Sananen vanhenemisesta

Ladataan...
Pumpui

Eli kuinka yksi harmaa hius aiheutti ajatusvyöryn.

Saavutin perjantaina eräänlaisen merkkipaalun elämässäni: löysin päästäni ensimmäisen harmaan hiuksen. Sellaisen paksun, kirkkaan hopeanharmaan jouhen, joka iloisesti pilkisti jakauksenrajasta.

Elokuvissa, hömppäkirjoissa ja tv-sarjoissa tällainen löydös laukaisee kriisin. Nainen kirkuu, tirauttaa ehkä pienet itkut tajutessaan olevansa auttamattoman vanha, soittaa luottokampaajalleen että nyt tarvitaan hätätilavärjäys, asap. Minä taas tulin harmaasta hiuksestani oudolla tavalla ylpeäksi, kuin olisin jollain tietoisella voimainponnistuksella onnistunut tuottamaan tuollaisen muista poikkeavan karvan päänuppiini.

Jos muuten tunnenkin usein edelleen olevani nuori kuin kevätvarsa, kielivät pienet merkit siitä, että teini-ikä on kaukana takana. Omasta naamavärkistä alkaa löytyä asioita, joiden olemassaolon olen oikeastaan oppinut kosmetiikkamainoksista: juonteita, elämän merkkejä, sameaa ihoa. Olisiko tässä kriisin paikka?

Oma suhtautumiseni näkyvään vanhenemiseen on yksinkertaisesti: mitä sitten? En ole seitsemäntoista, enkä siltä halua näyttää, enkä luoja paratkoon missään nimessä haluaisi ollakaan niin nuori. Ikäkriisin paras ehkäisykeino on viettää niin mukavaa elämää, että ei vaihtaisi alati paremmaksi muuttuvaa oloaan rypyttömään olemukseen mistään hinnasta. Olen mielestäni ihan simpsakka ulkonäöstään minimaalisesti huolta pitäväksi 31-vuotiaaksi (käytän vastentahtoisesti naamarasvaa ja pesuainetta ja hiusharjaa).

 

Se, mikä ikääntymisessä (onko muuten olemassa jotain neutraalimpaa termiä vanhenemiselle, jotain mistä ei tule mieleen että on kohta isä aika -kategoriassa?) minua fyysisellä puolella sapettaa, on kropan palautumiskyvyn laskeminen. Vanha mätisäkki tarvitsee entistä enemmän lepoa ja huoltoa. Myöhännäisherännäisyys urheiluun (vietin parikymppisenä aikaani yliopistolla ja baarissa, salilla ja nukkumassa täydet yöunet kävin huomattavasti harvaksemmaltaan) on tässä mielessä sekä siunaus että kirous: yhtäältä ikäkriisiä ehkäisee se, että on paremmassa kunnossa kuin koskaan elämässään, toisaalta taas ei pääse koskaan kokemaan, mihin omasta kropasta olisi voinut olla joskus aikoinaan kun sillä oli eniten potentiaalia.

Olisi kiva kuulla teidän ajatuksianne siitä, miltä ikääntyminen näyttää ja tuntuu teidän mielestänne! 

 

ps. Pahoittelut sinänsä mihinkään liittymättömästä aloituskuvasta. Ajattelin ottavani sellaisen nättien blogityttöjen "ajattelen tässä juttuja istuskellessani" -kuvan, mutta hommasta ei tullut ns. lasta eikä paskaa, niin pyysin koiran mukaan kuvaukseen. Siinä me sitten istuskellaan, kaksi harmaapäätä.

 

 

 

 

 

Share
Ladataan...

Kommentit

Sami Similä (Ei varmistettu)

Itse olen aina ollut ylpeä vanhenemisesta, ja hieman trendikkäästi olenkin aina ajatellut olevani vanha sielu; olen aina viihtynyt paremmin vanhempien ihmisten seurassa, ja oppinut elämästä mummoilta, papoilta, tädeiltä.. Onhan selvää, että ihminen viisastuu koko ajan vanhetessaan, hän on tänään aina viisaampi kuin eilen; muuhan olisi evolutiivisesti mahdotonta; millainen muka olisi ihmisyhteisö, jossa ihminen esim. 30 vuotiaana saavuttaa suurimman viisautensa, ja siitä eteenpäin alkaa "älyllinen alamäki". Sehän olisi täysin evoluution vastaista. Vanhat ihmiset ovat tieto- ja perinnepankkeja, ja suurin osa vanhuksista on veitsen teräviä hoksottimiltaan ja heillä on perspektiiviä, ja tarkoitan tietysti keskimäärää, äärimmäiset poikkeukset ovat aina eri asia, kaikilla elämän osa-alueilla. Medioissakin nostetaan helposti esiin rappeutuneet muistisairaat, joita kuitenkin on vain pieni osa kaikista vanhuksista. Lisäksi vanhusten aktiivinen läsnäolo yhteiskunnassa riemastuttavasti pakottaa yhteiskuntaa hidastamaan tahtia, hiljentämään huimaa mielipuolista kiitämistään eteenpäin helposti unohtaen kaiken vanhan ja arvokkaan kehityksen ja nuoruuden ihannoinnissaan. Mielestäni on käsittämätöntä, että jotkut ihmiset älähtävät, kun joka vaaleissa eduskuntaan valitaan heidän mielestään liian vähän nuoria kansanedustajia.

