Tuloksista ja niiden suhteuttamisesta

Ladataan...
Pumpui

Treenaaminen on pahimmillaan ja parhaimmillaan hirvittävän nöyräksi pistävää hommaa.

Treenit ovat kulkeneet kesätauon jälkeen todella hyvin. Sekä kroppa että pää kiittävät kunnolliseen treeniohjelmointiin palaamisesta. Silti välillä turhauttaa melkoisesti. Kärsivällisyys ei ole koskaan ollut hyveitäni, mutta erityisen ikäväksi kaikki mulle heti nyt -ajattelumalli muodostuu niinä päivinä kun tuntuu että mikään ei edisty eikä näin vanha koira pysty enää oppimaan uusia temppuja.

Aina pitäisi muistaa suhteuttaa asiat omaan tilanteeseensa eikä yksioikoisesti verrata itseään ja saavutuksiaan muiden tuloslistoihin. Jos rajaa tarkastelunsa kohteeksi pelkät treenilähimmäiset, mittakaavavirhe saattaa paisua kohtuuttomaksi. Kun päivästä toiseen näkee kundeja ja mimmejä, jotka nostavat hervottomia painoja ja viskovat ruumistaan ilman halki käsittämättömän helpon näköisesti tai kuulee juttuja kuinka tämä oli juossut maratonin ja tämä uinut viisi kilometriä ja tämä tehnyt molemmat saman päivän sisällä, tuntuvat omat saavutukset välillä kovin mitättömiltä.

Jos jotain, treeni on opettanut minulle kärsivällisyyttä sekä tulosten tulemista että omaa itseäni kohtaan. Jos kiinnittäisin huomiotani pelkästään siihen mikä on pielessä enkä pakottaisi itseäni suhteuttamaan suoriutumistani omaan taustaani, tuntisin itseni varmasti jatkuvasti narukätiseksi ja heikoksi nysveröksi, jolla on apukoululaisen kehonhallinta ja ketteryys. Kyllä, olen pullava ja heikko jos verrataan kaksikymppiseen ammattiurheilijaan. Mutta enhän minä ole kaksikymppinen enkä ammattiurheilija, vaan karvaa vaille kolmekymppinen kiireinen nainen, joka yrittää mahduttaa treenaamisen parhaansa mukaan töiden, sosiaalisen elämän ja kaiken muun säädön väliin. Silloin päälle satasen maastaveto, kylmiltään juostu puolimaratoni tai 300 kilometrin pyöräily eivät enää olekaan yhtä tyhmiä tuloksia.

Nöyryys on hieno hyve, jota pitäisi harjoittaa ahkerammin. Se ei ole vaatimattomuutta tai nöösiyttä vaan sen ymmärtämistä, että kaikki vie aikansa eikä kovinkaan moni asia tässä maailmassa tule helpolla. Sen valossa osanne myös iloita enemmän siitä, että ihminen, jolle vielä puoli vuotta sitten syvä valakyykky oli käytännössä mahdoton liike, on edistynyt niin että tempauskin alkaa muistuttaa välillä oikeaa tempausta.

 

(Kuva on muuten maaliskuulta CrossFit Openien ajalta. Silloin tuli kyllä nöyrryttyä tempausten edessä pahimmanlaatuisesti. Pitäisiköhän kokeilla tehdä tuo treeni uudestaan kohta ja katsoa onko edistystä tapahtunut?)

 

 

Share

Kommentit

tiiti
ite puin

Mä oon toisinaan mietiskellyt vähän tätä samaa. Kun olen aloittanut treenaamisen täydestä sohvaperunuuudesta vasta lähempänä kolmeakymppiä ja mulla on oikeasti paljon monelle muulle varmasti ihan ilmiselviä asioita, joita en vaan osaa ja tuntuu, että niiden oppimiseen menee ihan tuhottomasti aikaa. Ja sellaiset asiat, joihin itse joudun tekemään ihan tuhottomasti duunia, tuntuvat onnistuvat toisille ihan vain ohimennen.

Tavallaan mietin, että se on ihan ok, että harrastan ja maksan muille siitä, että ne opettavat mulle asioita, joissa olen heikko, ja minä olen iloinen, että opin, vaikka pieniäkin juttuja ja helkkarin hitaasti. Työssäni sitten taas minulle maksetaan siitä, missä olen oikeasti hyvä :D

Toisinaan silti jotenkin mietin omia suorituksiani, enkä oikein osaa päättää, onko ne mistään kotoisin ja keksinkö vain itselleni ja saamattomuudelleni tekosyitä esim. iästäni ja geeneistä.

