Milloin saa puuttua?

Pumpui

Olen aina ollut sitä mieltä, että jokainen tehkööt omat päätöksensä oman elämänsä suhteen. Mutta missä vaiheessa saa vetää ystävää, tuttavaa tai kadunmiestä  ympäri korvia, kun tietää että toinen on tuhoamassa oman terveytensä?

Kuvan Amerikanpastillit eivät liity tapaukseen. Tai no, tavallaan liittyvät.

Näin päivänä muutamana erästä tuttua kadulla. En ollut tunnistaa häntä, koska hän oli lihonnut valtavasti sitten viime näkymän. Reilusti ylipainoinen tyttö näytti tuskaiselta loskassa tarpoessaan.

Jäin kohtaamisemme jälkeen miettimään, millaisissa olosuhteissa ihmiselle tapahtuu niin, että oma terveys laitetaan vaaralle alttiiksi. Minkälainen täytyy elämän olla, että liikalihavuuden mukanaan tuomat ongelmat otetaan vastaan tekemättä asialle mitään?Ja miksen minä sanonut mitään?

Sama toki koskee mitä tahansa metodia, jolla ihmiset tomumajaansa kohtelevat. Olkoon pikkaisen flädää, polttakoot tupakkaa, juokoot perseet silloin tällöin, mutta missä välissä saan huolestuneena kanssaihmisenä mennä väliin ja sanoa, että huomaatko mitä olet itsellesi tekemässä?

Sosiaalisessa piirissäni ja sen laitamilla on muutamia ihmisiä, jolle tekisi mieli sanoa, että mieti vähän, kuinka ruumistasi kohtelet. Eivät ne pari kolme neljäkymmentä kiloa ehkä menoa vielä niin kamalasti haittaa, mutta pian alkaa meno hidastua. En haluaisi nähdä yhtään tuttavaa ennenaikaisessa haudassa omien elämäntapavalintojensa takia. Mutta missä vaiheessa sitä kehtaa puuttua ja sanoa asiasta jotain? Milloin en vaikuta jumppahullulta terveysfasistilta vaan huolestuneelta ystävältä, joka haluaa toiselle parasta?

Välillä hämmästyttää, kuinka vähän ihmiset sitä omaa tärkeintä omaisuuttaan, kroppaansa, kunnioittavat. En minäkään aina ole tätä vanhaa mätisäkkiä sen ansaitsemalla kiltteydellä kohdellut, en suinkaan. Mutta nyt kun olen oppinut arvostamaan, haluaisin että muutkin tajuaisivat luiden, nahkan ja kaikkien sisuskalujen arvon.

 

Share

Kommentit

Vieras Mies (Ei varmistettu)

Terveysfasistia ei kukaan kuuntele. Normaalia tyyppiä helpommin eli sen sijaan, että kertoisit ne tehokkaimmat niksit, treenit ja ruokavaliot, kerro ihan perusjuttuja ja neuvo aloittamaan todella hitaasti. 

Lotta Katariina
Pumpui

En mä edes oikeastaan sellaista halua neuvoa, kysyä vaan, että tajuathan mihin tuo tie on viemässä? Se vain tuntuu kauhean loukkaavalta.

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Ei se puuttuminen aina auta. Kerronpa esimerkin omasta tuttavapiiristäni. Lievästi ylipainoinen nainen päätti karistaa ylimääräisen massan ympäriltään. Hän osti autotalliinsa juoksumaton ja ryhtyi käyttämään sitä päivittäin samalla, kun pudotti ruokavaliostaan pois kaiken ylimääräisen - ja tarpeellisen. Ateriat korvattiin ateriankorvikkeilla ja vatsaa täytettiin nollakalori-ruoalla, samalla kun juoksumatolla juostiin seitsemänä päivänä viikossa, vähintään 45 minuuttia kerrallaan. Venyttelyä hän ei harrastanut, paikat kipeytyi ja juokseminen vain jatkui ja matkat piteni.

Tätä kolmisen kuukautta katsottuani vinkkasin, että kannattaisi ehkä venytellä ja syödäkin kunnolla. Palautuakin pitäisi. No mitä teki hän? Ei ottanut kuuleviin korviinsa ja ne päivät, kun nivelet huusivat hoosiannaa eikä hän enää voinut ottaa juoksuaskeltakaan, hän ajoi vimmattuna kuntopyörällään. Puoli vuotta hulluuden alkamisen jälkeen paino oli pudonnut roimasti ja itseni lisäksi myös naisen lääkäri ryhtyi varoittelemaan seuraamuksista. Verikokeet paljastivat rauta-arvojen romahtamisen ja muidenkin veriarvojen olevan vähintäänkin perseellään. Mitä teki hän? Jatkoi samaan malliin.

Muutama kuukausi myöhemmin, hän oli ensimmäistä kertaa sairaalahoidossa ja hoidon jälkeen hänet määrätiin treenaamiskieltoon useammaksi viikoksi. Vieläkään eivät puusilmän kellot soineet, treenitaukoa kesti viikon verran ja sama meno jatkui taas. Ihannepaino oli tavoitettu ja alitettu jo aikoja sitten, mutta ainahan voi kiristää vähän tuosta ja tästä.  Nyt hän tosin on kertonut muuttaneensa ruokavaliotaan "rennommaksi", joka kuitenkaan hänet tuntien ei vieläkään edes lähentele mitään nomaalia. Edelleenkään, 1,5 vuotta juoksuharrastamisen aloittamisen jälkeen, hän ei ole venytellyt kertaakaan. Ei muuta kuin onnea matkaan, se ei varmasti ole kovin pitkä.

Jos kaveri siitä loukkaantuu, osuu kysymys hyvin todennäköisesti arkaan paikkaan, ja hän on itsekin asiaa ajatellut. Mutta se kysymys voi olla se tönäisy, mikä saa kaverin silmät oikeasti avautumaan ja tajuamaan tilanteensa.

Tai toisaalta, jos hän on oikeasti tyytyväinen itseensä, osannee hän myös nauraa kysymyksellesi ja sanoa, että kiitos huolenpidosta, mutta hänellä on kaikki hyvin.

Vaikka alkuun kaveri voikin vähän shokeerautua ja loukkaantua, niin uskon että hän pitemmän päälle ymmärtää ja arvostaa huolehtimisesi. Tai jos ei, niin en sitten tiedä onko hän ystävyytesi arvoinen oikeasti.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mitä vittua se sinulle kuuluu mitä toiset tekevät tai jättävät keholleen tekemättä? Pää pois siitä niin erinomaisesta perseestä hyvä ihminen!

