Sananen surkeudesta ja susihuonoudesta

Pumpui

Olen moneen kertaan toistellut blogin kolmivuotisen historian aikana, että aikuiselle tekee erityisen hyvää harrastaa jotakin, missä on lähtökohtaisesti umpisurkea. Kun (toivottavasti) työelämässä onnistumiset tai edes kohtuulliset suoritukset ovat perusasioita, on hyvä päästä treenaamaan epäonnistumista ja huonoutta kontrolloiduissa olosuhteissa.

Välillä huonous kuitenkin käy pahasti hermon ja itsetunnon päälle. Viime päivät olen treeneissä tuskaillut oman huonouteni kanssa enemmän kuin normaalisti. Miten voikin olla niin umpisurkea lähestulkoon kaikissa harrastuksensa osa-alueissa? Miksi pitää olla niin helvetin heikko? Olenko liian vanha koira oppimaan uusia temppuja? Miksi yksinkertaisten fyysisten asioiden oppiminen on niin haastavaa?

Välillä tekisi mieli lyödä Nanot ja painonnostokengät tiskiin ja pysyä kotona ympyröimässä Hesarista kielioppivirheitä punakynällä (asia, jossa olen aidosti lahjakas, muuten). Onneksi kuitenkin melkein mikä tahansa pattitilanne ratkeaa yksinkertaisella kolmivaiheisella menetelmällä: paikallista ongelma, tunnista syyt, toimi toisin. Ongelmaa ei ollut kovin vaikeaa paikallistaa, koska kehnous ulottuu lähestulkoon kaikkeen tekemiseen. Crossfit on siitä hieno laji, että omat heikkoudet tulevat väistämättä esille ennen pitkää. 

Seuraavaksi aloin metsästää kehnouteni syitä. Sain jaoteltua syyt kolmeen, monilta osin risteävään blokkiin:

- voima: ei vain ole jerkkua niin paljon kuin mielisi
- liikkuvuus: moni asia kirraa huonosta liikkuvuudesta, sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti
- itseluottamus ja uskallus: välillä suoritukset ovat ihan korvien välistä kiinni, ja jos jo ennen kyykkysarjaa alkaa epäillä itseään, ei tulosta taatusti tule

Ja sitten se toimintasuunnitelma asioiden korjaamiseksi. Parannettavia osa-alueita on niin rutkasti, että jos haluaisi kaikkia kehittää, pitäisi lopettaa päivätyöt ja blogihommat. Siksi onkin syytä keskittyä isoihin linjoihin ja ottaa työn alle aina osa taidoista kerrallaan. Ja muistaa aina katsoa taaksepäin ja hoksata oma kehittymisensä. Viime vuoteen verrattuna työntötulos on noussut 12 kiloa ja enemmänkin voisi kohta mennä. Tein tänä keväänä elämäni ensimmäiset lisäpainoleuanvedot. Pärjään ihan kohtalaisesti juoksua sisältävissä treeneissä. Jos muistaisin sitoa kengännauhat, saisin ihan kelpo määriä tuplahyppynaruhyppyjä.

Mitenkäs teillä? Voimaannuttaako treeni teidät vai koetteko välillä samanlaista lamaannuttavaa huonoudentunnetta kuin allekirjoittanut?

 

 

Share

Kommentit

tiiti
ite puin

Mulla on aina kausittain sama homma. Tuntuu, että en osaa yhtään mitään, mikään uusi ei mene tajuntaan ja vanhatkin opitut asiat unohtuu ja tilalle aivoihin tulee lautasia soittava apina. Selkä ei taivu, jalka ei nouse ja oma perse on kerta kaikkiaan liian painava nousemaan. Joskus siitä fiiliksestä saa tsemppiä, ja joskus taas siihen auttaa vain ilta suklaalevyn ja jätskin kanssa.

Mä olen jotenkin järkeillyt, että se oikeasti johtuu siitä, että en ole umpisurkea, vaan ennemminkin tasaisen keskiverto, joten kun en tee yhdellä osa-alueella mitään huimia harppauksia tai tasaisenloistavaa suoritusta, vaan jurnutan vauvan askelin eteenpäin, alkaa äkkiä tuntumaan, että kaikki osa-alueet on yhtä huonoja.

