Ladataan...
Pumpui

Nuuksio Classiciin on enää neljä yötä. Tässähän ehtii nähdä vielä vaikka minkälaisia painajaisia!

Elämäni ensimmäinen (polku)maraton on edessä lauantaina. Kuten edellisen painajaispostauksen aikoihin pari viikkoa sitten, on olo edelleen valveilla suht luottavainen. Kyllä minä nyt sen verran olen harjoitellut, että pääsen maaliin! Vaikka kävellen! Toisin on unissa.

Tuoreimmassa painajaisessa joukkuetoverini ja henkinen tukeni Sofia hylkäsi minut heti lähtöviivalla ja siirtyi nopeasti juoksevien miesten ryhmään, joka lähti taivaltamaan matkaa 3:15-tahdilla. Reitti kulki (ylläolevaa maisemaa kovin muistuttavassa) suht avoimessa maastossa pientä lenkkiä, ja aina minut varvatessaan nopea ryhmä ilkkui minua ja hitauttani ja heitteli minua lumipalloilla. Jopa toimitsijat pilkkasivat kuinka hidas olin kaikkiin muihin verrattuna. Ja minä itkin ja raahauduin etanavauhtia eteenpäin ja kaaduin aina naamalleni vesiesteeseen (kyllä, reitillä oli myös erilaisia esteitä).

Painajaisista huolimatta odotan viikonloppua innolla. On hauska mennä juoksemaan (koska kukaan tuskin pilkkaa eikä vesiesteitäkään ole varsinaisesti tiedossa), ja erityishauskaa on että samalla pääsee hotelliin, saunomaan ja hengailemaan ihmisten kanssa joita lähtökohtaisesti ei kyllästytä kuunnella juoksuun liittyviä horinoita. Vinkkinä Nuuksioon juoksemaan tuleville, että vielä ehtii muuttaa suunnitelmiaan ja jäädä koko viikonlopuksi hengailemaan! Perjantaina on luvassa polkujuoksuelokuvia ja luentoja, kisan jälkeen lauantaina on saunomista ja dinneriä. Ja Teräsmeduusat on siellä myös, joten siinäkin on yksin syytä tulla skutsiin koko viikonlopuksi. Lisätietoa täältä.

 

 //Nuuksio Classic tarjoaa osallistumiseni kisaan sekä majoitukset ja safkat kisaviikonloppuna. Lisää maratonajatuksia voit lukea tästä postauksesta.//

//Kuva minusta ja Sofiasta on otettu Suunto Spartan -kellon testilenkillä Bökarsin kartanon golfkentällä. Kaikkialle sitä päätyy juoksemaan!//

 

Share

Ladataan...
Pumpui

Ihan alkuun: sori puoliso, äiti ja muut läheiset, piti sitten tälläkin tavalla mennä itsensä nolaamaan.

Kesällä tuli automatkalla puhetta contouringista. Tiedättehän, siitä tällaiselle meikkiä välttelevälle ihmiselle kovin vieraasta meikki-ilmiöstä, jossa maalein, pensselein ja helvetillisin vaivannäöin väkerretään itselleen halutun muotoinen naama? Lupasin, jostain käsittämättömästä syystä, kokeilla asiaa ja tehdä siitä videon. Olen yrittänyt vältellä asiaan tarttumista pitkään. Saksan-tuliaisiksi nappasin sitten halvimman löytämäni countouring-setin, ja asetuin videokameran eteen meikkaamaan ja horisemaan joutavia. Ämpyilin pitkään videon julkaisemista, koska luontevuus ei ole ehkä se ominaisin olotilani, mutta menköön. Olkaa armollisia, jälleen, pyydän.

ps. Tämä oli toinen videopostaukseni ikinä (jos vastauspostauksen kaksi osaa lasketaan yhdeksi). Nythän olen suorastaan pro näissä tubetushommissa, niin voin antaa pari vinkkiä: 1) jos ulkona on rankkasade, ei kannata laittaa kameraa ikkunalaudalle, sateen ropina kuulostaa pahalta videolla 2) miettikää edes vähän etukäteen mitä aiotte sanoa, editointi on huomattavasti helpompaa 3) kammatkaa tukka (itsehän en siis tajunnut näistä yhtään pointtia ennen kuin aloin pistää videota kasaan....) 

 

Share

Ladataan...
Pumpui

Olen ollut enemmän tai vähemmän kipeänä koko viikon ja ehtinyt kahlata oman arvioni mukaan sekä koko internetin että Netflixin läpi. Päivä pari sitten aloin katsella Netflixin originaalisarjaa Last Chance U. Trailerin perusteella odotin urhoollista urheilutarinaa ja amerikkalaista yliampuvaa paatosta, mutta yllätyin positiivisesti: sarjan tärkeintä antia ovat lopulta kunnianhimon, urheilun perusluonteen ja tosissaan yrittämisen teemat.

Dokumenttisarja seuraa East Mississippi Community Collegen jefujoukkueen kautta. Jumalan selän takana sijaitsevan tuppukylän joukkueeseen päätyvät muualla töpeksineet lahjakkaat pelaajat: liikaa bilettäneet, opinnoissa takeltelevat, valmentajan kanssa riitautuneet. EMCC on monelle viimeinen paikka saada peli ja koulu kulkemaan - ja viimeinen mahdollisuus päästä pelaamaan ylempiin divisiooniin. Moni joukkueeseen joutunut on sittemmin päätynyt pelaamaan collegefutiksen ykkösdivisioonaan ja NFL:ään saakka, mutta monen ura myös päättyy ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan.

Last Chance U on kiehtova sarja monella tapaa. Yhtäältä se on kiitollinen seurattava urheilumielessä: joukkue treenaa kovaa, matsit on kuvattu laadukkaasti, valmentaja vuoroin huutaa naama punaisena ja sympaattisena puhaltaa uutta uskoa pelaajiin. Toisaalta Yhdysvallat näyttäytyy taas hämmentävän ristiriitaisena paikkana: on köyhyyttä ja trailer parkeja, mutta myös tuhansia ihmisiä vetäviä stadioneita ja jättimäisiä John Deerejä. Itselleni sarja tarjoaa myös hauskoja fläsäreitä vaihtariaikoihin: tunnistan hyvin pep rallyt, marssibändit, koulujen kaameat käytävät ja jefukundeja piirittävät mimmit. 

Sarjassa keskitytään kouralliseen pelaajia ja heidän tukijoukkoihinsa. On äärimmäisen kiehtovaa seurata, miten eri tavalla pelaajat suhtautuvat urheiluun ja uraansa: toiselle jefu on aina ollut kaikki kaikessa, toiselle se on vain väylä kohti isoja rahoja. Moni pelaajista ei meinaa selviytyä opinnoista, koska ovat tottuneet siihen, että lahjakas urheilija saa elämässään kaiken töppäilyn ja laiskottelun anteeksi. Muuten miehistä henkilögalleriaa piristää opinto-ohjaaja Brittany Wagner, joka yrittää saada pojille taottua järkeä päähän ja yrittää edes saada urheilijat tunneille kynät ja kirjat mukanaan. 

En tiedä jenkkifutiksesta juuri mitään, mutta sarjan myötä olen alkanut innostua sen ymmärtämisestä. Pitäisiköhän sitä ruveta perehtymään tähänkin lajiin vähän syvällisemmin?

Share
Ladataan...

Pages