Lotta Katariina
Pumpui

Facebookin  puolella kirjoitus herätti keskustelua siltä kantilta, että monesti ylipainoon on syynä esimerkiksi masennus. Tällaisissa tilanteissa sensitiivisyys toki kannattaa ja asiaa lähestyä muuta kautta kuin töksäyttämällä jotain massiivisesta mahanympäryksestä, mutta muuten kyllä kallistun Meeryn suuntaan.

Ja mitä A. Sinivaaran kertomaan tapaukseen tulee, niin minultakin on huolestuneena kysytty, että etten vain treenaisi liikaa. Kysymys nauratti mutta sai samalla miettimään, miltä oma kohkaaminen voi näyttää muiden silmiin. Se mikä itsestä tuntuu normaalilta kun ei aina sitä taida olla :)

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Vierailija osui tavallaan naulan kantaan. Evoluutio korjaa, olen oppinut.

Lotta Katariina
Pumpui

A. Sinivaara: Toisinaan näinkin :) Ja vierailijalta haluaisin kysyä, että etkö sinä oikeasti puuttuisi lähimmäistesi tekemisiin vaikka tietäisit niiden johtavan sairauksiin ja ongelmiin, jotka olisivat omalla toiminnalla estettävissä?

Vieras Mies (Ei varmistettu)

Usein negatiiviset asiat näkyvät myös kropassa. Joko järjettömänä treenaamisena tai sitten lihoavat. Keino hoitaa pahaa oloa ovat yleensä epäterveellisiä, ja jos jotain olen oppinut parin viime vuoden aikana on se, että oireita ei kannata hoitaa vaan itse vaiva. 

Pieni tutkimus mitä on tapahtunut voisi olla paikallaan. Jos on päässyt käymään huonosti, niin toisesta tuntuu paljon paremmalta, että jotain kiinnostaa hänen henkinen hyvinvointi kuin kilot.

Vieras Mies (Ei varmistettu)

Kappas, olitkin jo ehtinyt huomaamaan saman.

Vierailija (Ei varmistettu)

Voi tyttö pieni kun olet niin herttaisen pihalla. Sinun sanasi luultavasti vain pahentaisivat tilannetta. Mitä jos keskittyisit hyödyttämään ustäviäsi esimerkiksi pääsemällä yli vastenmielisestä ylemmyydentunnostasi?

mariaparia (Ei varmistettu)

Olen takavuosina kärsinyt 30 liikakilosta, enimmäkseen syynä oli masennus ja sietämättömän puolelle kallistunut stressi. Huomasin kyllä peilistä, että painoa oli liikaa. Tiedon ja ymmärtämyksen puute ei siis ollut ongelma. Enkä usko, että muutkaan ylipainoiset ovat sokeita.

Et taida kuitenkaan olla kovin läheinen näille ihmisille, joiden tomumajasta niin kovin huolehdit? Muutenhan tietäisit, mikä heitä vaivaa. Jos joku sosiaalisessa piirissäni olevista olisi taannoin käynyt huomauttelemaan nimenomaan niistä liikakiloista, en olisi välttämättä vain "vähän shokeerautunut ja loukkaantunut". Olisin luultavasti katkaissut välit tähän käytöstaparajoitteiseen julmuriin. Huomauttelijat harvoin ovat kenenkään ystävyyden arvoisia.

Oikeasti läheiset kyllä tiesivät, mikä oli ongelmana. He ovat niin ihania ihmisiä, ettei heistä kenellekään tullut mieleen kommentoida ulkonäköäni tilanteessa, jossa elämä potki päähän ja mielenterveys oli karata kätösistä.

Säästä, hyvä ihminen, näitä sosiaaliseen piiriisi kuuluvia ihmisiä, keskity omaan ihastuttavaan itseesi.

http://patrikborg.blogspot.com/2011/09/laihdutus-pysyvasti-tehdaan-nain....

Vierailija (Ei varmistettu)

Jos kyseessä on hyvä kaveri, voisit ehkä vapauttaa yhden treenin viikosta siihen, että käyt yhdessä tämän kaverisi kanssa kävelemässä/ostoksilla/muuten vain tapaatte, ja annat hänelle aikaa kertoa, mitä on tapahtunut. On olemassa lääkkeitä, jotka aiheuttavat valtavaa, nopeaa lihomista, ja ennen kuurin loppua painoa ei välttämättä voi pudottaa.

Todennäköisesti kyse on kuitenkin mielen ongelmista, jolloin hyvää tarkoittava neuvominen voi töytäistä homman vieläkin sairaammille urille.

Jos teillä on yhteisiä tuttuja, voisit ottaa asian esille heidän kanssaan. ET kauhistellen, vaan huolestuneena, ja voisitte yhdessä miettiä, kuinka hänelle voisi antaa enemmän aikaa, rohkaista liikuskelemaan ja tutustumaan kroppaansa liikkumisen kautta.

Mieli täytyy parantaa ennen kehoa, sen olen itsekin oppinut. Tosin rauhallinen liikunta auttaa myös mielialan parantamiseen, sitä vaan ei usko eikä jaksa, jos elämä muuten heittää paskaa päälle.

VierilijaVierailija (Ei varmistettu)

Kyllä minäkin luulen, että jokainen joka polttaa/syö/juo liikaa, on täysin tietoinen tekemisistään ja niiden seurauksista. Jokaisen itsensä päätettävissä on sitten se, mitä asian suhteen tekee.

Ei kenenkään ulkopuolisen - no, lääkärin - ehkä tehtävä ole puuttua asiaan. Jos kyse oikeasti on tuttavasta tai ystävästä, voi sitä ystävyyttä osoittaa ihan vaan olemalla ystävä, kyseenalaistamatta toisen tapaa toimia.

Usko minua, jokainen ylipainoinen tietää olevansa ylipainoinen.

Lotta Katariina
Pumpui

Kiitos kaikille kommenteista! Kirjoitin ehkä postaukseni turhan kiireessä, ja annoin vahingossa sellaisen kuvan, että haluaisin moralisoida heidän läskejään.

