Ladataan...
Pumpui

Kävin taas treffeillä. Koska en suostu miesten takia treeniregiimistäni luistamaan, sovin tällit heti harjoitusten jälkeen. Siinä sitten tukka suihkun jäljiltä märkänä, jälkihikisenä ja supernälkäisenä virkoin ruokaa suuhun lappaessa:

"Tuntuupa kummalliselta, kun mulla ei ole ollenkaan rintsikoita. Unohdin pakata treenirintsikat ja sitten piti valita treenaanko normaaleissa tissiliiveissä vai ilman mitään. Niin nyt mulla ei sitten ole rintsikoita kun ne on ihan hikiset."

Hienosti tehty, Lotta, hienosti tehty. Liivittömyyden tilaa ei nimittäin olisi edes huomannut, kun rynnästä ei ole kovinkaan paljoa suotu (ja sekin vähä mitä on tuntuu katoavan treenin myötä) ja päällä oli paksu muumuu-mallin neule (joo, treffivaate par excellence, tiedetään). 

ps. Myös ensimmäisestä Kun crossfittaaja on treffeillä -postauksesta tutut käsinahat tekivät paluun. Sanoin, kämmeniäni näyttäen, "kato miten hirveät nämä mun kädet on". Stay classy! Tällä menolla meikkis on sinkku ikuisesti ja treffikämmeistä tulee varsinainen postaussarja. 

Share

Ladataan...
Pumpui

Puolileikillisen kesäkuntohaasteeni haastavin viikko on takana. Kuukauden mittaisen projektin aikana olen ottanut tarkasteluun erilaisia pieniä fiksattavia asioita elämässäni. Ensimmäisellä viikolla keskityin juomaan vettä, toisella tarkkailemaan nukkumistottumuksiani.

Tämän viikon teema oli olla valittamatta ja märehtimättä turhia. Etenkin halusin kiinnittää huomiota tilanteisiin, joissa on vaarana jäädä vellomaan omaan riittämättömyyden tunteeseensa ja keskittyä sen sijaan arvostamaan sitä mitä on.

Rakastan sosiaalista mediaa ja pääosin inspiroidun ja iloitsen siitä, mitä näen. Mutta toisinaan upeiden treenitulosten, vitivalkoisten hymyjen, ilmeisen laantumattoman harjoitteluinnon ja ylitsevuotavaisen aikaansaamisen katseleminen käy oman itsetunnon päälle. Jos vertaa omaa elämäänsä siihen, millaiseksi muut oman elämänsä esittävät, alkaa oma todellisuus tuntua, no, turhankin realistiselta. Sellaiselta, jossa ei olla koko ajan ihanasti. Jos itsekin markkinointiviestinnän ammattilaisena ja jonkinlaisena median moniottelijana meinaa välillä unohtaa, että kaikki ei ole aina sillä tavalla miltä näyttää, niin kuinka onkaan pienten laita maailmassa? Jos itsekin kokee välillä eeppistä riittämättömyyttä kanssaihmisiinsä nähden, kuinka moni muukin välillä ahdistuu oman elämän ja Instagram-filtteröidyn maailman välisen eron suuruudesta?

Oma bloggaustapani on sekä filosofisin että puhtaasti ajankäytöllisin perustein olla turhaan retusoimatta elämääni ideaaliksi. En halua antaa sellaista kuvaa, että olen superjumppari, jonka elämä on silkkaa kivojen treenivaatteiden, superfoodsmoothieiden ja auringonlaskussa kesken lenkin otettujen täydellisten otosten kavalkadia - koska se ei sitä todellaankaan ole. Totta kai on painonnostoa, raakakakkuja ja uusia lenkkareita. Mutta on myös kestotatinainen blenderi, baarissa istumista, välillä kehnoja treenejä, napaläski ja silmäpussit. Jos haluaisin esittää elämäni ideaaliksi, en ehtisi muuta tekemäänkään. 

Tämän viikon haasteessa on ollut pitkälti kyse asennoitumisesta. Siitä, että ymmärtää kontekstin ja osaa suhteuttaa itsensä siihen. Olen monta kertaa puhunut siitä, että omat treenitavoitteet ja -tulokset pitäisi suhteuttaa omaan elämäntilanteeseensa, mutta samaa pitäisi harjoittaa myös muilla osa-alueilla. Tietenkin maailmassa on pilvin pimein itseä kauniimpia, fiksumpia, voimakkaampia ja mukavampia ihmisiä, ja paljon niitä, jotka päihittävät minut jokikisessä edellämainitussa. Mutta mitä sitten? Jos nyt jään märehtimään sitä, että tuolla on kireämpi keskivartalo, tuolla kovempi maastavetotulos, tuolla kauniisti aseteltu ruokakuva ja tuolla ilmeisen ihmeellinen parisuhde, en välttämättä tajua arvostaa sitä, mitä minulla on tässä ja nyt: täysi vatsa hyvästä itse valmistamastani ruoasta, jota rakas ystäväkin kävi syömässä ja vilkkaan keskustelun lomassa en edes ajatellut napata siitä kuvaa, lepopäivästä kiittävä ruumis, riippumatto josta tätäkin kirjoitusta naputtelen ja stereoista parvekkeelle soljuva laiska country. Ei hassummin.

