Ladataan...
Pumpui

Muistattehan koulun jokavuotiset kuntotestit? Ne joissa piti heittää palloa ja tehdä istumaannousuja piippausäänen tahdissa? Ja mitattiin venyvyyttä. Kun tuli eteentaivutustestin vuoro, en ylettänyt edes mitta-asteikolle. Testitulokseksi pyöreä nolla.

 

Siitä kotiläksyä.

En siis ole kovinkaan notkea. Jäykkyyteni on sitä luokkaa, että ammoin koululääkäri käski minun lopettaa pelleilyn ja pistää kämmenet lattiaan kun tosissani pinnistelin ja sain sormet jonnekin polvien alapuolelle. Siksi olenkin vältellyt lajeja, joissa vaaditaan minun näkökulmastani yli-inhimillistä notkeutta. Nyt kuitenkin ilmoittauduin ystävän ylipuhumana astangajoogan alkeisiin.

Paitsi notkeuslajeihin, suhtaudun terveellä epäilyksellä myös kaikkiin liikunnan ohella elämäntaitoja, filosofioita tai ajatusmalleja tarjoaviin koulukuntiin. Molemmat ennakkoluuloni osoittautuivat kuitenkin osaksi vääräksi ensimmäisen kurssipäivän perusteella. Helsingin astangajoogakoulussa tarjoiltiin taitavaa opastusta kehonhallintaan ja vain maltillisesti joogan henkisiä antimia.

Kuten aiemmassa kirjoituksessani jo kävi ilmi, kuulun verta, hikeä ja kyyneleitä -koulukuntaan. Siksi rauhallisessa tahdissa tekeminen ja oman kropan kuunteleminen tuntui alkuun oudolta. Kun leppoisaan tahtiin ja hitaisiin liikkeisiin tottui, parituntisen loppuminen melkein harmitti. Nöyryytysastekin jäi pieneksi, kun kaikki keskittyivät löytämään omia käsiä ja jalkojaan eikä kukaan ehtinyt (ohjaajaa lukuun ottamatta) taivastella, kuinka vähän ihminen voikaan venyä. Ainoastaan ojentajapunnerruksia muistuttava liikesarjan osa sujui, kun lihaksilta vaadittiin raakaa voimaa eikä elastisuutta.

Monet kehuvat astangajoogan ja etenkin siihen elimellisesti kuuluvan hengittämisen virkistävän mieltä ja kirkastavan ajatuksia. Tunnin lopussa tehty hengitysharjoitus tosiaan oli päätähuimaava, kun tolkuttoman pitkään ja syvään hengittäminen alkoi heittää päässä. Muutaman kerran täytyi ohjaajan puheiden aikana henkisesti irvistellä, kun ohjaaja kertoi kaikista joogan suotuisista vaikutuksista elimistöön ja ihmiseen ylipäänsä. Liikunnallisen puolen ja keskittymisen tehokkuutta en tietenkään käy kieltämään, mutta puheet korkeammista voimista ja muusta nostavat aina karvat pystyyn.

Summa summarum: Jooga oli mukavaa, mutta ei mahtavaa. Venyvyyttä ja liikkuvuutta varmasti sen avulla saan lisää, mutta en usko siihen hurahtavani. Sen verran mieli vielä vaelteli, että hotsitti päästä vähän salille riehumaan.

 

Share

Ladataan...
Pumpui

Tässä tavoitetta tulevaisuuteen:

Ida Keelingin inspiroiva tarina osoittaa, ettei koskaan ole liian myöhäistä aloittaa. Bronxilaisnainen aloitti juoksemisen 67-vuotiaana ja on nyt 95-vuotiaana paremmassa ja vetreämmässä kunnossa kuin moni eläkeikäinen. Juoksuvauhti ei ehkä päätä huimaa, mutta lähes satavuotiaan ei kai odotetakaan pinkovan aropupun lailla. Ja mikä mahtava idea juosta rappukäytävässä jos ulos asti ei viitsi lähteä! Jos sitä itse olisi yhtä hyvässä iskussa vajaan seitsemänkymmenen vuoden päästä?

Senioriurheiljat ovat ihania.

Share

Ladataan...
Pumpui

Thainyrkkeilytreeneistä jäi palkinnoksi hyvä mieli, hikiset kamppeet ja lähestulkoon ranskanleivän kokoinen orastava mustelma käsivarteen. Kuntoilua seuraavat kolotukset, ruhjeet ja kivistävät lihakset eivät minua haittaa. Ne ovat minulle oleellinen osa kuntoiluelämystä.

Kuulun siihen ei tuloksia ilman tuskaa -koulukuntaan, jonka mielestä jumppa ei ole jumppaa, ellei viimeisen punnerruksen jälkeen lysähdä rättinä tatamille ja jälkikäteen paidasta saa puristettua puolta litraa hikeä. Ja jos treeni ei muuten näy ulospäin timminä takamuksena ja notkeana vartalona, niin ainakin mustankeltainen koipi viestii, että yritetty on.

Näin taannoin salilla, kuinka tyttö polki rauhallisessa tahdissa kuntopyörällä ja söi samaan aikaan muutaman konvehdin. En kehdannut mennä kyselemään syytä moiseen paradoksaalisen toimintaan, mutta kenties kyseessä oli konkreettinen plus miinus nolla -toimenpide. Kun poljen kuntopyörää x minuuttia, saan syödä y konvehtia. Minulle tällainen ajattelutapa ei vain sovi.

Tosin onko yhtään sen järkevämpää, että kevätkelien innoittamana lähden riuhtomaan hurjia lenkkejä pitkän tauon jälkeen, saan muutamassa päivässä 50 kilometriä liian kovaan tahtiin juostuani penikkataudin ja jätän koko homman sikseen yli kuukaudeksi kun jalat eivät enää suostu liikkumaan?

Kukin tavallaan. Olisi hauska kuulla teidän mielipiteitänne asiasta. Kumpi on tärkeämpää, hyvä mieli vai tehokkaat tulokset? Kommenttejanne odottaessa menen levittämään kivistäville lihaksille lisää tiikeribalsamia.

Lotta

 

Ps. Jos välitätte koipienne sievyydestä ja tasasävyisyydestä lyhyissä housuissa ja mekoissa, eivät kamppailulajit ehkä ole teitä varten.

 

 

Share

Pages