Enemmänkin tarkoitukseni oli pohtia sitä, saako toiselle ylipäänsä sanoa, että on huolestunut tämän hyvinvoinnista. Jos esimerkiksi on tuttava X, jonka paino on noussut muutamassa vuodessa yli sataan kiloon. Toki taustalla voi olla monenlaisia ongelmia, mutta mistä tietää mihin niistä pitäisi puuttua ensimmäisenä? Saako tehdä oletuksen, että reilusti ylipainoisella täytyy olla jotakin pielessä elämässään tai mielenterveydessä? 

Entä jos on ystävä X, joka on jo joutunut sairaalaan omien elämäntapavalintojensa vuoksi, mutta jatkaa samaan tapaan lääkärien kielloista huolimatta? Saako häntä mennä ravistelemaan ja sanomaan etten haluaisi menettää häntä, vai pitääkö vain antaa hänen jatkaa samalla tavalla?

Moni tuntui olettavan, että haluan saarnata ja antaa jumppaohjeita kaikille lihavina pitämilleni. Tästä ei tosiaankaan ollut kyse. Enemmän halusin pohdiskella sitä, jos ihminen on jo suuressa vaarassa painonsa vuoksi. Ja sama koskee yhtä lailla sairaalloisen laihoja. Joogassa kävi eräs kauhistuttavan laiha tyttö, ja aina hänet nähdessäni olen miettinyt, millainen hänen tarinansa on. Onko hänellä ystäviä, jotka nykäisisivät hihasta ja sanoisivat, että onko kaikki okei, näytät aika pahalta. Saako esimerkiksi jumppaohjaaja kysyä sellaista, jos joku vaikuttaa anorektiselta?

Jenni J. (Ei varmistettu)

En jaksanut kirjautua tunnuksillani sisään, mutta:

"Joogassa kävi eräs kauhistuttavan laiha tyttö, ja aina hänet nähdessäni olen miettinyt, millainen hänen tarinansa on. Onko hänellä ystäviä, jotka nykäisisivät hihasta ja sanoisivat, että onko kaikki okei, näytät aika pahalta."

Sen lisäksi, että ylipainoisia ihmisiä kritisoidaan ulkonäön perusteella, eivät myöskään alipainoiset tunnu nykyään säästyvän ilkeiltä kommenteiltä ja syyllistämiseltä. "Hyi kauhee ku oot laiha" sattuu kyllä ihan yhtä paljon (näin olen kuullut, itsehän olen ylipainoinen, kuten varmaan olet huomannut) kuin "miten oot lihonnu noin paljon, kamalaa".

Musta huolestuttavinta tässä koko kirjoituksessa ja sen edustamassa ilmiössä on se, että miten ihmiset tuomitsevat nykyään toisiaan ulkonäön perusteella, tietämättä tai tuntematta mitään varsinaisesta ongelmasta – tai edes tuntematta koko ihmistä, jonka tuomitsevat.

Jos näit joogassa tytön, joka "näytti anorektiselta", ei se välttämättä kerro mitään hänen todellisesta terveydentilastaan. Se kertoo yksinkertaisesti vain sinun käsityksistäsi painosta, normaalista painosta ja ulkonäöstä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Eiköhän ihminen itse tiedä miltä näyttää peilistä? Ja jossei sitä heti tajua, tulee se ihminen myöhemmin kyllä tajuamaan. Se että joku sanoo sulle että hei laihdu, niin ei auta asiaan mitenkään. Kaikki asiat pitää lähteä ensin itsestä. Se ei ole kenenkään ystävän tehtävä sanoa että on huolestunut tämän kaverin hyvinvoinnistaan..korkeintaan ehkä sisarrusten tai vanhempien tehtävänä, jos he ovat siis läheisiä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Lihavuus on sairaus.. Tottakai siitä voi huomauttaa jos se menee överiksi... Laitetaanhan alkoholistitkin hoitoon... Sama asia tuo lihavuuskin. Siitä voi ja pitää sanoa, jotta sen voi hoitaa pois.

Vierailija2 (Ei varmistettu)

Minä olen sitä mieltä, että toisen ulkonäköön ei tule puuttua - ei varsinkaan kauhistelemalla. Enkä myöskään usko, että edes ystävällisestä "tajuatko mitä olet tekemässä itsellesi" -keskustelusta ole mitään hyötyä - tulee vain paha mieli.

Eikä mielestäni paljon lihonneesta henkilöstä voi samantien olettaa, että nyt on jokin hullusti ja mielenterveys on vaakalaudalla. Sehän on ihan järjetön olettamus - varsinkin silloin, jos itsellä ei ole mitään hajua toisen elämästä, kun ollaan vain "puolituttuja". Jos on pakottava tarve päästä näkemään onko mitään ongelmaa, yhdyn muiden mielipiteisiin, että pitää syventää ystävyyttä. Ja kuten aiemmin kommentoinut henkilö jo sanoi, minäkin luulen, että jos asiat menee päin perkelettä niin ei siihen kyllä todellakaan tarvita päälle muistuttamaan, että "Hei! Sie oot myös läski! Ajattele nyt sie saatat kuolla! Tee jotain!" Ensinnäkään tuskinpa se ihminen uskoo, että kommentin antaja on oikeasti huolissaan terveydestä (olipa kommentti annettu miten ystävällisesti tahansa).

Itse olen omasta mielestäni ihan "normaalikokoinen", tosin henkilökohtaisesti haaveilen jonkin verran pienemmästä vartalosta, jossa asua. Mutta olen ollut isompikin ja silloin minua ei ärsyttänyt mikään sen enempää kuin jatkuva ulkonäkööni keskittyminen - varsinkin "säpä oot laihtunu jo tosi paljon!" kommentit joka viikonloppu samalta henkilöltä.. Mikä ei todellakaan pitänyt paikkaansa ja minä tiesin sen - mielestäni hänkin olisi voinut antaa asian olla. Ei ihmeet viikossa tai kahdessa tapahdu.

Loppupäätelmäni on tämä: Kukin eläköön miten haluaa - itse syön vaarallisen paljon karkkia (sokeriaddikti) ja pelkästään sen lopettamalla pääsisin varmaan ihannevartalooni melko nopeasti. En kuitenkaan lopeta, koska tykkään karkista (ja tosiaan, olen sokeriaddikti). Tiedostan ongelmani, mutta en tee sille mitään. Ja arvatkaapas mitä - olen kyllä melko onnellinen persoona, eikä mielenterveydelläni ole mitään hätää.

