Ladataan...
Pumpui

Kesää kohden hieman fiilistelyä siitä, kuinka kokeilin ensimmäistä kertaa lainelautailua.

Yhdeksi kevään Sri Lankan reissun kohokohdista nousi surffaaminen. Lainelautailua ei ollut varsinaisesti kirjattu viralliseen matkaohjelmistoon, mutta mietimme että jos sille päälle ja hyvälle biitsille satumme, käymme toki kokeilemassa. Satuimmekin Hikkaduwassa majoittumaan rantamajaan, jonka edessä suoraan oli surffikoju Reef End Surf School. Koska sesonki oli jo loppunut, surffikojun pojilla oli paljon ylimääräistä aikaa, ja vietimmekin muutamana päivänä ensin pitämässä sadetta heidän kojullaan arrakkiviinaa särpien, chiliä syöden ja maailmasta turisten. 

Sesongin loppupuolella Sri Lankan etelärannikon olosuhteet alkavat muuttua hieman arvaamattomiksi. Merenkäynti oli  monena päivänä liian hurjaa, että kotirannalla olisi pystynyt noviisi lautailemaan. Surffikoulun poikienkin pääasialliseksi tehtäväksi jäi käydä hengenpelastustoimssa, kun uimakieltolipuista välittämättömät turret olivat lähteneet uimasille eivätkä enää päässeet virtausten ja isojen aaltojen takia rantaan. Siksipä eräänä päivänä sitten pakkasimme laudat tuktukin katolle ja ajelimme naapurikylään Galleen, jonka erääseen poukamaan lyövät aloittelijalle ihanteelliset aallot: maltillisen korkuiset, hitaat ja parhaimmillaan yli sata metriä kohti rantaviivaa rullaavat. 

Surffikoululla oli takuu: jos laudalle ei pääse seisomaan omin avuin, ei tarvitse maksaa. Alussa laudan kanssa enemmän veden alla kuin päällä aikaa viettäessäni mietin, että nyt takuulla saan rupiani takaisin. Vaan kas: yllättävän nopeasti sitä pääsi hommasta jyvälle, ja opettajan neuvojen avulla pääsin kuin pääsinkin seisaalteni laudan päälle.

Ja mikä tunne se olikaan! Oli aivan älyttömän siistiä löytää tasapaino laudalla ja lasetella pitkät matkat. Muutaman tunnin aikana onnistumisia tuli ties kuinka monta niin minulle kuin Akille, joka hänkin surffasi ensimmäistä kertaa. Siistein hetki oli ehdottomasti se, kun minä lepäsin lähempänä rantaa lautani päällä istuen ja Aki, luonnonlahjakkuus tässäkin lajissa, ohjasi lautani minua kohti ja heitti yläfemmat ohi huristellessaan. 

Surffaaminen oli sekä yllättävän hauskaa että yllättävän raskasta. Melomisesta sai kätensä kipeäksi, ja vatsa oli ruhjeilla laudan kanssa aallokossa tötöillessä. Olin itsestäni järkyttävän ylpeä surffauksen jälkeen. Minä, entinen vesikammoinen, kaatuilin mukkelismakkelis pää edeltä aaltoihin tuosta vain! Se jos mikä tuntui suurelta onnistumiselta.

Sri Lankaa kehutaan erinomaiseksi surffauskohteeksi. Etelärannikolla lainelautailu onnistuu monessa paikassa, ja sesongin aikaan aallotkin ovat maltilliset. Jos satutte Hikkaduwaan, suosittelen lämpimästi Narigama beachia ja Reef Endin kundeja. Vakavammin lautailevat suuntaavat yleensä itärannikon Arugam Bayhin.

Surffaaminen oli superhauskaa ja sitä pitää päästä tekemään pian uudestaan. Kesällä kelit antaisivat myöden myös Euroopassa lainelautailun, joten yksi vaihtoehto oliskin lähteä kesälomalla vaikka Portugaliin lautailemaan lisää...

Sri Lankan matkakertomukselle tulee jatkoa piakkoin, ensimmäiset osat löytyvät täältä:
Osa 1
Osa 2

 

Share

Ladataan...
Pumpui

Voiko treenata vain ihan silkasta treenaamisen ilosta?

