Ladataan...
Pumpui

 

Sovimme erään miespuolisen kaverin kanssa, että minä järjestän hänelle treffit* ja hän vastavuoroisesti etsii treffikumppanin minulle**. Piti ruveta listaamaan etsinnän tueksi ominaisuuksia, jotka miellyttävät miehessä. Lähestulkoon ensimmäisenä meinasin mainita urheilullisen. Jäin miettimään, voivatko himourheilija ja sohvaperuna löytää toisensa. Tulisiko siitä mitään, että toinen viettää kaikki vapaailtansa salilla ja toinen kaihtaisi fyysisiä aktiviteetteja viimeiseen saakka?

Oli aikoja, jolloin arvostin yli kaiken hennon runopoikamaista olemusta, mutta en voi kieltää sitä, etteikö urheilullisuus olisi suuri plussa omissa kirjoissani (kirjoitinkin taannoin miesmaun muuttumisesta harrastusten myötä). Urheilullisuuden vaatimus ei ole edes välttämättä ulkonäköliitännäinen seikka, vaan pikemminkin eräänlainen tuotelupaus siitä, että ihminen välittää omasta ruumiistaan ja sen toimintakyvystä. Ahkerasti treenaaminen on (järkevissä rajoissa pysyessään) jonkinlainen osoitus omistautumisesta ja kärsivällisyydestä, sillä itsensä kehittämisessä mikään ei tule ilmaiseksi.

On vaikea kuvitella, ainakaan vakavammassa mielessä, tapailevansa ihmistä jolle oma, pitkälti treenin ja sen lieveilmiöiden ympärillä pyörivä elämäntyyli olisi täysin vieras. En tarkoita sitä, että deitin pitäisi olla kanssacrossfittaaja, enkä ole varma olisiko ns. kuormasta syöminen se fiksuin ratkaisu ylipäänsä (vaikka tätä englantilaista Date a Crossfitter -saittia Suomeen pari päivä sitten peräänkuulutinkin), mutta jonkinlainen yhteinen kieli olisi hyvä olla. Että toinen ei ole ihan hoomoilasena, kun puheeksi tulevat palautusjuomat, etukyykyt tai muu urheiluliitännäinen tauhka.

Heilastelin tovin kesällä miehen kanssa, joka sanoi minulle jotain joka omaan korvaani kuulosti kovin romanttiselta mutta muunlaista elämäntapaa noudattavan mielestä olisi täysin järjetöntä, ellei ällöttävää: hänen mielestään oli hienoa, että minulla oli kovettumia käsissä kaikesta painonnostosta ja tangossa roikkumisesta. Heilastelu loppui lyhyeen ja hyvä niin, mutta tuo lausahdus jäi mieleen hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka mukavaa on, että oman treenin lieveilmiöt (kovettumat, hervottomasti kasvaneet epäkkäät, jatkuva jauhaminen aiheesta ja Milko Tokolan painonnostovideoiden katselu) eivät ole uppo-outoja tai käsittämättömiä toiselle.

Haluaisinkin nyt urkkia teidän yksityiselämiänne, rakkaat lukijat. Olettaen että olette valtaosa jumppapirkkoja ja -pettereitä, mielin nyt tietää, onko teillä kotona/elämässänne/kiikarissa samaa elämäntyyliä viettävä kumppani vaiko enemmän henkisten askareiden parissa painiva tyyppi.

 

*Naiset hoi! En ole vielä järjestänyt tälle kaverilleni treffejä. Hän on hirmuisen mukava ja kivannäköinen, ahkerasti urheileva leffaentusiasti. Hänen toivelistallaan luki seuraavaa asiasta kerran jutellessamme: "Jos tunnet jonkun fiksun, urheilullisen, hauskan (tää on tärkeä!), kulturellin, vähän nörtin (mutta ei mikään friikki, vaan tykkää leffoista, sarjakuvista jne.) ja positiivisen itsensä kehittäjän, jolle terveys on tärkeämpää kuin dokaaminen, mutta välillä tykkää tehdä sitäkin, niin vinkkaa mulle". Deittipalvelu Pumpui välittää yhteydenottoja :D

**Ei oo kuulunut, mikä maksaa, R?

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pumpui

Uskon monessa hyvinvointiin liittyvässä asiassa kohtuuteen. Jos on valittava täydellisen mutta runsaasti stressiä tuottavan omistautumisen ja  pientä joustovaraa tarjoavan vähemmän stressaavan vaihtoehdon välillä, valitsen mieluummin jälkimmäisen. Etenkin mitä tulee syömiseen.

