Ladataan...
Pumpui

Välillä sitä meinaa rautaa liikutellessaan unohtaa, kuinka raskasta oman ruhonsa siirtely voikaan olla.

Siitä sain oivan muistutuksen reilu viikko sitten Jarno Härkösen ja Ville Oinosen vetämässä Toiminnallinen kehonpainoharjoittelu -workshopissa. Sunnuntaipäivän aikana käytiin läpi monenlaista liikkumista aina toiminnallisten ketjujen avaamisesta ja keskivartalon hallinnasta erilaisiin tapoihin kirmata pitkin tatamia eläinten liikkumisen innoittajana.

Kyllä voikin vanhan mätisäkin liikuttelu olla raskasta! Päivän aikana tuli huomattua, kuinka paljon oma liikkuvuus (tai siis tarkemmin ottaen sen puute) estää ruumiin liikuttelua. Paikalla oli paljon joogaajia, joiden seassa tunsin itseni melkoisen kankeaksi. Vaikkei liikkuminen ja sen opettelu mikään kilpailu olekaan (niinpä niin), ilahduin siitä että erilaiset eläinten matamista, hyppelyä ja askellusta matkivat harjoitteet ja keskivartalon pidot sentään menivät kunnialla. Lempiasioitani painitreeneissäkin aikanaan oli lämmitellä kroppaa erilaisin jänöhypyin ja gorillaliikkumisin, eikä se yhtään sen mälsemmäksi ole muuttunut. Olisi hyvä muistaa, että liikkumisen ei aina tarvitse olla kauhean vakavaa ja tulosorientoitunutta, vaan pitäisi liikutella itseään ihan silkasta liikuttelun ilosta. 

Jarno myös piti pienen luennon toiminnallisesta harjoittelusta ja laittoi meidät tarkkailemaan omia asentojamme. Jouduin mannekiiniksi ja selvisi, että minulla on surulliset lavat. Surkeuksien surkeus! Nyt pitäisi sitten yrittää tehdä niistä taas onnelliset. Liikettä siis. 

Kiitos vielä mainiosta sunnuntaista Villelle ja Jarnolle. Toivottavasti pääsen temmeltämään ohjauksessanne taas uudestaan!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pumpui

Mitä kaikkea päässä pyörii, kun ei viikkoon pääse treenaamaan sairastamisen ja kolossaalisten työkiireiden keskellä? Kas näin kulki allekirjoittaneen prosessi flunssamaanantaista toivontäyteiseen sunnuntaihin:

Pettymys. Tyhmä kroppa, kun alkaa falskata juuri tällaisella kiireisellä hetkellä. Tai juuri tuon kiireisen hetken takia. 

Hämmennys. Kun tottuu siihen, että elämän rytmi on melko säännöllisesti työt-treenit-lööbaus tai kiireaikoina työt-treenit-työt, on melkoisen vaikea pudottaa yksi osa-alueista pois. Mitä ihmettä ihmiset tekevät kotona aikavälillä 17-20, joka on yleensä varattu treenaamiseen ja oheistoimintaan?

Turhautuminen. Treenaaminen on kivaa, sairastaminen ei. Viikon liikkumattomuus yhdistettynä duunikiireisiin teki minusta järkyttävän kärttyisen ja kärsimättömän. Pahoittelut kaikille kanssaihmisille, etenkin sille metron liukuportaissa väärällä puolella seisovalle pojalle joka pyysi pelästyneenä anteeksi kun mulkaisin niin pahasti.

Tylsistyminen. Sairastaminen on kaltaiselleni suoritusorientoituneelle ihmiselle hirmuisen haastavaa. Että pitäisi katsoa tuntikaupalla telkkaria ja lukea sarjakuvia? Fyysistä tylsistymistä seuraa usein henkinen tylsistyminen, jolloin ei enää jaksa edes kiinnostua asioista tarpeeksi. Onneksi oli Khan Academy ja uusi matematiikkaharrastukseni, tuntui ainakin että teki jotain hyödyllistä peiton alla pötkötellessään.

