Treenaamattomuuteni vaiheet

Pumpui

Olen ollut koko viikon enemmän tai vähemmän kipeänä ja skipannut viikon kaikki jumpat. Huomasin, että reaktioni treenaamattomuuteen noudattavat aina samanlaista kaavaa:

1. Sokkivaihe

Ensin tietenkin kielsin koko asian. En minä kipeä ole, höpsistä! Muuten vain päätä särkee niin että korvissa sirisee ja puhe puuroutuu kun väsyttää niin kauheasti. Vähän jos vain tsemppaan niin kyllä se tästä! Ei se siitä. 

2. Reaktiovaihe

Kun lopulta hyväksyin sen, että pitää levätä, alkoi mielessä varsinainen vuoristorata. Välillä olin oikein hyvilläni siitä, että vihdoinkin ehdin purkaa Netflixin rästilistaa ja speksata miehen kanssa reilun kuukauden päästä koittavaa Vietnamin-reissua. Seuraavassa hetkessä sitten katselin kateellisena muiden treenikuvia ja -videoita Instagramista ja mäylin surkeaa kohtaloani. Hetkittäin mietin myös koko treenaamisen lopettamista: ei tästä kuitenkaan enää koskaan tulisi mitään, en minä ikinä opi mitään ja ei minusta urheilijaa koskaan saa.

3. Käsittelyvaihe

Lopulta oli pakko ottaa järki käteen ja tarkastella omaa elämäntilannettaan. Hervottoman kiireinen työsyksy, rankat treenit ja muutenkin joka paikkaan viuhtominen olivat varmasti liikaa kropalle, ja kun töissä alettiin palata kohti normaalitahtia ja muutenkin kierrokset alkoivat laskea, kroppa päätti reagoida tähän tulemalla kipeäksi. 

4. Uudelleen suuntautumisen vaihe

Nyt olo alkaa olla ihan säällinen, ja tekee hirmuisesti mieli treenata taas. Olen ehtinyt vuorokauden aikana hekumoida niin pitkien matkojen juoksemisella (pitänee päättää kesälle joku ultrajuoksu!), painimisella (hotsittaa niin maan vietävästi päästä taas kamppailemaan!) kuin crossfitillä (unessani salimme uusi koutsi oli Brian MacKenzie, ja minua nolotti kauheasti kun painonnostokenkäni luistivat ja valitsin tankoon lisäpainot Harry Potter -roolipelikorttien opastuksella...)

 

(Kävin toki vanhoja treenikuviakin läpi murheitteni alhossa. Tämän kuvan otti Sofia Nuuksio Classiciin valmistavalta pitkikseltä.)

Share

Kommentoi