Napaläski? Mitä siitä!

Pumpui

Hoksasin tänään jotain merkittävää: olen lakannut murehtimasta kroppani muotoa. 

Olen ollut vuosikausia sitä perinteistä naistyyppiä, joka jokaisen syödyn kakkupalan ja väliin jääneen treenin jälkeen alkaa miltei automaattisesti murehtia sitä, että "nyt musta tulee läski ja kaikki on pilalla". En ole koskaan ollut pullea, mutta sitäkin ahkerammin pitänyt itseäni sellaisena. Sitten päivänä muutamana sitä huomaa, että ei ole uhrannut asialle ajatustakaan hyvään toviin. Totta kai seuraan sitä mitä kropassa tapahtuu, mutta päivittäiseen agendaan oman ruumiinmuotonsa tarkastelu ei enää kuulu. 

Mitä oikein on tapahtunut? En ole tietääkseni laihtunut, en kyllä lihonutkaan. Lihaksen määrässäkään ei ole tapahtunut dramaattisia muutoksia viime aikoina. Ehkä vain olen ylittänyt sen maagisen ikäkynnyksen, jonka jälkeen ei vain enää jaksa miettiä suklaapaloja ja laiskemmin vedettyjä treenipäiviä. Tässä vaiheessa sitä ilmeisesti jo tietää, että yhdestä pullasta ei tule läskiksi, ja jos koko elämän onnistuminen riippuu siitä onko tänään jumpattu, voi olla aika tehdä uudelleenjusteerausta prioriteettiosastolla.

Pohdiskelin asiaa tänään kotiin treeneistä matkatessani ja keksin nämä muutamat seikat, jotka varmasti ovat vaikuttaneet uuteen napaläskivälinpitämättömyyteeni positiivisella tavalla:

- säännöllinen ja tavoitteellinen treeni: kun katse on enemmän kropan tuntemuksissa ja tuloksissa, jäävät muotoseikat vähemmälle huomiolle. Toki pidän niistä muutoksista, joita crossfit vanhassa mätisäkissä aiheuttaa, mutta enemmän lisäämisen kuin vähentämisen näkökulmasta: olen iloinnut leventyneestä selästä ja alati kasvavista reisistä, enkä jaksanut keskittyä siihen onko jossain kohdassa ylimääräistä hyllyvää. 

- vakiintuneet ruokailutottumukset: uskon vakaasti jonkinlaiseen 90-10-ajatteluun, jossa valtaosa ravinnon palikoista on kunnossa koko ajan ja muun kanssa ei ole niin nökönuukaa. Ihan huomaamatta tulee tehtyä fiksuja lounas- ja päivällisvalintoja fiilis- ja hotsituspohjalta, ja välipalojen syöminen on automatisoitunut. Jos tämän fiksun pohjan päälle sitten imaisee kitusiinsa pari joulutorttua, ei sen niin väliksi. Kun tämän balanssin tietää ja tunnistaa, tuntuu kaloreista voivottelu jokseensakin turhalta.

- yksin oleminen: vuosien jälkeen yksin elämisen opettelu on tehnyt hyvää monellakin tavalla. Kun ei ole ketään, keneltä hakea vahvistusta siihen, onko mekko hyvä ja naama kivasti tällätty, joutuu menemään puhtaasti sen mukaan mikä itsestä tuntuu hyvältä. Myönnettäköön, välillä olen ehkä elänyt varsin epänaisellista elämää, vähät välittänyt siitä ovatko sääret sileät ja tukka ojennuksessa ja käytännössä kasvanut kiinni collegehousuihini. Mutta hyvähän sekin on, jos olo on svengaava vaikka ei olisikaan laittanut nättiä ylle. 

Jos joka päivä käyttäisi kymmenen minuuttia murehtien omaa ulkomuotoaan (ja tähän ei nyt lasketa sitä että kampaa naamansa ihmismäisen näköiseksi aamulla, vaan sellaista "pitelen vatsamakkarastani kiinni ja murjotan" -henkistä tointa, jota olen varma että moni teistäkin on joskus elämässään harjoittanut), tekee se melkoisen monta tuntia vuodessa. Miettikää, mitä kaikkea vapautuneella aivojen kaistanleveydellä voisikaan tehdä! Jos vaikka käyttäisi joka päivä kymmenen minuuttia italian opetteluun tai spagaatin treenaamiseen, olisi kohta aikamoisen capace

Koska oman navan lisäksi minua kiinnostaa teidän napanne, haluaisinkin kuulla, onko teillä  ollut samankaltaisia kokemuksia. Tunnistatteko itsessäne samanlaisia tuntemuksia? Pysyykö kropan muoto mielessä vai paahdatteko menemään uudet painonnostoenkat mielessä?