Tätä olen miettinyt pitkin kevättä. Vuosi on kulunut yhdessä hujahduksessa jo melkein puoleenväliin. Vaikka tuntuu että eihän tässä ole tehty mitään, niin onhan sitä tehty: paiskittu töitä, muutettu, tehty neljä ulkomaanmatkaa. Urheilua on sitten ripoteltu sinne mihin on keritty.

Olen treenannut koko kevään ilman täsmällisiä tavoitteita, sen mukaan mitä olen kerennyt, enkä tiedä pidänkö siitä. 

On tässä hyviäkin puolia: kun ei ole konkreettisia, kilomääräisiä tai taidollisia tavoitteita, voi hitusen paremmalla omallatunnolla skipata treenit kun muu elämä puskee turhankin vahvasti päälle. Tavoitteettomuus antaa anteeksi, kun kirjahyllyn järjestely hotsittaa enemmän kuin treeni tai kun ei kehity lisäpainoleuanvedossa. Tavoitteettomuus antaa anteeksi, kun paino nousee, eikä uusi paino ole pelkkää lihasta.

Mutta entä ne huonot puolet? Tavoitteitta treenaaminen on treenailua, harrastelua, päämäärätöntä toimintaa. Toki treenaamisella on niitä paljon mainostettuja hyviä puolia jotka eivät tarkempia tavoitteita vaadi, kuten parantunut unenlaatu, piristynyt mieli, terveempi elämä, vahvempi keho, mitä näitä nyt on. Mutta riittääkö se minulle? Tavoitteettomuus tekee myös vähän laiskaksi ja mukavuudenhaluiseksi. Mitä sitä turhaan ottamaan uusia painonnostotavoitteita tai miettimään mitä sitä haluaisi saavuttaa, kun treenailemallakin pärjää. Eipähän harmita niin paljon, jos kiire painaa päälle tai ei kehity niin vikkelästi kuin mielisi. 

Uskon, että tavoitteita kuitenkin tarvitaan. Tavoitteiden asettaminen on tasapainottelua motivaation ja realismin välillä. Ne ovat jotain mihin tähdätä, jotain mikä innostaa, jotain jonka vuoksi jaksaa sietää epäonnistumisia. Tavoitteet, olivatpa ne sitten millaisia tahansa, auttavat paitsi hallitsemaan pettymyksiä myös iloitsemaan onnistumisista. Kun tietää, paljonko haluaa tempaista, tuntuu jokainen kilogramma sitä kohden suurelta edistykseltä.

 

Kuva: Jussi Helttunen

Share

Ladataan...
Pumpui

Eli sananen töiden takia matkustamisen ihanuudesta ja kurjuudesta.

En ole niitä ihmisiä, jotka pomppaavat aamulla reippaina ja ilomielisinä ylös kohtaamaan päivän haasteet. Enkä varsinkaan ole ihminen, joka itsensä heti sängystä kammettuaan kykenee urheilemaan. Päinvastoin. Yritin joskus olla aamulenkkeilijä, mutta projekti tyssäsi järkyttävän tukkoisiin väkipakolla vedettyihin lenkkeihin ja huipentui vetäessäni spontaanit pesisliu'ut tasamaalla kompastuttuani omiin, edelleen uinuviin jalkoihini.

Poikkeuksen aamutreenaamattomuuteen teen työmatkoilla. Aikataulut ovat usein niin hektisiä ja täynnä ohjelmaa, että ainoat järkevät vapaahetket löytyvät kukonlaulun aikaan. Olen nyt neljättä päivää Berliinissä ja viettänyt valtaosan ajassa kongressikeskuksessa istuen ja erinäisillä kokkareilla hengaillen, mutta tänä aamuna oli aivan pakko päästä liikkumaan.

Tunnin lenkki Tiergartenissa oli ekstaattinen. Paitsi että kropalle teki äärimmäisen hyvää ponnistella muunkin kuin kongressipuhujien kuuntelemisen ja currywurstin syömisen kanssa, oli lenkki aurinkoisena kesäaamuna henkisesti äärimmäisen virkistävä. Työmatkoilla pääsee harvoin tekemään mitään omilla ehdoillaan: sitä on siellä missä pitää, syö mitä tarjotaan ja noudattaa ohjelmaa. Siksi tunnin parin karkumatkat muiden luomasta rutiinista ovat tärkeitä. Ja oikeastaan ainoa syy, minkä takia jaksaa kiskoa lenkkareita jalkaan aamuseitsemältä.

Share

Pages