Ladataan...
Pumpui

Ensi alkuun: minusta Instagram on ihana. Voisin käyttää helposti tunteja selaamalla kuvia treeneistä, koirista, hampurilaisista, hienoista matkakohteista ja nokkeluuksista.

Mutta sitten. Kuvavirrassa tulee vastaan kaikenlaista kauheaa, idioottimaista ja vastuutonta tauhkaa, jonka jättäisi mieluiten näkemättä. Tässä top 3 viime aikoina törmäämistäni typeryyksistä:

1. Hauskuuteen verhottu bodyshaming

Jumalauta nyt oikeasti.

 

2. Kuvan perse ei liity aiheeseen

Rakastan vapaaottelua niin paljon, että seison mahdollisimman lähellä telkkaria niin, että on mahdotonta katsoa vapaaottelua.

Joinain päivinä tuntuu, että 80 % Instagramista on kuvia ns. sattumahanureista: erilaisia henkeviä lauseita ja vääriä sitaatteja, jotka on kuvitettu mukamas viattomasti takapuolella. Että tässä teille Coelho-sitaatti siitä kuinka sydämmen metro liikennöi ja minä eteerisenä kaukaisuuteen tuijotellen persposket strategisesti kuvan keskelle sijoitettuna. (Lisää ilmiöstä muuten Sofian klassikkotekstissä.) 

3. Päivän pilaavat huutelijat

Miesha Tate on yksi maailman parhaista vapaaottelijoista ja fiksu podcast-emäntä. Mutta yleisö ei siitä ilahdu, kun pylly ei ole näkyvissä.

 

Millaiset asiat ärsyttävät teitä Instagramissa? Sana on vapaa?

Share

Ladataan...
Pumpui

Tässä nyt on ollut kaikenlaista...

Kahta ei liiemmälti ole viime aikoina ollut, nimittäin aikaa ja tervettä oloa. Jos on ollut jompaakumpaa, ei todennäköisesti ole ollut toista. Uusi duuni on syönyt paljon kaistanleveyttä päästä ja kiirettä on pitänyt eri projektien parissa. Pakara hajosi, ja tämän viikon olen kärsinyt oudosta aaltoilevasta flunssasta, jossa olo saattaa vaihtua ihan kelvollisesta kuolemanpelkoon muutamassa hetkessä. Energiaa peruspalikoiden ulkopuolisille jutuille on ollut vaikea löytää.

Havainnekuva kirjoittajasta viime päivinä.

Lieneekö jokin kropan suojelumekanismi, että tällaisina viikkoina kaikki treenimotivaatiokin on kadonnut. Pitkälle iltaan venyneen työpäivän jälkeen ei ole kiinnostanut lähteä jumppailemaan, ja nyt sohvan pohjalla saikulla maatessa ajatus kovasta treenistä tuntuu äärimmäisen kaukaiselta. Ehkä sitten joskus taas, ensi kuussa vaikka, kun taas pystyy syömään normaalisti eivätkä illat kulu työhommissa. 

Kroppani ilmoittaa varsin nopeasti liiallisesta kuormituksesta kaikenlaisen hotsituksen puutteena. Stressi ilmoittelee itsestään saman tien niin, että normaalisti innostavat asiat (treeni, ruoka, seksi, lukeminen, maailman asioiden seuraaminen) tuntuvat menettävän kiinnostavuuttaan. Liialliseksi äitynyt väsymys tuntuu siltä kuin itsen ja maailman välillä olisi kalvo, jonka takaa tulevat jutut ovat jotenkin vaikeammin tajuttavia, vähemmän hauskoja ja aikaisempaa rasittavia, ja kommunikointi kalvon toiselle puolelle työn ja tuskan takana. 