 

Share

Kommentit

isseessi (Ei varmistettu)

Sen jälkeen kun sain 10 ylimäärästä kiloa pois, en ole paljoa jaksanu välittää pienestä napaläskistä. Alkuun meni toki aikaa ku ihastelin tiivistyvää olemusta peilin edessä ja yritin totutella ajatukseen, että tuolta mää nyt näytän. Sen jälkeen on lähinnä kiinnostanu, että nouseeko rauta ja kasvaako lihas. Ja jos tuntuu, että napaläski alkaa tursuta housunkauluksesta, niin asia on helppo korjata.

Lotta Katariina
Pumpui

Napaläskiasia on helppo korjata: nostaa housunkaulusta niin, että se peittyy :D

 

Maarit Turusta (Ei varmistettu)

Hassua kyllä, nyt kun olen innostunut maastopyöräilystä ja crossfitista, niin painoa on tullut lisää, läskiäkin kyllä, mutta oma hyvä olo ja että maastopyörä kulkee on pääasia. Toki vanhemmiten alkaa olla huomattavasti kiltimpi itselleen, vaikka on hiukan tuhti. :D

Lotta Katariina
Pumpui

Musta on aina hyvä että hyvinvoinnille on järkeviä mittareita, kuten esimerkiksi fillarin vauhti tai se kuinka paljon malmia nousee :))

Kissis (Ei varmistettu) http://www.kissaamma.blogspot.fi

Joo, samoja tuntemuksia. Vaikka kyllä se napaläski edelleen ärsyttää.

Mutta ehkä kaikki mulla lähtee FIILIKSESTÄ. Jos tulee vedettyä irtsikkaöverit, niin kyllä taas sen jälkeen maistuu terveellisempi sapuska! Kun oikeesti on huomannut, miten hyvä olo hyvin syömällä ja liikkumalla tulee, niin siihen on niin helppo myös palata.

Lotta Katariina
Pumpui

Tuo on kyllä totta. Mua ihan hämmästyttää, että miten mä olen joskus ammoin pystynyt elämään melkein pelkällä keskioluella ja suolapähkinöillä. Nyt jos pitäisi sellaista "ruokavaliota" noudattaa, tulis noutaja varmaan päivässä....

Zarza (Ei varmistettu)

Ton huomaaminen on aika mahtava fiilis, eikös! Toisaalta se napaläski on myös aika harmitonta, koska sitä hyvin harvoin joutuu muille esittelemään. Se kiinnostaa tasan just sua itseäsi. Piukeat hauikset ja pullottavat reidet sen sijaan voivat kerätä muidenkin huomiota, joten kiva, että ne on kunnossa :D

Jossain vaiheessa siitä ulkomuodosta vaan tulee sivuseikka, kun tulokset ja kehitys alkavat kiinnostaa enemmän. Välillä huomaan itsekin sortuvani tuohon "apua söin suklaapalan" -ajatteluun, mutta onneksi sitä alkaa jo ymmärtää, että kyse on kokonaisuudesta ja pystyy palauttamaan itsensä maan pinnalle. Kuten joku jo totesi, terveelliseen syömiseen ja treeniin on helppo palata, koska tietää sen tuovan niin hyvän fiiliksen.

Hyvä kirjoitus!

Lotta Katariina
Pumpui

Kiitos! :)

Olisi kyllä kiva tietää, mistä ihmeestä tuo jokaisesta suklaapalasta syyllistyminen oikein syntyy. Ja onkohan miehillä samanlaista? :D

Zarza (Ei varmistettu)

En muista moista miesten suusta kuulleeni! Mun mies ainakin stressaa syömisestä ihailtavan vähän. Pitää ottaa mallia siitä!

Inka / alternatiiviurheilija.net (Ei varmistettu) http://alternatiiviurheilija.net

Kuulostaa tosi tutulta! Oon tullut siihen tulokseen, että mulle ei sovi pelkän ulkonäön takia bodaaminen, vaan pitää olla jotain mielekkäämpiä tavoitteita siinä hommassa. Siinä sitten tulee ihan huomaamattaan saavuttaneeksi myös niitä ulkomuodollisia muutoksia.

Kommentoi