80-20-ajattelu, jossa syödään oikein 80 prosenttia ajasta ja määrästä ja muulloin vedetään vähän löyhemmällä otteella, on pääpiirteittäin hyvä ohjenuora. Tosin en tiedä onko tuo suhdeluku oikea. Itse yritän noudattaa elämässäni kenties 90-10-ajattelua. Kauniista periaatteista ja tarkoitusperistä huolimatta tiedän stressaavani syömisistäni välillä turhankin paljon. Onko etenkin naisväki ohjelmoitu tuntemaan huonoa omaatuntoa ruoasta? Perusruokani on melkoisen terveellistä, mutta eritoten ruoan määrän kanssa joudun olemaan tarkkana. Kun on hevosen ruokahalu ja kilpasyöjän mielenlaatu (terkkuja vaan siskon miehelle, otetaan se perunansyöntikisa pian uudelleen!), joutuu välillä hillitsemään annoskokojaan jos mielii pysyä nykyisissä mitoissaan.

Suhteellisuudentaju on tärkeä tekijä myös ruokahommissa. Yksi päivä märehdin töissä lounaani (salaattia, uuniperuna, savukalaa) runsasta majoneesimäärää. Sitten huomasin, kuinka työtoveri tuli keittiöön, nappasi jääkaapista paketillisen kananugetteja ja paineli ne kainalossaan nauttimaan ne työpöytänsä ääressä (kylmänä, toim. huom.), kuten lähes jokainen arkipäivä. Äkkiä ei oma ruokavalio tuntunutkaan enää kamalalta tieltä lihavuuteen ja heikentyneeseen suorituskykyyn. Sama homma oli silloin, kun seurasimme hämmästyneinä vierestä, kuinka eräs harkkarimme söi lounaaksi pussillisen hodarisämpylöitä kylmiltään ja ilman täytteitä. Ja sitten Kismet-patukan siihen päälle.

Kun on kantapään kautta oppinut, kuinka hyvää kunnollinen ja terveellinen ruoka tekee paitsi fyysiselle myös henkiselle suorituskyvylle (elinhän abivuoden pääosin oluella ja suolapähkinöillä), on aina hämmästyttävää päästä toteamaan lähietäisyydeltä, miten jotkut "ravitsevat" ruumistaan aivan erilaisella tavalla kuin itse. Ehkä on haitallisempaa käyttää ajatusenergiaansa appeensa miettimiseen kuin syödä terveellistä ruokaa hieman epäterveellisimmillä höysteillä hyvillä mielin.

Ps. Tänään söin treenin jälkeen lohta, hieman peruna-sipulisekoitusta tillillä sekä salaatin, jossa oli kolmea eri vihreää, tomaattia ja mungpavun ituja. Ja kasvisten päällä muuten ehkä parasta salaatinkastiketta ikinä, Olivadon Avocado Lemon Zestiä. Niin hyvää, että tekisi mieli vetää suoraan pullosta.

 

Share

Ladataan...
Pumpui

Hei sillä on jotain muuta päällä kuin verkkarit ja lenkkarit!

Kerran pari vuodessa joutuu tällainen vannoutunut housu- ja tennari-ihminenkin laittamaan päälleen koltun ja korkkarit. Tällä kertaa syy tälläytymiseen oli serkun häät. Kyllä sitä tovin mietti vihkimistä puistossa vanhojen tammien alla seuratessaan, että ei näissä kiikkerissä korkkareissa ja ohkaisessa koltussa kauaa selviäisi, jos se äkillinen zombiapokalypsi puhkeaisi kesken vihkitoimituksen. Miten sitä onkin niin kasvanut kiinni pillihousuihinsa, supermukaviin kenkiinsä ja treenikuteisiinsa?

Olemme joskus treenien jälkeen pukkarissa puineet paljon urheilevien naisten ja naisellisten hepenien yhteensopivuutta. Moni isomman epäkäs- ja selkäosaston omaavista treenikamuista valitteli sitä, kuinka helposti olo tulee miehekkääksi juuri silloin kun yllä on niin sanotusti naiselliset vaatteet. Vaikka muuten saakin olla vanttera ja voimakas, niin hienoissa hepenissä sitä helposti toivoisi olevansa tikkumallia. Esimerkiksi tästä käynee taannoinen kohu hiihtäjä Marit Björgenin hauiksesta. Mikäs siinä hiihtäessä, mutta että se on näytillä muissakin tilaisuuksissa! Vaikka oma hauberi on mitätön mestarihiihtäjän käsivarteen verrattuna, on olo paljon paljon kotoisampi verkkareissa ja treenikuteissa.

Välillä on kyllä ihan mukava laittaa nättiä ylle ja panostaa normaalia kahta minuuttia kauemmin naamansa kampaamiseen. Tosin mainitsemisen arvoista tässä juhlatyylissä on se, että kampaus (joka on siis ainoa kampaus maailmassa jonka osaan tehdä), on tismalleen sama kuin joka päivä treeneissä. Eli jotain tuttua ja turvallista sentään oli tälläkin kertaa mukana. Ja vaihdoin 13 sentin korot illan pimetessä mukaviin ballerinoihin. Joku roti sentään.

 

Share

Pages