Lotta Katariina
Pumpui

Musta se on toisaalta ihan mahtavaa että saa tehdä aikuisiälläkin asioita joissa on (ainakin aluksi) ihan superhuono. Mieluummin sitä ehkä kuitenkin osaa siellä töissä ja opettelee jossain muualla :D

tiiti
ite puin

Mutta vielä mieluummin oisin kaikessa ässä :D

FFFifi
Fitness Führer

Kyl aikuisena harrastamisessa on hienoa se että saa tehdä vaikka olisi miten huono :)

Mutta se kyllä ottaa päähän kun jotkut esmes juoksevat suunnilleen harjoittelematta vaikka puolikkaan alle kahteen tuntiin tai kokonaisen neljään. Tai venyttelevät kaksi viikkoa ja saavat spagaatin. Omalla kohdalla tuntuu ettei juuri edes kehity vaikka treenaa tai että muut kehittyy paljon vähemmällä määrällä...sit mä yritän muistella että mulla on kuitenkin pari osa-aikahommaa kokopäivätyön lisäksi ja pienet lapset (ja Lilyaddiktio), että kyllä sitä pitäisi olla tyytyväinen siihen että ylipäätään saa treenattua. Ja joskus sitä kehitystäkin tapahtuu. Se on vaan niin riepovan hidasta :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Itsekin olen miettinyt ihan samaa. Osittain blogisi innostamana menin heti testaamaan kun paikallinen crossfit-sali aukesi keväällä, ja kyllähän se on nöyryyttä opettanut ilta toisensa jälkeen, varsinkin kun ensimmäiset 30 vuotta elämästä olivat kovin ei-liikunnallisia. Toisaalta tuloksiakin sitten saavuttaa näin alkuvaiheessa melko nopsaan, paitsi naruhyppelyssä :) Tärkeintä olisi tosiaan keskittyä siihen omaan tekemiseen eikä aina verrata muihin, se on vaan joskus vähän vaikeaa, laji tuntuu niin yhteisölliseltä verrattuna siihen että yksin hinkkaa lenkkipolulla tai kuntosalilla.

Lotta Katariina
Pumpui

Oo, aivan mahtavaa jos olen onnistunut olemaan osainnoittajana :)

Mä kyllä tykkään kovasti tuosta yksilösuorittamisen ja yhteisöllisyyden yhdistelmästä, jota crossfit tarjoaa. Että voi keskittyä omaan tekemiseen mutta silti saada ympärille porukkaa.

Maria Katariina (Ei varmistettu)

Tämä kirjoitus tuli kyllä tarpeeseen! Mä käyn parhaillaan suurta henkistä taistoa itseni kanssa kyseisestä asiasta. Aloitin crossfitin vasta hiljakkoin, mutta tykkään lajista todella paljon. Harmittaa vaan niin tajuttomasti, että kaikki muut kanssaurheilijat ovat nopeampia, kestävämpiä ja voimakkaampia kuin mä. Tai ainakin siltä musta tuntuu. Olen aina ollut liikunnallinen ja kohtuullisen hyväkin siinä, ja siksi tuntuu erityisen pahalta huomata että niin ei ole enää.
Toisaalta: mä olen keski-ikää lähestyvä perheenäiti, joka oli viitisen vuotta lähes liikuntakyvytön, ja joka oli 1½ vuotta sitten leikkauksessa, jonka jälkeen lääkärit ihmettelivät että pystyn vielä kävelemään. Tiedostan nämä faktat, mutta silti... Kiva tietää että joku muukin miettii näitä. Tehdään parhaamme ja toivotaan että se riittää meille :)

Lotta Katariina
Pumpui

Aivan mahtavaa, jatka vaan treenaamista! :)

Nina Enroth

Tähän samaan sarjaan kuuluu myös treeniblogien lukeminen. Että on niitä päiviä, kun on ihan mahtista lukea toiden onnistumisista, kovista treeneistä ja viikkolukujärjestyksistä ja voi inspiroitua. Ja sitten niitä päiviä, jolloin ahdistuu niin satakympillä, että meinaa poistaa omansa ja tukehtua ahdistuksesta, kateudesta ja omasta nollaudesta suklaapatukkaan. Mutta olen oppinut, että silloin kannattaa lukea jotain muuta. Vaikka leivontablogeja. Tai katsoa telkkarista läskiohjelmia. 

Lotta Katariina
Pumpui

Tiedän tunteen! Alkaa masentaa kun toiset on niin reippaita ja voimakkaita. Mä yritän aina silloin muistaa että kunto ei ole rajallinen luonnonvara ja että jos joku bloggaaja jaksaa tehdä kymmenen leukaa enemmän kuin minä, se ei ole yhtään minulta pois :D

Kommentoi

Ladataan...