Tärkeintä lienee bongata väsymyksen oireita hyvissä ajoin ja tehdä niille jotain. Optimaalisin tilanne tietenkin olisi että ei ehtisi väsähtää ollenkaan, mutta se on suorittajalle välillä todella vaikeaa, ja kun projektien parissa on ollut oikeasti kivaa, eivät pitkät päivät ja vähän huonolaatuisemmat unet ole juuri sillä hetkellä tuntuneet raskailta. Sitten sitä huomaa olevansa kipeä ja joutuu lepuuttamaan ihan pakostakin.

Eipä siinä muuta kuin tarpeeksi lepoa ja kevyellä treenillä liikkeelle, eiköhän tämä taas tästä.

Share

Ladataan...
Pumpui

Eli kun bilejuoksu ei oikein ollut bileet eikä juoksukaan.

 

Color Obstacle Rush, eli entiseltä nimeltään Väriestejuoksu, on noita uuden sukupolven juoksutapahtumia, joissa ajanoton ja kilometrien taittamisen sijaan keskiössä on hauskanpito. Saimme Fitness Führerin kanssa kutsut tapahtumakiertueen ensimmäiselle etapille Helsinkiin, ja päätimme lähteä kokeilemaan tätä meille vieraampaa juoksumuotoa. 

Töölönlahtea kiersi viiden kilometrin lenkki, jonka varrelle oli ripoteltu erilaisia, pääosin ilmatäytteisiä kiipeä ylös, liu'u alas -esteitä. Reitin varrella tapahtuman henkilökunta myös viskoo osallistujien päälle värijauhetta, ja lopussa saa vielä itselleen tärvättäväksi säkin värijauhetta.

Pahiten kokemusta ei harmauttanut sää vaan tapahtuman järjestelyt. Olimme ilmoittautuneet ensimmäiseen lähtöön, ja saimme jonottaa 45 minuuttia ennen kuin saimme laukkumme narikkaan, jonka jälkeen jonotimme vielä parikymmentä minuuttia lähtökarsinassa että pääsisimme radalle. Ensimmäinen este oli jo suljettu, muutama muu alkoi jo pihistä siihen malliin että tyhjäksi käy ennen kuin kaikki kisaajat ovat pääseet sen kimppuun. Reitti oli epäselvästi merkitty, opastajia ei ollut, väriä juoksijoiden päälle heittävät työntekijät oudon nyreissään ja vastentahtoisia. Myöhemmin kisaan lähteneillä tilanne oli ilmeisesti vielä huonompi, ja jonotusta tuli moninkertaisesti, moni esteistä oli suljettu ja väriaineetkin lopussa. (Narikassa oli myös hajonnut yksi vaatetangoista, jonka seurauksena oma pyöräilykypäräni oli heitetty reppu- ja metallipalkkikasan alimmaiseksi ja on pakko heittää varmuuden vuoksi roskiin, koska halkeamisen riski on niin suuri.)

Olin ensimmäistä kertaa tällaisessa tapahtumassa, enkä oikein tiedä mitä siitä ajatella. Kyseesä ei oikein ollut bileet, mutta ei oikein juoksukaan. Suoritusorientoitunutta juoksijaa rassasi ajanoton puute, ja bilemieltä sai reitin aikana kaivamalla kaivaa. Onneksi välillä oli oikein hauskaakin: kun ihmiset anarkiahengessä veivät järjestäjiltä värijauhelaatikon ja alkoivat heitellä värejä ilmaan, kun sai laskea liukumäkeä ja törmäillä menemään finaaliesteellä. Jos järjestelyissä onnistuttaisiin, sää olisi muutakin kuin Mordor-henkinen ja esteet pysyisivät kasassa (minkä toivoisi tapahtuvan muiden kaupunkien tapahtuman kohdalla), voisi tapahtuma olla ihan lystikäskin.

Nyt tapahtumasta jäi kaikesta värikkyydestään huolimatta oudon harmaa fiilis. Mutta sentäs päivä kirvoitti muistini syövereistä tämän mahtavan kappaleen:

 

 

 

 

Share

Pages