Ladataan...
Pumpui

Kolmessa vuodessa ehtii jos vaikka mitä.

Laura De Lille haastoi viime viikolla ihmiset kertomaan, millaisia he olivat kolme vuotta takaperin. Oli ilo lukea muiden postauksia aiheesta, ja ajauduin itsekin muistelemaan omaa itseäni muutaman vuoden takaa. 

Yhtäältä tuntuu, että vuosi 2012 oli aivan hiljattain, mutta toisaalta noista ajoista on ikuisuus. Tunnistan kyllä tuon Kampissa unelmiensa ullakkohuoneistossa miehen ja kissan kanssa asuvan 27-vuotiaan toimituspäällikön, mutta monilta osin elämä ja minä tuntuvat hieman erilaisilta tällä hetkellä. Ajan kulumista se kai on, ja hyvä niin. 

Onneksi on blogi, jonka kautta virkistää muistia kolmen vuoden takaisista asioista. Vuoden 2012 alussa treenasin innokkaasti kamppailulajeja ja aloin harjoitella thainyrkkeilyn ohella brassijujutsua. Tuo on ajanjakso, jolloin oikeasti opin haastamaan itseäni treeneissä ja tekemään asioita, jotka pelottivat. 

Yllä oleva triptyykki lähes päivälleen kolmen vuoden takaa käynnisti siihenastisen blogiurani suurimman haloon, eli Napaläski-gaten, jota pohdittiin usemmassakin postauksessa ja kymmenissä kommenteissa. Sain ensi kertaa tuta anonyymin nettihuutelun ja kävin poistamassa jonkin verran kommentteja, joissa joko haukuttiin minua rumaksi tai epäiltiin minun sairastavan anoreksiaa, kun puolileikilläni tarkastelin kroppaani kriittisesti. Kirjoitin tuolloin: "Minä olen realismibloggaaja, muutakaan en osaa." Samaa periaatetta toteutan yhä edelleen. 

Verrokkikuvia minulla ei valitettavasti ole, mutta viime syksynä otetusta kuvasta alla näkyy kyllä, että olen isompi ja vanhempi kuin ennen. Paitsi että pidän kropastani enemmän nyt kun se tekee, nostaa ja työntää merkittävästi enemmän kuin ennen, olen muuttunut sille myös paljon armollisemmaksi vuosien myötä, tullut sinuiksi sinnikkään napaläskin kanssa. Ja ehkä blogin myötä tottunutkin laittamaan itsestäni kuvia julkiseksi. Lisää pohdintaa kehon muuttumisesta löytyy muuten viime syksyn postauksesta, kun tajusin keränneeni parikymmentä kiloa elopainoa alle vuosikymmenessä.

Paljon on ehtinyt tapahtua kolmessa vuodessa. Elämä on pistetty uusiksi niin treenin, työn kuin ihmissuhteiden osalta. Mutta kaikki tuntuu olevan menossa jatkuvasti parempaan suuntaan. 

Millaisia neuvoja antaisin nyt jälkikäteen vuoden 2012 itselleni? Käskisin aktiivisemmin ylläpitää balanssia työn, treenin ja muun elämän välillä, panostaa ystäviin, muistaa nauttia eikä vain suorittaa, heittäytyä rohkeammin.

Mitä taas haluaisin toivottaa itselleni vuoteen 2018? Toivottavasti elämässä tällä hetkellä vallitseva hyvä flow on vienyt sinut/minut mahtaviin paikkoihin ja tilanteisiin. Ja sinun/minun on parasta osata jo tehdä muscle-upeja! 

 

Share

Ladataan...
Pumpui

Pojat voivat skipata tämän postauksen, sillä nyt seuraa ällöttäviä tyttöjuttuja.

Olen tässä alkuvuodesta miettinyt kuukautiskierron vaikutusta urheilusuoritukseen. Silmiini sattui taannoin mainion Girls Gone Strong -saitin artikkelisarja kuukautisista ja treenaamisesta (osat 1 ja 2 linkkien takana), joka sai minut fundeeraamaan asiaa toden teolla.

Ennen olin vahvasti sitä mieltä, että kuukautisilla ei ole minkään valtakunnan vaikutusta treenaamiseen. Muistelin pitkään ärtymyksellä astangajoogan peruskurssia, jonka ohjaaja sanoi, ettei kuukautisten aikana kannattaisi ollenkaan harrastaa liikuntaa. Sen lisäksi että minua ärsytti jorina jostakin ihmeen "suruvaiheesta" joka naisella on menkkojen aikaan, sapetti minua ylipäänsä ajatus siitä, että nainen ikään kuin olisi jotenkin rikki tiettyyn aikaan kiertoa. Ainoa kerta kun itse sluibasin menkkojen varjolla urheilusta oli yläasteella, jossa oli jonkinlainen oppilasvelvollisuus olla menemättä uimaan vedoten kuukautisiin, oli niitä tai ei.