Lotta Katariina
Pumpui

Hyviä pointteja! Viisaus tosiaankin lisääntyy iän karttuessa - tosin joskus kaksikymppisenä sitä luuli tietävänsä jo kaikesta kaiken ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän tajuaa tietävänsä :D

Lemmi

Ikääntyminen on mielestäni erittäin jees! Mitä kauemmaksi pääsen 18v iästä sitä tyytyväisempi olen. Siinä kohti kun baarissa juuri 18-vuotias tuli haastamaan meidän porukalle riitaa (23-25 vuotiaille), että mikä on meidän lempi anime, tykätäänkö me narutosta? Ja siis oikeasti, haastamaan riitaa :D Samaa ikäluokkaa oleva on myös tullut haukkumaan miestäni animehomoksi, joka aiheutti meissä myös lievää hilpeyttä. Kun tyyli on viikset, parta ja pitkät hiukset ja nahkatakki ei tule kyllä ensimmäisenä mieleen "animehomo" :D Eli mitä kauemmaksi pääsen tuosta ikäluokasta niin sen parempi! 

ps. musta harmaat hiukset ovat tosi cool

Lotta Katariina
Pumpui

Mä toivon että mulle tulee sellainen upea hopeinen mummotukka! Ei ehkä ihan vielä mutta sit joskus :)

mee (Ei varmistettu)

Itse löysin ensimmäisen harmaan hiuksen ollessani 23 v. ja tätä nykyä vähän päälle nelkyt vee on tukkani täysin harmaa (tästä(kin) kiitokset sukurasitteelle) ja voisihan tuosta jonkin sortin kriisin kehittää. Jos viitsisi. En ole viitsinyt :) Kuten en vanhenemisesta muutenkaan, kun ei tuolle oikein mitään voi tehdä...

Lotta Katariina
Pumpui

Harmaa tukka on just hieno! 

Hymyileoletupea

Yks selkee vanhenemisen merkki on ainakin se, että bileilloista toipumiseen tuntuu menevän tuplasti, jollei triplasti aikaa. Senpä takia ei kauheen usein enää nappaakaan lähteä rimpsalle. :)

Sit toinen on juurikin tuo palautuminen. Mätisäkkiä ei vaan pysty enää riepottelemaan ilman seurauksia samalla tavalla kuin ennen. Kaikenlaista kremppaa alkaa ilmaantumaan, kun lyö laimin levon ja kehonhuollon. 

Mut on tässä jotain hyvääkin. Meinaan mitä enemmän tulee ikää, sitä enemmän näyttäs tulevan huumoria omaa itseä ja omia sähellyksiä kohtaan. Enää ei tartte kaivautua mihinkään koloon, jos jotain vähän mokailee, vaan sitä osaa jo ottaa vähän löysemmin rantein. 

Hälyyttävän usein oon muuten yllättänyt itteni viimeaikoina sanomasta "ei kyllä silloin meidän nuoruudessa". Mun mielestä toi on jo ultimaalinen merkki vanhenemisesta :)

Mua muuten jäi naurattamaan toi sun pahoittelu tosta aloituskuvasta ja toi sun "lasta eikä paskaa" -kommentti. Mulla meinaan on kans noita yritän ottaa itestäni eteerisen kuvan -momentteja, jotka sitten kahdenkymmenen yrityksen jälkeen päättyy aina siihen, että "ei tästä nyt tule hevon persettäkään" ja että "näytänkö mä oikeesti muka tältä?!?". Sitte yleensä hetken päästä jo toteen, että "aivan sama, näillä mennään!" Toi on kai sitä iän tuomaa viisautta. :D

Lotta Katariina
Pumpui

Joo, pienestäkin hurvittelusta tulee hirveä olo moneksi päiväksi, se on yksi vahva merkki vanhenemisesta!

Mä huomaan kanssa välillä sanovani "silloin markka-aikaan" tai "silloin kun minä olin nuori" :D

Kommentoi

Ladataan...