 

 

Share

Ladataan...
Pumpui

 

Olen tällä viikolla käynyt kirjeenvaihtoa erään lukijan kanssa (Terkkuja, T!) motivaatiosta ja sen puuttumisesta.

T. treenaa crossfitiä, mutta on törmännyt totaaliseen motivaatiovajeeseen:

"Olen tätä yrittänyt kelata mielessäni, että mistähän moinen voisi sitten johtua. Toki aika paljon treenasin alkuvuodesta, ja sillä on varmaan osavaikutuksensa mutta en oo kyllä varsinaisesti kyllästynyt lajiin, päin vastoin kehitystä tapahtuu kyllä koko ajan ja joka päivä oppi jotain uutta."

Aloin miettiä, mistä oma motivaationi koostuu, ja tulin kehittäneeksi keskusteluissamme hyvin keittiöpsykologisen kaksivaiheisen motivaatiojärjestelmän. Sen mukaan motivaatiota on kahdenlaista: henkistä ja fyysistä. 

Fyysinen motivaatiopula aiheutuu siitä, että kroppa ei siedä treeniä ja ilmoittaa siitä henkisenä nahkeutena. Vaikka elimistömme ja pääkoppamme melkoisen hieno systeemi ovatkin, ovat sen viestit meille usein melko karkeita: kremppaa, mälsää fiilistä, kiukkua. Fyysistä motivaatiota voi lähteä parantamaan ruumistaan kuuntelemalla. Kokeile pientä treenitaukoa, harjoita lisää kehonhuoltoa, varmista että syöt ja nukut tarpeeksi, muuta treenitapaasi omalle mätisäkillesi sopivaksi.

Henkinen motivaatiopula taas liittyy siihen, mitä aineetonta treenistä saa irti. Sosiaalinen kanssakäyminen, onnistumisen elämykset ja urheilun päätä selvittävät vaikutukset ovat usein tärkeä osa motivaatiota, mutta yhden tai useamman puolen muuttuminen voi vaikuttaa heikentävästi motivaatioon.

Motivaatiopulan lähdettä voi olla vaikea paikallistaa, sillä ihminen on siitä vänkä psykofyysinen kokonaisuus, että fyysinen lägäys saattaa näyttäytyä henkisenä flegmaattisuutena tai liika henkinen kuormitus fyysisenä väsymyksenä. Jos kamppailet motivaatiopulan kanssa, mieti ensin kunnolla, mistä se voisi johtua ja lähde purkamaan vyyhtiä sen kautta. Lepääthän tarpeeksi? Onko muu elämäntilanne liian hektinen rankalle treenille? Treenaatko oikein tai oikeaa lajia?

Omalla kohdallani isoin motivaatiopula iski noin kaksi vuotta sitten. Yhtäkkiä kamppailulajit eivät enää maistuneet, ja päätin pitää taukoa tatamilta. Puolisen vuotta haahuilin sekalaisen salitreenin ja säheltämisen parissa, ennen kuin pärähdin crossfitiin. Aika ei tuolloin vain ollut oikea painimiselle, mutta nyt olen huomannut mieleni palavan entistä tiheämmin kamppailun pariin. Motivaatio crossfitin suhteen on kuitenkin äärimmäisen korkealla, ja treeni maistuu äärimmäisen hyvin. 

Kiitos T. ajatustenvaihdosta! Ja kauniista sanoista, täällä oli skribentti aivan liikutuksen tilassa kun luin tämän kohdan: 

"Olen sinun blogin se kommentoija, joka aloitti crossfitin melkeinpä pelkästään blogisi innoittamana, ja halusin ihan näin henkilökohtaisesti vielä kiittää kaikista niistä hyvistä postauksista. ... oot mun crossfit-inspiraatio edelleen, nautin sun blogin lukemisesta paljon enemmän kun muista aiheesta kirjoitetuista."

Jo pelkästään noiden sanojen ansiosta kaikki tämä kirjoittaminen on ollut vaivan arvoista ja enemmän. Se jos mikä motivoi.

(Motivaatioksi voinee käydä myös se, että voi pitää kuvan havainnollistamaa paitaa koska se on totta! Uusi treenipaita löytyi Reebokin Christmas Abbott -mallistosta. Fotogeenisyyden aste korreloinee suoraan jumpan rankkuuteen: clean & jerk -treeniä, etukyykkyjä ja siihen päälle 1 km juoksu/1 km soutu/200 double under. Pahoittelut. Oman elämänsä fitnessmalli ei aina ole, no, kovin mallimainen :D)

Share

Pages