Vierailija2 (Ei varmistettu)

Kommentoisin vielä tuolla minua ennen olleelle vierailevalle tähdelle näin:

Ei lihavuutta voi verrata alkoholismiin. Enkä kyllä henkilökohtaisesti pidä sitä sairautena (lihavuutta siis).

Vierailija (Ei varmistettu)

"Tuttu" ei riitä. Läheinen, todella läheinen, rakas ystävä on jo eri asia.

päivikki (Ei varmistettu)

Läheisistä pitää huolehtia, ja olen siksi puuttumisen kannalla. Pitkälti samoilla linjoilla kuin Meery. Tuomitseva ei saa olla, mutta keskustelukumppaniksi tai treenikaveriksi voi aina tarjoutua. Tästä huolimatta kukin saa elää elämäänsä ihan niin kuin lystää.

Satunnainen (Ei varmistettu)

Miesten puolella tämä on ainakin hyvin selvää. Jos en ole nähnyt kaveria muutamaan kuukauteen ja olen ottanut pari kiloa lisää, kaveri sanoo ensimmäisenä, että olen lihonnut. Mitä parempi kaveri, sitä todennäköisemmin. Ja niin pitääkin olla. Taannoin olin muilla mailla hetken aikaa enkä nähnyt kavereita lainkaan, otin pikkasen kiloja (treenasin kyllä myös samalla, joten suurin osa oli hyviä kiloja) ja kun sitten näin monia kavereita lyhyen ajan sisään niin paremmat kaverit sanoivat asiasta, vähemmän läheiset eivät. Kukaan nainen ei sanonut vaikka niitäkin on hyvissä kavereissa.

Ei siinä mitään hymistelyä tarvita, eikä pidäkään olla. Jos kaverit (ystävät) eivät voi todeta tosiasioita, niin kuka sitten? Se ei ole mitään käytöstapojen puutetta vaan välittämistä, kaverin huomioimista.

Naisilla näyttää olevan toisin päin jos joku tuommoisesta loukkaantuu. Näin miesnäkökulmasta se pikkusieluisuutta ja herkkänahkaisuutta.

Jos joku asia on totta (ylipainoisuus, lyhyessä ajassa kilojen kerääminen, alipainoisuus, hullu treenaaminen) niin se on totta. Jos tätä tosiasiaa pitää jotenkin olla näkemättä tai siitä mainitsematta, niin onhan se nyt todella vääristynyttä maailmankuvaa.

"kato oot käynyt kampaajalla"
"kato oot laihtunut"
"kato oot hankkinut uudet silmälasit"
"kato oot lihonnut"
"kato oot ottanut uudet kynnet/ripset"

Mikä naisia vaivaa, että osa näistä on sallittuja ja osa ei-sallittuja huomioita kaverista?

Vierailija (Ei varmistettu)

Toisilla meistä kilot tulevat jonkin lääkityksen myötä. Itselläni +30 kg mielialalääkityksellä, eikä siinä ole aina helppoa lähteä niitä pudottamaan hidastuneen aineenvaihdunnan vuoksi. Monet lääkitykset myös lisäävät ruokahalua, sen lisäksi että kerryttävät nestettä ja hidastavat aineenvaihduntaa. Toki en tiedä tuttavasi tilaa, mutta kaikki ei ole aina "itseaiheutettua". Tsemppiä ystävällesi kilojen karistukseen..

Nymfi (Ei varmistettu)

Hei!

Itse olen lievästi ylipainoinen. Lihoin lähes parikymmentä kiloa pari vuotta sitten, olin niin stressaantunut ja masentunut elämäntilanteestani ja tyytymätön työhöni. En jaksanut muuta kuin syödä ja nukkua ja lukea koulun pääsykokeisiin.

Kyllä minua vähän harmittaa, ettei läheisilläni ollut pokkaa sanoa mitään ja kysyä, onko kaikki kunnossa. Koska itse en saanut kerrottua masentuneisuudestani perheelleni tai poikaystävälleni. Liika hienotunteisuuskaan ei välttämättä ole hyvästä; "lakaistaan asia maton alle". Toisaalta läheisten on varmaan vaikea huomata heti painonnousua jos ollaan lähes päivittäin tekemisissä.

Jos haluaa avata keskustelun toisen kanssa, niin eihän ole pakko ollenkaan viitata painoon vaan kysyä toiselta: "Mitä sulle kuuluu" jne. jos kerran on oikeasti huolestunut/kiinnostunut hänen voinnistaan. Ja luontevasti johdatella keskustelua ja kertoilla myös omista kuulumisistaan.

Painoon liittyvät kommentit piirtyvät kyllä hyvin mieleen, vaikka ei olisi muuten niin herkkä. Itse olen ainakin saanut puolitutuilta ja ainakin yhdeltä kaverilta kommenttia silloin lihomiseni aikoihin "On tainnut ruoka maistua viime aikoina", "Mä vähän katoinkin että ootpas sä pyöristynyt" jne. Myös eräs terveydenhuollon ammattilainen, jolta ajattelin että saisi tukea painonpudotuksessa, siunaili nopeaa lihomistani joten jätin sen yrityksen siihen.

Noh, nykyisin olen jo himppasen onnellisempi ja piirun verran taas itsevarmempi ja tiedän olevani ihan nättikin kun vähän laittaudun :) Toki yritän par'aikaa pudottaa painoani (10kg pois niin olen normaalipainossa) ulkonäön ja oman hyvinvoinnin kannalta.

Mutta yleensä äkillinen ylipaino johtuu jostain ja nämä ovat usein arkoja asioita. Eli kannattaa olla kiinnostunut muutenkin toisen hyvinvoinnista ja kuulumisista, niin ehkä asiat lähtevät rullaamaan parempaan suuntaan. Kannustava asenne on jees, moralisoiva ei.

Mikä siinä muuttuu?

Onpas hurjia kommentteja täällä, "ota pää pois perseestä.." jne alkuperäiselle kirjoittajalle eivät varmastikaan vie keskustelua mihinkään. Ikinä.

Itse olen ollut suurimman osan elämästäni lihava. Koko sen ajan olen varsinaisen hyvin tiennyt olevani lihava. Väitän, että ne lihavat, jotka eivät tajua omaa tilannettaan, ovat vähemmistössä. Kuitenkin ystävien huoli terveydestäni ja tuki sen edistämiseksi ovat olleet erittäin tervetulleita.