Turhamaisuus. Olen varmaan käyttänyt tällä viikolla omaan ulkonäkööni enemmän aikaa kuin viimeisen puolen vuoden aikana yhteensä. Olen harjannut tukan useamman kerran päivässä. Föönasin tukan, kahdesti! Laitoin kynsilakkaa. Harkitsin jopa kulmakarvojen nyppimistä, mutta sitä en sentään saanut toteutettua. Hyvin on pärjätty taas monta vuotta nyppimättä, katsotaan vaikka sitten joskus seuraavalla saikulla.

Kateus. On kauheaa seurata sairastuvalta treenikavereiden edesottamuksia. Perhanan terveet ja etevät tyypit, siellä ne vain tekevät ennätyksiä samalla kun minä makaan työpäivän jälkeen sängyssä katsomassa How I Met Your Motheria satsumankuorten ja suklaakonvehtikääreiden keskellä. 

Pelko. Mitäs jos tämä ei olekaan vain sitkeä perusflunssa? Mitä jos tämä jatkuu pidempään? 

Orastava toivo. Kuume alkoi laskea, horisontissa alkoi jo siintää deadlinen jälkeinen hämmentävä maailma, jossa ihmisellä on vain yksi duuni ja terve keho. 

Irrationaalinen pelko. Mitä jos treenikaverit ovat unohtaneet minut? Mitä jos en enää osaa yhtään mitään? Näin jo painajaisia siitä kuinka en enää osaa mitään ja kuinka te lukijat menette lakkoon kun en kirjoita mitään treeniaiheista.

Turha toivo. Torstaina elättelin jo toivetta päästä perjantaina jumpalle. Vaan ei, kuume palasi, eikä pää täynnä räkää olisi muutenkaan ollut viisasta treenata ohjelman mukaisesti käsilläseisontapunnerruksia.

Syyllisyys. Olin alun perin menossa tuomaroimaan Unbroken-kisoja Espooseen, mutta oli pakko peruuttaa meno. Terve itsekkyys on toki hyvästä, eikä minusta varmaan olisi hirveästi iloa ollut puolitehoisena, mutta tunsin yhtä kaikki kalvavaa syyllisyyttä feidaamisesta. 

Ilo. Lopulta viikonloppuna, saatuani duuniprojektin pakettiin, tunsin myös iloa siitä että saan vain olla ja köllöttää. 

Toivo. Tänään olo on ollut jo normaali, ja parin tunnin reipas kävelylenkki tuntui hemmetin hyvältä. Alan olla varma että ensi viikolla päästään jo taas oikeiden asioiden ääreen. 

Eli ensi viikolla toivottavasti taas normaalin päiväjärjestyksen mukaista jumppaamista ja treeniaiheista asiaa myös täällä blogissa.

ps. Pahoittelut hämmentävistä kuvista. Googlasin "gains" ja sitten nämä tulivat vastaan. Ei sillä ettenkö tunnistaisi itseäni hyvin molemmista kuvista tältä viikolta.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pumpui

Tekisikö mieli lauantaina tehdä hyvää niin itselle kuin muille? Hyvä! Kannattaa siis suunnata Helsingissä Urban Mandalaan.

Yoga4good on uusi kollektiivi, joka haluaa tehdä hyvää joogan avulla. Ensimmäinen Yoga4good-tapahtuma tarjoaa Uuden lastensairaalan hyväksi joogaa, musiikkia ja syötävää tämän viikon lauantaina Urban Mandalassa Telakkakadulla Helsingissä. Päivän aikana pidetään niin joogatunteja kuin mindfulness-harjoitteita. Itseäni kiinnostaisi ainakin Functional Flow -tunti tai ystäväni ja joogaguruni Rita La Chispan pitämä Rhythm Flow -tunti. Päivän lopuksi paikalla ovat musisoimassa myös Tuomo ja Tommy Lindgren. Ei pöllömpi kattaus, sanoisin.

