Ladataan...
Pumpui

Moi! Pitkästä aikaa!

Tuntuu, että Lilyn kaatuminen kesti muutaman päivän sijasta monta kuukautta. Niin tottunut sitä on kirjoittelemaan ja hengailemaan teidän kanssa, että ilman on ollut vaikea olla. Bloginiksojen lisäksi olen joutunut skippaamaan myös jumpat, sillä hajotin toisen pakarani viimeistä Open-lajia tehdessä, ja kaikenlainen liikkuminen on ollut tuskaisaa ja vaikeaa.

Kun yhtäkkiä oli paljon vapaata aikaa, sitä olisi voinut vaikkapa lukea kirjoja, opiskella, laittaa kotia tai vaikka kirjoittaa postauksia varastoon. Mutta mitä minä sitten tosiasiallisesti tein? No en mitään. Makasin sohvalla ja katselin Bacheloria ja Temptation Islandia. Selasin nettiä. Söin karkkia. Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -romaaniakaan en saanut pääsiäispyhinä kahlattua kuin muutaman sata sivua. Tässä kuvakooste viime päivien saavutuksista:

Tein pääsiäisen kunniaksi törkeän hyvää inkivääristä porkkanakakkua. Tämän gluteenittoman ja maidottoman kakun ohje (itse tosin kehotan tuplaamaan inkiväärin ja vähentämään sokeria reilusti) löytyy I make cake -blogista täältä Lilystä: http://www.lily.fi/blogit/i-make-cake/porkkanakakku-inkivaarikermalla-m-g-v (pahoittelut rumasta linkistä, bugin vuoksi koko ohjelma kaatuu kun yritän linkata tuon tekstin...)

Kun jalat alkoivat osapuilleen kantaa ja keli oli oivallinen, lähdimme Kaitalammelle kevään ensimmäiselle kevätretkelle. (Kengät saatu Merrelliltä, reppu ja pipo Haglöfsiltä.)

Treenaamattomuus alkaa käydä hermojen päälle, ja tänään lähdinkin purkamaan ylimääräisiä energioita Teräsmeduusojen kanssa avantoon. Mahtavaa puuhaa! 

 

Eipä sen kummempaa viime päiviin. Mahtavaa olla taas täällä! 

Share

Ladataan...
Pumpui

 

Eli sananen siitä, kuinka treenaaminen vastaa sosiaalisiin tarpeisiin.


Olen viimeisen viikon käynyt itselleni epätyypillisesti treenaamassa vapailla harjoitusvuoroilla enkä ohjatuilla tunneilla. Normaalirytmissäni lähden töistä jo ennen neljää ehtiäkseni puolen viiden ohjatulle tunnille, mutta uudessa duunissa päivät ovat päättyneet vasta sellaiseen aikaan, jolloin käynnissä ovat vapaat harjoitukset. 

En oikein tiedä, mitä mieltä olen yksin treenaamisesta. Toisaalta nautin omaan tahtiin tekemisestä ja ohjelmoinnin modaamisesta omiin tarpeisiin, toisaalta taas en ikinä saa itsestäni irti samaa mitä yhdessä kärsivän porukan kanssa. Voimajuttuja ja painonnostoa tykkään turata omiin ajatuksiini uppoutuneena ja yksinäisyydessä, mutta puskemista vaativien hikijumppien tekeminen yksin on aina vähän ikävää. En ole koskaan ollut joukkuelaji-ihminen, mutta kaipaan oman treenaamiseni ympärille ihmisiä ja oletan treenin olevan myös sosiaalinen tapahtuma.

Kun on tottunut käymään crossfitissä ja noudattamaan ohjelmointia, tuntuisi vaikealta ruveta käymään salilla omin päin ja itse itselleen ohjelmaa tehden. Olen joskus valitellutkin huumorismielessä, että meidän salillamme pienessä porukassa (max 13 henkeä) ja valmentajan haukankatseen alaisena treenaaminen on hemmotellut minut pilalle.

Ihailen niitä ihmisiä, jotka saavat itsestään eniten irti yksin puuhastellessaan. Itselleni sooloilu vain turhan usein päätyy normisalilla käsien heilutteluun, ja siksi olenkin äärimmäisen iloinen päädyttyäni crossfitin pariin: se sopii meille, jotka haluavat olla lähellä muita mutta silti keskittyä tekemään omia juttujaan. 

 

 

Share

Ladataan...
Pumpui

Hyvää maanantaita ja huomenta, tyypit! 

Tänään aamulla pohdiskelin jostain syystä kahvin äärellä strukturoitua elämää ja oman elämän aikataulutusta. Minulla on tapana viikon alussa suunnitella seuraavien päivien kulkua melkoisen pitkälle: mitä minäkin päivänä tapahtuu ja monelta.

Olen joskus aikaisemminkin kertonut, kuinka tähtään siihen että normaalipäivänä ei olisi perushommien (työt, ruoanlaitto, kotihommat, perheaika) lisäksi kuin yksi meno kunakin päivänä, oli se sitten treeni, isomman kaavan kaupassakäynti tai vaikka ylimääräinen duunikeikka tai kavereiden näkeminen. Tämä yhden asian sääntö ei ole mikään ehdoton ohjenuora, vaan ennemminkin tottumusten luoma tapa pitää huolta omasta jaksamisesta ja siitä, että päivät eivät mene liian täysiksi. Minulla on ollut menneisyydessä paha tapa ahmia liikaakin tekemistä, ja pahimmillaan elämä on ollut melkoista stressipalloa, kun päivätöiden lisäksi hoitanut useampaa vaativaa freelance-projektia, pyörittänyt blogia, treenannut ja viettänyt sosiaalista elämää. 

Yhden asian periaate toimii viikkosuunnitteluni apuvälineenä. Jos viikolla on luvassa erikoisohjelmaa, tiedän ajoittaa lepopäivän tuohon päivään ja suunnitella treenit ja muut menot muille päiville. Normiviikon lepopäivälle on hyvä sopia viikon iso kauppareissu tai ohjelmaa miehen kanssa. Etäpäivinä tiedän pyytää koiran jäämään kanssani kotiin, niin teemme pidemmän lenkin keskellä päivää. Jos menen vasta yhdeksäksi töihin, bloggaan aamuseitsemältä ja säästän illan muihin puuhiin. Ja niin edelleen. 

Näin sanoiksi puettuna järjestelmä ja suunnittelu kuulostaa jotenkin kauhean ja jopa ilottoman pragmaattiselta. Käytännössä tämä lienee ihan normaali tapa jäsentää arkeaan, ainakin kaltaiselleni struktuurista ja rutiineista nauttivalle ihmiselle. Tunnistatteko itsessänne samanlaisia piirteitä, vai onko jokainen koittava päivä vielä täysi mysteeri?

Kiitos muuten kaikille Särkymätön juoksija -kirjan arvontaan osallistuneille! Aivan mielettömiä treenitavoitteita, yritän ruotia niitä vielä myöhemmin tarkemmin. Onnetar suosi tällä kertaa nimimerkkejä Kipinätär ja Noppaaja. Tarkkailkaa sähköpostejanne! 

Nyt kiskon viimeiset kahvitilkat naamaan, nappaan treenikassin ja lähden töihin. Tehokasta viikkoa!

 

Share

Pages