Ei ystävälle, jos ei täysin vieraallekaan kannata mennä sanomaan, että "hei - sä olet läski...". Mielestäni keskustelua kannattaa lähteä viemään ennemminkin siltä kantilta, että "Onko sinulla kaikki hyvin, olen huomannut kuinka olet muuttunut? Voisinko minä auttaa jotenkin? Pitäisikö esimerkiksi alkaa yhdessä harrastamaan vesijuoksua/kävelyä/hiihtoa...?"

Lisäksi lihavan kanssa jos käy ulkona syömässä tai tekee ruokaa, ei kannata tehdä siitä suurta numeroa, mutta kannattaa omalla esimerkillään kannustaa toista myös terveempään vaihtoehtoon. Ei niin, että "mun tekee kyllä mieli pitsaa, mutta otan kuitenkin salaatin, kun pitsassa on niin paljon kaloreita." Mielummin siis jotenkin niin, että "ah, ihanaa täällä on siikaa tarjolla, se on ihan mun lempikala." Koska mikään ei ole vittumaisempaa kuin ajatella sinun ulkomuotosi vaikuttaneen toisen ruokavalintaan :D

Mutta yksilöitähän me ollaan. Toista vituttaa, että sanotaan ja toiselle se toimii hyvänä motivaattorina. Kokeilemalla se selviää...

Vierailija (Ei varmistettu)

Ilmeisesti vierailijalla, joka sanoo että ystävät ei saa puuttua ei ole lainkaan oikeita ystäviä.. Kyllä minun todelliset, oikeat ja läheiset ystävät saavat ja heidän kuuluu sanoa minulle, jos ovat huolissaan!! tietysti, kuka muu sitten? jos on itse niin sokea tai vaikka liian väsynyt itse pyytämään apua tai kertomaan, että nyt on asiat pielessä. Ystävä on se jonka kuuluu auttaa! Ja tosiaan vain läheinen, olisi hiukan outoa itse alkaa puuttumaan jonkun puolitutun asioihin vain siksi kun luulee asian olevan näin tai niin tietämättä taustoja. Läheiset ystävät tietävät esimerkiksi kyseisen henkilön historiasta ja esim syömistottumuksista (ny kun lihomisesta/laihtumisesta on kyse) jotakin, että havaitsevat jos jokin on muuttunut ja sitä kautta ihmetellä, että onko kaikki hyvin.. mutta kukaan ei voi arvailla puolitutun syitä lihoamisessa, jos ei vain tiedä kyseisestä ihmisestä tarpeeksi.

Anninko
Anningonpaiste

Kylla minulle rakas ystava ilmoitti, etta nyt kulta naytat vahan luisevalta. Itse en pitanyt itseani liian laihana, en oikeastaan vielakaan, mutta kylla se kommentti pisti syomaan pikkasen lisaa muusia ja lihapullia. Parinkin lisakilon jalkeen kylkiluut viela paistaa, joten taisi se rakas ihan oikeassa olla. Oikeanlaisessa suhteessa ystavaan ei kommentti "ribby" haitannut, painvastoin.

Tottakai saa kertoa, on lahes suotavaa. Tama on minun mielipiteeni. Aina kun se oma kuva  peilissa ei vastaa todellisuutta, eika se pullo kaksi tai kolme sita ihanaa viinia tee kropalle pahaa tai se kolmas pala pitsaa ole omasta mielesta muuta kuin hyva idea.

Yksi tarina (Ei varmistettu)

Minulla todettiin reilu vuosi sitten masennus. Sitä ennen olin lihonut parissa vuodessa reilusti. Uupumus ja paha olo ym. oli sitä luokkaa, ettei vaan jaksanut innostua tai kiinnostua mistään, sitä oli ikäänkuin koomassa.

Kun jäin sairaslomalle, aloin taas liikkumaan enemmän ja huomasin sen itsekin, kuinka paljon se paransi oloa. Mutta se piti itse huomata, ei siinä kenenkään patistelut tai muut olisi auttaneet.

Tuossa mielentilassa ei olisi auttanut - pikemminkin päinvastoin - jos joku olisi huomauttanut lihomisesta, teki sen kuinka hienovaraisesti tahansa. Sen tiedostin itse, ja se oli yksi taakka lisää muiden murheiden joukossa. Sen sijaan se, että ystävä on muuten yhteydessä, kysyy vaan mitä kuuluu, kuuntelee, on läsnä - se oli kaikkein tärkeintä.

Jokainen ihminen on yksilö, jokaisen lihomisen tms huonojen elintapojen taustalla on erilaisia asioita. Kaikilla ei esim. lihomisen taustalla ole masennus tai vastaava, kuten minulla. Mutta jos on, niin silloin on parhaiten avuksi, kun kuuntelee ja tukee ystävää tämän tilanteessa tuomitsematta tai patistamatta liikaa.

Oma tilanteeni on jo paljon parempi, ja liikuntaa harrastan säännöllisemmin kuin koskaan. Ja teen sen ihan oman itseni ja oman hyvinvointini takia.

Tuulee tuulee

Ihan aiheeseen liittymättä: onko Pumpui-blogilla siis Facebook-sivu, ja jos on, niin saisko linkkiä? Etsin sitä viimeksikin jonkun "Facebookin puolella tästä sanottiin että"-kommentin jälkeen, enkä jotenkin onnistunut löytämään!

 

 

Lotta Katariina
Pumpui

Ei ole vielä, pitäisiköhän sellainen perustaa? Linkkasin tuon omalle seinälleni vain, ja siellä herätti keskustelua. Tulisikohan sinne kukaan? :)

Tuulee tuulee

No sanotaan nyt vielä aiheestakin, kun ajatuksia heräsi: ymmärrän tuon pohdintasi, itse olen miettinyt samaa esimerkiksi joidenkin tuttavien alkoholinkäytön suhteen. Painonnousu on kuitenkin siinä mielessä vähän eri juttu, että moni pystyy sulkemaan silmänsä omalta dokaamiseltaan, mutta reilun lihomisen huomaa kyllä ihan väistämättä siinä vaiheessa kun vanhat vaatteet eivät mahdu päälle - mun on siis vaikea kuvitella, että kukaan epäterveellisissä määrin lihonut ei sitä itse tajuaisi. Siksi en näe, mitä hyötyä tälle kaverille voisi olla siitä, että minä jotenkin vihjaisin asiasta.

