneeseen. Pumppulaulun laulajaa pyydetään vaikenemaan. 

Jokainen horisontissa näkyvä poiju aiheuttaa turhaa toivoa. 50 kilometrin poiju ei tunnu tulevan ikinä, sen sijaan reitin varrelle on siroteltu reittimerkeiksi huijauspoijuja, jotka näyttävät kauempaa kilometrimerkeiltä, mutta joissa ei olekaan numeroita. Lopulta kauan kaivatut numerot näkyvät. Viimeiset kilometrit sujuvat jo kevyemmin. Uudeksi tavoitteeksi asetettu kuuden tunnin alitus alkaa tuntua mahdottomalta tehtävältä, sillä turasimme valtavasti aikaa tuulisella selällä. 55 kilometrin poijun jälkeen käännytään maalisuoralle. Soutustadion näkyy jo. Yritämme viimeiseen saakka pitää toisen venekunnan takanamme, epäonnistumme. Yritämme soutaa synkronissa mutta keskittyminen herpaantuu koko ajan. Soutustadionilta kuulutetaan joukkueen ja soutajien nimiä. Yhtäkkiä selkäni takaa liukuu esiin poiju, jossa lukee MAALI. Fiilis on epäuskoinen. Aikaa on mennyt kuusi tuntia ja seitsemän minuuttia.

Maaliintulon jälkeen viimeinenkin keskittyminen soutuun katoaa. Luovimme paatin epämääräisesti rantaan. Kömmimme kuivalle maalle tutisevin jaloin. Huoltojoukot ojentavat skumppaa muovilasissa. "Eihän se niin paha ollut", sanoo joku tupakaksi pistäessään. 

Jälkipelit

Lähdemme takaisin Savonlinnaan mökille syömään ja saunomaan. Koko ilta kerrataan kisan kulkua. En tuntenut ennalta joukkueestamme kuin kaksi ihmistä, mutta yhteinen kärsimys on yhdistänyt meitä niin, että kaikki tuntuvat uusilta ystäviltäni. Vammoilta on kaikeksi yllätykseksi vältytty. Itselläni on kaksi rakkulaa kädessä ja urheiluliivien aiheuttama hankauma kainalossa. Simahdan muutaman oluen jälkeen, maailma heijaa edestakaisin kuin ruotsinlaivalla vielä nukkumaan mennessäkin. Seuraavana aamuna kroppa tuntuu yllättävänkin hyvältä. Brunssipöydän ääressä joku alkaa visioida seuraavaa soutua. Ajatus etukäteisharjoittelusta nauretaan suohon.

Tutkimme muita joukkueita ja niiden suorituksia. Lähes kaikki muut olivat kokeneita soutajia, noviisien veneissä on vähintäänkin ollut kokenut perämies. Hitusen yli kuuden tunnin aikamme ei ole sinällään kummoinen aika, mutta ottaen huomioon soutukokemuksemme olemattomuuden, olemme tehneet erinomaista työtä. Mitaleita ja kunniakirjoja ihaillaan, eikä syyttä.

 

Ensimmäinen ja neljäs kuva (jossa kilpatoverit ovat ajaneet karille ja äyskäröivät kiivaasti vettä veneestään): Linda Rahkonen

Share

Kommentit

Metsästä törähtää

Osuvasti kuvailtu. Juuri tuoltahan se tuntuu. Olen minäkin saman reissun soutanut, samoin tehnyt muita pitkäkestoisia suorituksia.

Kaari on suorituksesta riippumatta samankaltainen. Alun innostus ja usko muuttuvat typertyneeksi lopun odotukseksi. Lopun, joka näyttää juoksevan edellä karkuun.

Näistähän sanotaan, että paska reissu, mutta tulipahan tehtyä. Varsin monet kuitenkin tahtovat tehdä saman uudestaan. Onkin kai tulkittava niin, että elämässä on paskaa, jota ei tahdo kokea uudestaan, ja paskaa, jonka tahtoo kokea uudestaan. Omasta mielestäni Sulkavalla soutaminen kuuluu ehdottamasti uudestaan koettavan paskan joukkoon.

Kommentoi