Nykyään en ole enää yhtä jyrkkä mielipiteeni kanssa. Voi nimittäin hyvinkin olla, että joskus treeni saattaa kulkea odotettua paremmin tai surkeammin hormonaalisten syiden takia. Koen hormonitasapainoni olevan paremmalla tolalla kuin ikinä, kiitos suht terveellisten elämäntapojen ja vuosien väännön jälkeen oikeanlaisen hormonaalisen ehkäisymuodon löydyttyä (tämä ansainnee oman postauksen joskus tulevaisuudessa), joten suuria vaihteluita en treenissä koe. Mutta joskus kierron tietyssä vaiheessa saattaa olla vanha kunnon "olen hirveä kehityskyvytön läski jolla on rantautuneen valaan koordinaatiokyky" -päivä, jolloin treenaaminen on normaalia tahmeampaa. On jotenkin helpottavaa tiedostaa, että syy treenin nihkeyteen saattaa löytyä oman kropan toiminnasta. 

 

Urheilumaailmassa kuukautisasioista ei paljon puhuta. Juuri tänään sattui silmiini tuore BBC:n uutinen, jossa entinen tennisammattilainen Annabel Croft sanoo kuukautiskierron olevan naisurheilun "viimeinen tabu". Kommenttinsa Croft esitti, kun brittiläinen tenniksenpelaaja Heather Watson kertoi kuukautisvaivojen olleen osasyynä heikkoon kisasuoritukseensa. 

Kuukautisten syyttäminen on siitä konstikas asia, että sitä on vaikea kenenkään todentaa ulkopuolelta. Ja koska lähes kaikki mimmit ovat teini-iässä käyttäneet sitä tekosyynä asioiden tekemättä jättämiselle, on siitä tullut varmasti monen mielissä ikuisesti tekosyy eikä aivan validi selitys sille, että ei pystynyt vetämään täysillä. 

Jos kroppaa kolottaa ja mieli on sekaisin, on tietenkin ihan okei jarrutella treeneissä. Meille onnekkaille, jotka emme kärsi oikeastaan minkäänlaisista oireista, riittänee tietoisuus siitä, millaisia vaikutuksia kierrolla saattaa treenaamiseen olla. Sieltä nimittäin saattaa löytyä mielenkiintoisia yhteyksiä yllättävään voimantuntoon tai toisaalta siihen, miksi joskus tuntuu siltä kuin olisi vain kasa aladoobia roikkumassa leuanvetotangosta. Treenejään voi myös miettiä kuukautiskierron mukaan, kuten Hesarin artikkeli muutaman vuoden takaa kertoo.

Nyt olisi kiva kuulla teidän mielipiteitänne, arvon lukijat. Oletteko huomanneet kierrolla olevan vaikutusta treeneihinne? Ja jos olette, niin miten olette siihen suhtautuneet? Löytyykö kenties jotain konsteja parantaa suorituskykyä vaikeina päivinä?

Share

Ladataan...
Pumpui

Tänään oli erityisen maanantainen maanantai. Heräsin aamulla tokkuraisena toiminnantäyteisten unien (kyborgivelociraptoreiden torjuntajoukoista terve!) ja massiivisen hikoilun päätteeksi. Menin ajoissa bussipysäkille, mutta bussia ei koskaan tullut. Kun pääsin töihin, huomasin että lounasrasia oli valuttanut nesteitä treenikassiin. Päivä kului hitaasti, pää oli tukkoinen. Iltapäivällä kirosin helvetin alimmaiseen kolkkaan erään toimijan, jolle tein freelancena massiivisen projektin viime vuonna ja joka nyt yrittää sluibata laskustaan välttelemällä ja valehtelemalla suoraan päin naamaa. 

Onneksi on treenit. 

Puolentoista tunnin puuhastelun jälkeen bunkkerin tappoportaita laskeutui tutisevajalkainen mutta merkittävästi parempituulinen nainen. Sain kanavoitua kaiken turhautumisen jumalattoman painavan kelkan työntämiseen sprintteinä pitkin hallia. Olen joskus miettinyt, että treenillä on vähän samanlainen vaikutus kuin pään vetämisellä täyteen. Hetkeksi saa unohtaa kaikki kieroilevat kusimutterit ja loskaiset kengät ja kaiken mikä nyt tuntuu olevan vähän pielessä. Mutta toisin kuin viinanjuonnissa, treenin jälkeen olo on merkittävästi parempi ja asiat taas oikeassa mittakaavassaan. Kun sitten huterin jaloin taivalsin treeneistä kohti kotia, oli mieli taas kirkkaampi ja pystyin muistelemaan niitä asioita jotka ovat mallillaan: päätyönantaja on mainio, osa free-toimeksiantajistani kunnollista ja laskut ajallaan maksavaa väkeä, keväällä odottaa useampi reissu, olen tavannut mahtavan miehen ja muutenkin menee melkoisen sujuvasti. 

Ei siinä yksi kakkiaismaanantai enää paljoa paina, kun on työnnellyt helvetin painavaa kelkkaa eestaas.

(Tältä päivältä ei löytynyt yhtään iloista kuvaa, joten paremman puutteessa kuvitin jutun viime kesän onnellisuuskuvalla Italian Alpeilta.)

Share

Pages