Ihan toinen tilanne on silloin, jos kaveri ottaa itse asian esiin esimerkiksi kahvilla tyyliin "ei varmaan pitäis ottaa nyt mitään pullaa kun on noita kiloja vähän kertynyt..." Silloin tulkitsen, että tyyppi on valmis jollakin tavalla sivuamaan aihetta mun kanssa keskustellessaan, ja voin siihen itse (varovasti!) tarttua jollain tilanteeseen ja kaverin persoonaan sopivalla tavalla.

Nämä asiat on musta vähän semmoisia, etten ainakaan itse uskalla lähteä arpomaan, onko mun oma-aloitteisesti esittämistä kommenteista enemmän haittaa vai hyötyä - mieluummin oon niin kuin ennenkin ja annan asian tulla esiin jos on tullakseen.

Vierailija (Ei varmistettu)

Olisin halunnut nähdä kun joku ulkopuolinen olisi sanonut n. 50-vuotiaalle naiselle, että hän on niin lihava, että kannattaisi laihduttaa. Ulkopuolinen ei valitettavasti voi tietää, että kyseisellä naisella oli paha aivokasvain ja vuosi elinaikaa, ja lääkkeet sekä hoidot olivat saaneet nesteitä kerääntymään muuten hoikkaan vartaloon, että nainen näytti noin satakiloiselta.

Hän oli äitini kaveri ja kuoli muutama vuosi sitten. Häneltä jäi kolme lasta. Ylipaino oli pienin hänen ongelmistaan.

happy (Ei varmistettu)

Ite ylipainoisena hämmästelen teiän kommentteja siitä kuinka vahvasti yleistätte sen että ylipainon takana on jokin ongelma.
Ylipainoa on n.20 kiloa, mutta rakastan itseäni ja elämääni, olen tyytyväinen siihen mitä olen.
Muutama viikko sitten syödessäni liikaa jotain tosi hyvää safkaa, mun todella hyvä rakas ystävä sano mulle et et sä voi syödä noin, ihan oman terveytes takia. Haluun et elät hyvän ja pitkän elämän. Olin onnellinen että tää kyseinen ihminen oli rehellinen, ja sano sen mulle.
Ostin just viime viikolla ittelleni salikortin ja oon jo muutamassa viikossa parantanu ruokailutottumuksiani PALJON. Nyt oon lähössä ryhmätunnille pitämään hauskaa.

Pointti tässä oli se että ylipainosilla ei tarvi olla mitään synkkää ja pimeetä niitten läskien takana, ja se oli nimenomaan se mun ystävän kommentti joka tsemppas mut pitämään huolta ittestäni.

Vierailija (Ei varmistettu)

Jenni J:tä komppaisin minä. Minusta on jollain tavalla jopa surullista lukea näitä yleistyksiä. Ylipainoinen on siis todennäköisesti masentunut tai muuten ongelmainen, kehoaan tiedostamaton, jota tulisi tuttujen kommentoida, että laihtuisi ja paranisi?? Miten ajattelin - tulisiko tuttujen sopia kuka huomauttaa vai ihan kaikkienko tulisi?? Mikä esitettäisiin kilo rajaksi?? Aikamoista. Itse en kyllä kokisi voivani huomautella ystävälleni vaan niinkuin joku edellä jo sanoikin - ei ole tarvetta huomautella ystäville, koska ystävät tietävät toistensa asiat. Hyvin harva on länsimaisen ihanteen mukaisesti täydellinen, useimmat meistä on kallellaan suuntaan tai toiseen. Eikä se huomautteleminen muissakaan ongelmissa auta - tiedän sen, koska mieheni on alkoholisti, ja believe me, mm.huomauttelemista olen koettanut. Mahdolliset ongelmat ratkeavat vain oman pääkopan kautta, omasta tahdosta ja halusta ottaa apua vastaan. Ystävän paikka minusta on kulkea siinä rinnalla ja hyväksyä sellaisena kuin on.

J

Mutta missä vaiheessa saa vetää ystävää, tuttavaa tai kadunmiestä  ympäri korvia, kun tietää että toinen on tuhoamassa oman terveytensä?.

Vastaus: Ei missään.

Mielestäni tuo kommentti kertoo suhtautumisestasi aika paljon. Jokaisella on itsemäärämisoikeus koskien ruumistaan. Varmaan jokainen sairaalloisen ylipainoinen tietää ongelmistaan. 

 

 

 

 

J

Jatkan vielä vähän.

Vierailija tuossa yllä: Pointti tässä oli se että ylipainosilla ei tarvi olla mitään synkkää ja pimeetä niitten läskien takana, ja se oli nimenomaan se mun ystävän kommentti joka tsemppas mut pitämään huolta ittestäni.

Näinpä. 

Sitten vielä sekin, että koskaan ei tosiaan voi tietää mitä on sairaalloisen ylipainon takana. Äitini on hyvin lihava. Hänestä tuntuisi varmaan hirveän hienolta jos tuttava tästä lihomisesta huomauttaisi, kun taustalla on aivoveritulppa ja siitä jäänyt vamma joka estää suurelta osin liikuntaharrastukset sekä pakottaa syömään lääkkeitä jotka aiheuttavat mm. ruokahalun kasvua.

Olisi varmaankin todella piristävää jos ystävä kysyisi että miks sää teet tuon ittellesi. 

Yksi ylipainoinen (Ei varmistettu)

Juu, on aika hurjaa lukea kuinka monen mielestä ylipaino on joku sairaus ja sen taustalla on pakko olla aina masennusta tai muuta vakavaa. Itse olen ollut välillä lähes satakiloinen ja lihominen on johtunut yhdestä yksinkertaisesta syystä: tykkään herkutella. Ja uskokaa pois, tiesin kyllä oikein hyvin, että olin lihava.

Jos joku hoikka kaverini tai tuttuni olisi tullut tuolloin sanomaan huolissaan, että oletpas lihava, niin se olisi kyllä ollut mielestäni ihan suoraa vittuilua. Ja aika pirun ilkeää sellaista. Läheiset ystävät taas tiesivät vallan hyvin, että itseänikin ottivat kilot päähän, mutta ruoka vaan maistui. Ei heillä ollut mitään tarvetta huomautella painostani, vaan he hyväksyivät minut juuri sellaisena kuin olin.

