Mitä opin Vasaloppetissa

Pumpui

 

Osallistuin viime viikonloppuna Ruotsin Morassa järjestettävään perinteistäkin perinteikkäämpään Vasaloppetiin yrityksemme suomalais-ruotsalais-norjalaisessa joukkueessa. Mitä opin ensimmäisessä hiihtokisassani sitten 90-luvun Hippo-hiihtojen?

1. Et ole yksin

Stafettvasan hiihdetään viiden hengen joukkueissa.Itse olin toisella osuudella, eli jouduin lähtemään bussilla kohti Mångsbodarnaa ennen kuin myöhemmin hiihtävät olivat edes vielä hereillä. Tunsin itseni kovin yksinäiseksi, mutta onneksi en ollut veneessä yksin: lyöttäydyin bussissa iloisten ruotsalaisten kannoille ja sain kannustusta, seuraa ja kaakaota muutaman tunnin odotteluajaksi.

Kisaan lähtee parituhatta joukkuetta kahdella lähdöllä. Väkeä siis riittää myös laduilla, eikä yksinäisiä hetkiä paljoa ehdi tulla. Ruuhkaa ei ole perinteiseen Vasalopetiin verrattuna: sunnuntaina samoille laduille lähtee yhdellä lähdöllä lähes kaksikymmentätuhatta sivakoijaa.

Olen kanssa vahaushommissa. Arvaatteko kuinka monta hiihtoaiheista naljailua ehdin esittää norjalaiskollegalle yhden viikonlopun aikana?

2. Sisu korvaa puuttuvaa hiihtotekniikkaa (tiettyyn pisteeseen asti)

Aloitin hiihtämisen vuosikausien tauon jälkeen viime talvena. Lukuisten naamalleni kaatumisten jälkeen alkoi viime talvena jo tuntua, että luistelutekniikka alkaa hiljalleen löytyä. Perinteistä hiihtotyyliä olen mennyt täsmälleen kahdesti tällä vuosituhannella, kerran puolisen tuntia meren jäällä pari viikkoa sitten kaverilta lainaamani kamoja testatessa sekä sitten itse Vasaloppetissa.

Tärkein neuvoni hiihtokisaan osallistuville onkin: opettele hiihtämään. Ennen kisaa. Lähdin 24 kilometrin osuudelleni henkseleitä paukutellen. Olisihan siinä aikaa opetella hiihtämään, ja sisu sekä raivokas tasatyöntö kyllä korvaisivat puutteellista tekniikkaa. Näin olikin, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Etenkin ylämäissä tekniikka olisi tullut tarpeeseen, ja parempi asento olisi varmasti tehnyt hiihtämisestä paitsi nopeampaa myös fyysisesti mukavampaa. 

Keli ei olisi voinut olla täydellisempi. Pari astetta pakkasta, täysi auringonpaiste ja järkyttävän kauniit maisemat (joista en ottanut yhtään kuvaa).

3. Rentona mäkeen

Olin saanut ihmisten kuvailuista ja reittiprofiilin nopeasta vilkaisusta sellaisen mielikuvan, että Vasaloppetin reitti on tasaista ja helppoa. Ei ole, ainakaan minun mittapuullani. Ylämäkeen en osaa mennä, ja alamäessä kauhistuttaa. Etenkin toisen osuuden alussa on pahoja mäkiä, ja muutamassa tiukassa alamäkimutkassa taisin suorastaan huutaa kauhusta kun latu-ura yhtäkkiä mutkassa katosi ja olisi pitänyt jotenkin saada itsensä takaisin uralle mutkan jälkeen.

Hiihtoa edeltävänä iltana joukkuetoverini Ole näytti minulle videon reitin pahamaineisimmasta mäestä. "Sinun ei pidä tuosta huolia, sillä se on minun osuudellani", hän sanoi. Kunnes lisäsi minuuttia myöhemmin: "Ei kun se onkin sun osuudella, sori." Näin sitten painajaisia tästä mäestä koko yön:

Ja siellähän se kisan ainoa kaatumiseni tapahtui, Risbergin kauhujen mäessä (jyrkemmässä osuudessa ennen videolla näkyvää mutkaa). Omaksi puolustukseni on kyllä sanottava, että en olisi kaatunut, ellei edelläni laskenut mimmi olisi lentänyt yllättäen ukemilla tantereeseen. Koska hän makasi sukset levällään muutaman latu-uran leveydeltä, en keksinyt muutakaan keinoa välttää törmäystä kuin heittäytyä hankeen pois takaa laskevien tieltä. Mutta koska ollaan Ruotsissa, ilmestyi jostakin pikavauhtia paikalle salskea järjestyksenvalvoja, joka tuli kysymään olenko ehjänä, antoi halauksen ja lupasi että mutkan takaa saa kuumaa blåbärssoppaa ja pullaa. Eipä siinä, takaisin ylös ja liikkeelle.

Ja jos on alamäkiä, on myös ylämäkiä. Ilman minkäänlaista hiihtotekniikkaa niiden taivaltaminen oli silkkaa tuskaa. Viime kesästä saakka kuntoutettu pakara alkoi vihoitella viimeisten seitsemän kilometrin aikana etenkin ylämäissä älyttömästi, ja muutaman kerran oli pakko hetkeksi pysäyttää, tirauttaa pienet itkut, ravistella jalkaan tuntoa ja ja jatkaa matkaa. 

 

4. Maalissa kärsimys palkitaan 

Maaliin tullessa olin ensisijaisen onnellinen siitä, että enää ei tarvitsisi hiihtää. Aikaa 24 kilometrin taivaltamiseen oli mennyt kaksi tuntia ja viisitoista minuuttia, 55 minuuttia ensimmäiseen puolikkaaseen ja loput alati hidastuvaan tuskien taipaleeseen. Lähetettyäni Olen matkaan (ja juotuani lisää mustikkamehua sekä hämmentävän hyvältä maistunutta kuumaa urheilujuomaa) aloin kuitenkin tuntea ylpeyttä ja iloa suorituksestani. Tässä sitä perkele hiihdettiin!

Kisan paras hetki oli kyllä odotellessani Oxbergissa parkkipaikalla joukkuetoveria saapuvaksi (Stafettvasan on melkoista logistiikkaa, sisältäen busseja ja omia autoja, mutta melkoisen toimivaa sellaista). Minulla oli autonavaimet, autossa olutta ja auto jumlainen Land Rover Defender. Kiipesin tölkin kanssa auton katolle paistattelemaan päivää ja juhlimaan hiihtosankaruuttani. Illalla toki juhlimme lisää koko porukan päästyä maaliin (kokoinaisaikamme hieman alle 8 tuntia) ja suunnittelimme jo intoa puhkuen ensi vuoden kilpailua. Itse lupasin a) hankkia sukset etten joutuisi hiihtämään toisten kamoilla ja b) opetella hiihtämään.

 

 

 

Share

Kommentit

Aino M
ainoo

Vautsi, mikä hiihtokeli ollut teillä! Ihanan sinnikäs ja iloinen purkaus kisafiiliksistä, joihin harrastelijahiihtäjänä ja vastaavanlaisia kisoja joskus hiki hatussa tahkonneena samaistuin täysin :D Onneksi osasit pukea sanoiksi nuo fiilikset :D 

Kommentoi