Tuttua ja vierasta

Pumpui

Palasin tänään toviksi vanhan rakkaan ystävän luo.

Päädyin pitkästä pitkästä aikaa sparraamaan poikaystävän kanssa Kisahallille. Höntsäilimme muutaman erän, jotka kuluivat pitkälti miehen leikitellessä hitaan, kömpelön ja tekniikaltaan onnettoman vastustajan kanssa.

Miten voikin thainyrkkeily taas tuntua niin oudolta, vieraalta - ja ennen kaikkea vaikealta? Kun otin vastaan lyöntejä ja potkuja oikealta ja vasemmalta, mietin että nopeasti ihmislapsi unohtaa vaivalla oppimansa taidot.

Sparraaminen oli kivaa vaihtelua voimailupitoiselle treenille ja nostatti hien pintaan ihan eri tavalla kuin muu liikunta. (Osa hiestä varmasti tuli kaikesta liikkumisesta ja huitomisesta, mutta osa taisi olla ihan rehellistä tuskanhikeä, niin vaikealta sparri taas tauon jälkeen tuntui.)

Sparrin jälkeen tuntui oudon lohdulliselta palata viime aikojen tuttujen pariin, eli voimaharjoittelun puolelle. Jopa valakyykkyjen tahkominen tuntui tutummalta kuin kamppailu, mikä on melkoisen erikoista ottaen huomioon kuinka uusi tuttavuus painonnosto loppujen lopuksi minulle oikeastaan on.

Illan viimeinen rasti oli suuri este enemmän henkisesti kuin fyysisesti. Olen pitkään kammonnut boksihyppyjä, siis ihan simppeleitä loikkia laatikon päälle. Kun laatikon korkeus ylittää polven korkeuden, alkaa pupu hiipiä pöksyyn. Pojat keikauttivat minulle laatikon 60 sentin korkuiseksi ja käskivät loikata. En vain pystynyt. Hyvän tovin arvoin ja meinasin hypätä ehkä sata kertaa, kunnes lopulta mietin, mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua (että löisin varpaat boksin reunaan ja kaatuisin naamalleni vasten betoniseinää) ja hyppäsin. Ei ollut vaikeaa. Mielenkiintoista, miten pää usein falskaa ennen kroppaa.

 

 

Share

Kommentoi