Kukaan ei voi omilla kommenteillaan saada lihavaa ihmistä laihtumaan, vaan se päätös pitää ihmisen tehdä itse. Eri asia on olla laihdutuksen tukena. Yhdessä voi harrastaa liikuntaa ja tehdä kevyttä ruokaa. Paras tuki laihdutukseen on kaveri, jonka kanssa voi jakaa kokemuksen. Huonoin tuki on kaveri joka tuomitsee ja tärkeilee. Mun kroppa ei ole sun asia.

Lotta Katariina
Pumpui

J: Ehkä tuo ympäri korvien vetäminen on turhan ätäkästi sanottu :) Viittasin sillä enemmänkin juuri tilanteeseen, jossa esimerkiksi reilun lihomisen, todella pitkään jatkuneen tupakoinnin tai pahan päihteidenkäytön taustalla ei ole mitään suurempaa synkkää syytä, vaan välinpitämättömyys omaa kehoaan kohtaan. Sellaisissa tilanteissa puuttuminen on minusta oikein. Totta kai jokainen viime kädessä päättää omasta kropastaan, mutta uskon että toiset kaipaavat välillä pientä ravistelua, että huomaavat että oma käytös huolettaa lähimmäisiä.

Kirjoitus herätti taas eilen paljon keskustelua kaveriporukassa. Pohdittiin sitä, että miehet saavat kyllä huomauttaa toisilleen lihomisesta, koska siihen ei tunnu liittyvän yhtään niin paljon erilaisia piiloviestejä kuin jos lihomisesta huomauttava olisi nainen. Mun kaveripiirissä kundit ihan surutta, eivät vittuillakseen vaan ihan rehellisyyttään kyllä sanovat jos toinen on ottanut paunoja päälle. Mutta ne osataan kuitata naurulla tai vastaläskiheitoilla. Kun mies sanoo miehelle "Ootpas sä lihonut", viestin sisältö on osapuilleen "Ootpas sä lihonut". Kun nainen sanoo naiselle jotain toisen painoon liittyvää, viestiin oletetaan sisältyvän paheksuntaa naista itseään, tämän elämäntapaa, ruokavaliota, olemusta, kauneutta ja koko naiseutta kohtaan sekä suoranaista halveksuntaa.

Ja vielä yksi miete: Lihavuudesta sopii keskustella yleisellä tasolla, saa puhua että ylipaino on kansanterveydellisesti huolestuttava ilmiö ja kasvava rasite terveydenhuoltojärjestelmälle. Mutta yksilötasolla siihen ei sovi puuttua. Ylevät juhlapuheet ja arkkiatrin mietelmät vaan valitettavasti eivät usein riitä herättämän ihmisiä pitämään huolta itsestään.

J

No joo, olemme vain aiheesta aikalailla eri linjoilla. 

"Yksi ylipainoinen" sen tuossa sanoikin: Kukaan ei voi omilla kommenteillaan saada lihavaa ihmistä laihtumaan, vaan se päätös pitää ihmisen tehdä itse. Eri asia on olla laihdutuksen tukena.

Minua kiinnostaa, että huolestutko oikeasti lähimmäistesi puolesta jos he lihovat? Kysyn tätä ihan mielenkiinnosta koska itselle ei koskaan ole tullut moinen mieleenkään. Eri asia on jos tutulla jäisi ryyppyputki päälle hän rupeaisi vaikkapa käyttämään kovia huumeita. Mutta lihominen ei mielestäni ole noihin verrattavissa.

Tuo miten miehet ja naiset suhtautuvat on varmaankin ihan totta ja sekin mielenkiintoista. Eri asia sitten on MIKSI mies sanoo toiselle, että oletpa lihonut. Itse vältän toisten painonvaihteluiden kommentointia viimeiseen asti koska a) en tiedä mitä sen taustalla on ja b) miksi hemmetissä se edes kuuluisi minulle? Minusta kyse on ihmisen itsemääräämisoikeudesta. Ulkonäöstä puhutaan muutenkin ihan liikaa. Minulla on kaveri joka ei osaa kysyttäessa kertoa vanhoista tutuista muuta kuin sen miten paljon kukin oli turvonnut. Minusta se on todella, todella surullista. Ihan kuin laihuus = onnistuminen elämässä.

On sitten ihan eri asia jos kaveri tulee mulle sanomaan että yrittää laihduttaa, ts. on itse avannut puheen aiheesta. Silloin toki tuen häntä ja saatan kehua jos näyttää siltä että kiloja on lähtenyt.

 

 

 

Lotta Katariina
Pumpui

Huolestun siinä vaiheessa, kun kiloja on useita kymmeniä liikaa. En mä suinkaan mene kavereita jututtamaan jos ne on pari kiloa pistänyt ylimääräistä. :) Huolettaa se, jos ei edes arkiset jutut meinaa sujua eikä metabolinen oireyhtymä, aikuisian diabetes tai vaikka nivelrikko ole enää kuin muutamien vuosien kysymys.

 

Vierailija (Ei varmistettu)

Pakko vielä sanoa, että muutamat täällä ovat hämmästelleet oikeutetusti sitä, että automaattisesti oletetaan ylipainon takana olevan masennusta tai joku muu sairaus.

Itse olen n. 20 kiloa ylipainoinen. Ja nämä kilot ovat tulleet pikkuhiljaa vuosien kuluessa juhlimisesta ja herkuttelusta. Jos joku, kuten aloittajan tuttava, äkkiä muutamassa kuukaudessa, lihoo esim 10-20 kiloa, on taustalla todennäköisesti muutakin kuin herkuttelunhalu. Itse olen viettänyt hedonistista nautiskelijan elämää jo vuosia (ja nauttinut joka hetkestä ;) ), Lotta Katariinan ystävä ehkä ei.

Eli olisin sitä mieltä, että painoon ei kannata puuttua mutta ystävä kannattaa olla.

(Ja minun painooni ei tarvitse puuttua, laihdutusprosessi on käynnissä. Jännästi sitä alkaa terveelliset elämäntavat sujua, kun opiskelijaelämä jää taakse :D )

Lotta Katariina
Pumpui

Luin juuri Partik Borgin kirjan Vinha perä, ja siinä kerrottiin tutkimuksesta josta kävi ilmi, että noin kolmanneksella ylipainoisista naisista on jonkinasteista masennusta. Tässäkään kolmanneksessa ei voi automaattisesti vetää syy-seuraussuhdepäätelmiä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Satunnainen, sä et selvästikkään tiedä yhtään mitään tämän maailman ulkonäköpaineista jotka on kohdistettu nimenomaan naisiin. Ja se on fakta.