Tapahtumaan voi mennä vaikka koko päiväksi tai piipahtaa vain ydellä tunnilla tai fiilistelemässä musiikkia. Maksu suoritetaan omantunnon mukaan. Yhden tunnin suositushinta on 15 euroa ja koko päivän tunneista 50 euroa. Keikoista suostellaan pulitettavaksi 5 euroa. Kaikki tapahtuman tuotot ohjataan Uuden lastensairaalan hyväksi.

ps. Teille ei-niin-rauhaisan menon ystäville on toki tarjolla lauantaina myös Unbroken-kisa Crossfit 8000:n tiloissa. Paikan päälle ei ilmeisesti ihan hirveästi mahdu porukkaa, mutta kisat näytetään livenä netissä. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pumpui

Tein tänään aivan mahtavan treenin! 

No en vaineskaan. Välillä sitä vain menee luulemaan, että sosiaalisesta mediasta voisi vetää yhtäläisyysviivat tosielämään.

Sain kiskottua puoliflunssaisen ruhoni tänään ylös sängystä tuntia suunniteltua myöhemmin. Kun istuin pahasti töistä myöhässä metrossa tuskanhiki otsalla, tein virheen ja menin selaamaan Instagramia. Tuntui, että kaikki ja kaikkien kaverit olivat olleet salilla aamuviideltä tekemässä ennätystempauksia tai vähintäänkin olleet roikkumassa uimahallin ovenrivassa ennen avaamisaikaa. Siinä freesien hymyjen, kauniisti laitettujen tukkien ja huolella aseteltujen pyllykuvien kavalkadia selatessani iski pahanlaatuinen riittämättömyys. Toiset olivat #salileka, minä taas #duunisvika, pullava, kalvakka ja punasilmäinen laiskimus köröttelemässä metrolla kohti työpaikkaa. Ei ollut treeniä alla, eikä edes iltapäiväksi suunnitteilla. Ei motivoivia hashtageja tuupattavaksi Instagramiin, ei kehuskeltavaa HeiaHeiassa. 

Hetken aikaa mietin, että ainahan voisi huijata. Jos lavastaisin itseni reippaaksi, huomaisiko kukaan? Menisikö feikattu reippauteni läpi? Kotiin päästyäni suoritin pienen kokeen. Heitin värikkäät ja pienet (ja em. syistä hyvin harvoin käyttämäni) treenivaatteet niskaan, kaivoin astiakaapista palkkarisheikkerin ja näpsin pari kuvaa. Kallistelin päätä, hymyilin kameralle (ja otin alushousut pois shortsien alta kun ne tekivät pakaroihin ärsyttävät makkarapainaumat) ja lopputulokseen lisäsin vähän filtteriä.

Ihan uskottavan oloinen lopputulos, vaikka itse sanonkin. 

En kuitenkaan halunnut suorilta huijata ketään tuuppaamalla kuvan sosiaalisen mediaan. Fuula on aina fuulaa, ja todellisuudessa olen näyttänyt tänään feikkikuvan ottohetkeä lukuun ottamatta tältä:

Tässä sitä ollaan, pyyhkimässä nenää lohtukaapuun. Ja kyllä, minulla on sepalus auki. On ollut tänään koko päivän, sillä vetoketju on mennyt rikki. Huomasin sen palaverissa. 