(Ei siis sillä, että mulla olisi itsellä jotain ratkaisua (pl. suklaa), tulinpahan vaan sanomaan, että tiedän tunteen)

Lotta Katariina
Pumpui

Mä niin tiedän tuon lautasapina-tunteen :D

Suklaa on kyllä hyvä ratkaisu. 

Maikki Turusta (Ei varmistettu)

No höh! Meikämannella on teikäläisen kuva ollut jo pitkään inspiraatiokuvana, joten semmottis. Toiset on toisten inspiraatioita ja niin se vaan menee.

Lotta Katariina
Pumpui

Huikauheeta, kiitos kiitos kunniasta! Mikä kuva? Pics or it didn't happen :D

 

Suvi K.
Sisunainen

Hyvä / huono / umpisurkeahan ovat puhtaasti suhteellisia asioita. Jos vertaisin itseäni sinuun, olisin sitten jossain kaaaaukana umpisurkean alapuolella, koska en saa edes yhtä leukaa ilman kevennyksiä. Mutta jutun juju onkin siinä, että ei pidä verrata kuin omaan itseensä, ja ottaa huomioon oma tasonsa ja treenitaustansa. :)

tiiti
ite puin

Mä oon tästä vertailusta muihin tavallaan samaa mieltä, mutta toisaalta taas eri mieltä. Ainakin mua vertailu toisten ihmisten suorituksiin (lähtökohdista riippumatta), enemmän kuitenkin tsemppaa kuin lannistaa. Kun näen mihin on mahdollista pystyä.

Ja kun mä näen mihin on mahdollista (ihan tavallisen ihmisen) päästä, mä pystyn sen avulla myös säätämään omaa treenaamistani, esim. arvioimaan vähän paremmin onko mun syyt jättää joku asia tekemättä tekosyitä vai ei. Kehitynkö, vai voisinko vielä parantaa. Jos perustan nuo päätelmät pelkästään itseeni, jään tosi helposti junnaamaan paikalleen tekemään sitä samaa vanhaa, ja olemaan tyytyväinen, etten ainakaan huomattavasti taannu :D

Tavallaanhan tämä kuulostaa tosi totiselta hampaat-irvessä-meiningiltä, mutta mä tavallaan myös ajattelen, että jos kerta käytän (paljon) aikaa treenaamiseen, voisin samalla käyttää sen ajan mahdollisimman kehittävästi. Ja toisaalta, olen huomannut, että mitä rohkeammin asettaa itselleen vähän mahdottoman kuuloisiakin tavoitteita, sitä todennäköisemmin niihin myös pääsee.

Lotta Katariina
Pumpui

Mun mielestä pitää tarkkailla mitä toiset tekee, mutta suhteuttaa kaikki omaan meininkiinsä. Jonkin verran seuraan muita meidän salin about samantasoisia mimmejä, jos huomaa että ne menee viuhumalla ohi, lägää oma kehitys syystä tai toisesta.

Suvi K.
Sisunainen

Totta tämäkin! Kyllä mäkin usein katon että ai toi tekee tolleen, voisinko mäkin. Tarkotin siis sellasta negatiivista vertailua (oon varmaan ihan paska kun en pysty samaan kun joku suomenmestari). Ja sitten kehityksellekin on monta mittaria: esim itse jouduin juuri tässä pudottamaan 10 kiloa pois kyykkypainoista jotta opin oikean tekniikan, mutta pidän tätä silti kehityksensä. :)

Höpöttäjä (Ei varmistettu)

Hah, ihan sama fiilis oli mullakin salilla! Tuntui, ettei kehity, vaikka varmasti kaikissa sarjapainoissa on kehittynyt, ei vain halua muistaa mistä aloitti. Harmitti kun ei ole kerenny salille miten on normaalisti kerenny, leukojakin meni vaan yks neljän sijaan. Ei kyenny hyväksymään sitä, että treeneissä nyt on päiviä kun ei vaan jaksa. Jotenkin sitä ajattelee, että pitäis toimia kun kone kaikilla elämän alueilla. Kiukuspäissäni tempasin kyllä uuden mave-enkan, niin se kyllä lievitti kiukkua. :D Muistutuksena itselle, että kyllä tää on se mun juttu ja on parempi kuin aloittaessa.
Ja kyllä, crossfittiä kokeilleena tiedän ton äärimmäisen vitutuksen, kun kokee itsensä ihan surkeaksi, itse vielä jotenkin hämmennyn ja turhaudun näissä tilanteissa niin, että on vaikea pidättää itkua. Onko muilla samoja kokemuksia, että liikkuessa turhautuu niin, että itku meinaa tulla? :D