Yksi ylipainoinen (Ei varmistettu)

Mun täytyy kyllä sanoa Lotta Katariina, että hieman pahoitan mieleni noista sun kommenteista... Ihmisellä voi ihan hyvin olla se 20kg tai vaikka 30kg ylipainoa ja silti voi olla täysin terve ja elää normaalia elämää. Mun oma sisko on ollu lapsesta saakka ylipainoinen ja tällä hetkellä hän painaa reilusti yli sata kiloa (on tosin myös aika pitkä). Hän elää ihan täysin normaalia elämää, käy pitkillä lenkeillä, laskettelee, pelaa koripalloa ja matkustelee ympäri maailman, Hänellä ei ole mitään metabolista oireyhtymää, diabetesta tai nivelrikkoa. Silti sä vertaat tätä täysin normaalisti elävää ja syövää ihmistä alkoholistiin tai huumeaddiktiin. Millä oikeudella teet tuollaisia päätelmiä toisten ihmisten elämästä? On jotenkin surullista kuvitella, että katselet ihmisiä noin tuomitsevasti.

Luojan kiitos et sentään parista ylikilosta kavereillesi huomauttele, sillä sehän on täysin normaalia painon vaihtelua. Kaksi kiloa lisäpainoa tulee pelkästään kuukautisten ansiosta jokaiselle meistä kerran kuussa. Kymmenen kiloakaan ei ole mikään kummoinen painonnousu. Ellei tämä ystäväsi siis ole oikeasti "amerikanlihava", eli paina yli 200kg ja liikkuminen on vaikeaa, niin kannattaa pitää mölyt mahassa. Ehkä olisi tärkeämpää miettiä sitä, että miksi toisen ylipaino häiritsee sua niin paljon. Oletko oikeasti huolissasi hänen terveydestään vai onko taustalla ehkä pinnallisempia syitä? Pitäiskö sun mielestä kaikkien ihmisten olla laihoja? Onko lihavat sun silmään jotenkin epämiellyttävän näköisiä?

Jos kyseessä on vain huoli ystävän terveydestä, niin paras, mitä voit tehdä on hyväksyä hänet sellaisenaan. Kaveri kyllä aistii, jos toinen katsoo hieman tuomitsevasti ja silloin hän ei ainakaan halua sulle avautua. Jos taustalla vaikka onkin jotain terveysongelmia, niin eikö olisi kivempaa, että hän voi luottaa suhun?

Lotta Katariina
Pumpui

Yksi ylipainoinen: En ole kenenkään mieltä halunnut pahoittaa, halusin vain pohdiskella asiaa! Ja monet kommentit ovat tuoneet hyviä lisänäkökulmia asiaan ja herättäneet minussakin monia ajatuksia.  Toki on olemassa hyväkuntoisia ylipainoisia ihmisiä eikä laihuus tietenkään tarkoita automaattisesti hyvinvointia, ei suinkaan. Rinnastaessani ylipainoisen alkoholistiin tai huumeriippuvaiseen ajattelin eritoten tilannetta, jossa oman ylipainon terveyttä uhkaava vaikutus on tiedossa eikä siltikään tehdä mitään vaan tietoisesti jatketaan elämää puuttumatta asiaan, jolla sen laatua voisi kohentaa ja sitä huomattavasti pidentää.

Lihava ei ole tyhmä, (Ei varmistettu)

eikä lihavuus johdu tiedon puutteesta.

Yleensäkään kukaan ei Suomessa voi olla tietämättä erilaisten elämäntapavalintojen riskejä, kiitos koulun ja median. Eli voit, Lotta Katariina, olla turvallisin mielin. Tuttavasi todennäköisesti tietää varsin hyvin, mitkä riskit liittyvät esim. merkittävään ylipainoon.

Itsekin painoindeksissä 33 eläneenä voin todeta, että samat asiat terveellisyydestä tiesin silloin, kuin nytkin (indeksi 20). Kaikki se tieto oikeasta ruokavaliosta ja liikunnasta ei auttanut minua ennen kuin motivaatio oli kohdillaan. Miten se tapahtui, siitä en ole vielä tänäkään päivänä varma.

Monilla motivaatio ja startti elämänmuutokselle syntyy jossakin elämänmuutoksessa, mahdollisesti kokemuksena siitä, että jokin ulkopuolinen vaikutus alkaa tai lakkaa. Joko elämäntilanne helpottuu (stressi, työ, masennus, parisuhde tms) tai tapahtuu kriisi (positiivinen tai negatiivinen, ero, rakastuminen, lottovoitto, sairastuminen, parantuminen).. Motivaatiota ei parhainkaan neuvoja voi toiselle antaa, eikä raainkaan huomauttelija / pelottelija. Tosiasiahan on, että moni ylipainoinen kyllä toivoo laihtuvansa, ajoittain palavastikin. Mutta niin kauan, kuin päässä ei kliksahda (olosuhteiden ollessa suotuisat), niin mennään jojoillen tai kokonaan laihdutusyrityksiä vältellen.

Vierailija (Ei varmistettu)

Minulle tuli (näköjään monen muun tapaan) mieleeni, että oletkohan itse omaan napaan tuijottaja ja täynnä itseäsi. Et tosiaakaan voi tietää, mitä jonkun lihavuuden takana on. Eikä se sinulle edes kuulu. Jos et siedä lihavia ihmisiä ystävinäsi, niin silloin "vika" on sinussa itsessäsi. Olisiko itsestäsi mukavaa, jos joku tulisi sanomaan sinulle, että oletko ajatellut leikkauttaa ruman nenäsi tai voi voi, kun sinulla on pihti polvet.
Itse olen ns. normaali painoinen, mutta minä en todellakaan arvoistele ystäviäni tai ylipäätään ketään ulkonäön perusteella.
Se on harmi, että kun jollakin ihmisellä joku asia tai harrastus menee ihan överiksi (kuten sinulla näköjään treenaaminen), niin aletaan elää ja katsoa koko maailmaa sen yhden asian kautta. Treenaako toi? Hyi kun lihava. Paljonkohan ton rasvaprosentti on? Miten toi syö noin paljon?
Relaa vähän ja anna kaikkien elää tavallaan. Mukavaa kevättä! :o)

Kommentoi