Kyllä, samoja kokemuksia. Varsinkin jos on tehnyt suoritusta lähes äärirajoilleen, tulee välillä tahaton itku. Viimeksi lenkillä, kun koko matka tuntui pelkältä tervassa tarpomiselta ja sykkeet hakkasi pilvissä, piti vähän kyynelehtiä yht'yllättäin :)

Lotta Katariina
Pumpui

Voi kyllä, mä itkeskelen aina välillä treeneissä :D

Mä harrastan vaan asioita jotka on mulle ns. helppoja. En siedä yhtään sitä että oon huono. Siis en yhtään! Siis silleen vähän huono voin olla (silleen et oikeesti oon aika hyvä näissä jutuissa mut just tätä asiaa voi hieman kehittää tyyppisesti).  Mut siis jos en oikeesti osaa ni loppuu se harrastus heti siihen. Silleen tais käydä esim. mun tankotanssiharrastukselle. Kun helpoimmastakaan pyörähdyksestä ei tullut mitään tulin siihen tulokseen että antaa olla :D 

Lotta Katariina
Pumpui

Kuulostaa ihan mun kitaransoittouralta :D

Nii
En vaihtais sekuntiakaan

Voi tiedän tunteen!!!!! Kun on se päivä, ettei se pallo tee _mitään_ mitä haluan, niin ai jumalauta kun pistää vituttamaan :D Kun on vaan aina väärässä paikassa puolustamassa, lyönnin/torjunnan ajotus on pielessä, syötöt jää verkkoon ja liitelee johonki hevonkuuseen ja aaaaaaaaaarrrrrrrgggggggh. Just kun tuntuu ettei ole kehittynyt yhtään eikä kehitykään enää ikinä kun on niin rupsahtanu vanha akka (23v :D). Joskus ääriturhautuneena oon tullut treeneistä itkien kotiin että *ttumälopetanenpelaaenääikinäoonihansurkeasurkeampisurkein ja bu-huu. Ja sitten oon parin päivän päästä taas siellä hakkaamassa palloa lattiaan tai päätä seinään! Mikähän siinäki on että jokaikisen epätoivosimmanki kerran jälkeen vaan valuu takas sinne salille kiduttamaan itseään...

Viimeisin kerta tätä epätoivoa iski perjantaina kun meillä oli kesäreenejä varten kuntokartoitus niinkuin rakas valmentaja halusi asian ilmaista. Ei auttanut vaikka kyykkymaksimi nousi - kun muita tuloksia jäi niiden nuorten ja vetreiden taakse (vaikka vaan tyyliin 3 toistoa...) niin enköhän vaan suunnilleen vollottanut kotona että yhyy mut potkitaan joukkueesta ulos kun oon niin hidas ja huono. No joopajoo :D Ja kun nää on just niitä, joissa pitäis muistaa verrata vain itseensä. Mä oon vasta pudottanut kohtuupaljon painoa ja oikeestaan kaikki liikunnallinen kehitys mikä mussa on tapahtunu on tapahtunu viimeisen 1,5 vuoden aikana. On se melkonen muutos jo totaalisesta suklaansyöjästä tyyppiin, joka ylipäätään saa aivan vertailukelpoisia tuloksia ketteryystestissä niiden 8v nuorempien joukossa.

Joo anteeksi kun taas näköjään on näitä aamuja että lätisen vaan aikani kuluksi toisten kommenttiboksit tukkoon :D Mutta kerronpa vielä yhen jutun! Nimittäin sen että oon umpikoukussa sun blogiin :) Jos vaan asuisin jossain ihmisten ilmoilla (eikä olis lentopalloa) niin haluaisin kanssa kokeilla Crossfittia. Kuulostaa niin minun lajilta kuin voi olla. Palloillessakin tarvii voimaa, kestävyyttä, nopeutta, räjähtävyyttä - ihan samoja (eli kaikkea mahdollista myös) kuin Crossfitissa. (FitissÄ?!)

Lotta Katariina
Pumpui

Ei midis, kiva kuulla muiden ajatuksia :)

Ja hitsit, kiitoksia, mahtavaa kuulla että mun blogi on koukuttava!

 

Kommentoi