Kaikki kunnia ja hatunnosto teille aamuvirkuille jumppapirkoille. Mahtava homma, yleensä tuotatte minullekin iloa ja inspiraatiota. Mutta ette aina. Tällaisina päivinä jopa tällainen täti-ikään ehtinyt median moniottelija meinaa toviksi ahdistua siitä, että oma elämä tuntuu niin arkisen nahkealta Instagram-filtteröityyn maailmaan verrattuna. Tuntuuko teistä ikinä samalta? Muistatteko ajatella kuvatulvan tuolle puolen, miettiä että siellä kameran toisella puolella voi hyvinkin olla samanlainen huonosti nukkunut jumppapirkko kuin me muutkin, sellainen jolla on reikiä sukassa ja tukka välillä harjaamatta? 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pumpui

Blogi on saanut viime aikoina melkoisen määrän uusia lukijoita. Tervetuloa, kiva että löysitte paikalle. Jotenkin tuntuu että esittelyt ovat paikallaan. Pahoittelut niille, kenelle tämä on jo tuttua, mutta kertaus on opintojen äiti ja niin edelleen.

Moi, olen Lotta. 30-vuotias markkinointi- ja viestintätyöläinen sekä kirjoja, kahvia ja ruokaa rakastava vanhapiika Helsingin itäisestä kantakaupungista. 

Lapsuuteni ja teinivuoteni vietin Lappeenrannassa, jossa ehdin harrastaa jos jonkinlaista. Natiaisena olin yleisurheilukoulussa ja pelasin tovin pesäpalloa. Ratsastusta ja heppatyttöilyä harrastin vuosikausia. Tärkein lapsuuteni harrastuksista oli kuitenkin sirkus, jonka parissa vietin reilusti yli vuosikymmenen. En ollut kaksinen akrobaatti, etenkään klesan selkäni takia, mutta sitäkin ahkerampi häseltämään kaikkea muuta. Päälajini oli jongleeraus, etenkin porukalla. Yllä oleva kuva on Suomen Nuorisosirkusliiton perinteisiltä sirkusfestareilta muistaakseni vuonna 1999, jolloin esitimme ohjelmanumeron "1323 tiilenpäätä". Minä olen kuvassa ylävasemmalla. Sirkus opetti paljon, paitsi kehonhallintaa ja koordinaatiota, myös esiintymistä, yhdessä tekemistä ja viimeisinä vuosina myös kaljanjuontia. 

Joskus leikittelin ajatuksesta lähteä ulkomaille opiskelemaan jonglööriksi ja tulitaiteilijaksi, mutta todellisuudessa taisin tietää, ettei minusta siihen oikeasti olisi. Sen sijaan lähdin isolle kirkolle opiskelemaan kirjallisuutta, ja siihen sirkus sitten jäikin. Opiskeluvuodet menivät enemmän tai vähemmän luennoilla ja Kallion kuppiloissa, ja vain välillä kauhistuin kaljapömppääni ja kävin lenkillä. Olisi mahtavaa sanoa, että olen ollut liikunnallinen koko elämäni, mutta se ei taida pitää paikkaansa. On tuo muutaman vuoden rakonen, jolloin en paljoa ruhoani liikuttanut. 

Varsinaisen liikuntaherätyksen sain lopulta Helsinki Thaiboxing Clubilla. Päämäärätön haahuilu lenkkeilyn ja salilla käymisen merkeissä sai jäädä, kun innostuin treenaamaan kunnolla. Satiinishortsit viuhuivat ahkerasti muutaman vuoden, kunnes siirryin toviksi brasilialaisen jujutsun pariin. Painiminen oli superhauskaa ja aidosti haastavaa, mutta hiljalleen innostus siihenkin lopahti. Nyt muutaman vuoden jälkeen olen miettinyt painimisen jatkamista, mutta sen sovittaminen muuhun treeniohjelmaan tuntuu tällä hetkellä melkoisen haastavalta. 

Vietin puolisen vuotta etsikkoaikaa, jolloin en oikein tiennyt mitä tehdä. Tiesin että halusin treenata, mutta minulla ei ollut aavistustakaan lajista. Sitten eräällä syksyisellä viikolla kävin Helsinki Roostersien tryouteissa ja sain tiedon pääseeni CrossFit Central Helsingin alkeiskurssille. Sitten pitikin valita jenkkifutiksen ja ristiinkuntoilun väliltä. Valitsin crossfitin, sillä sali oli ihan kodin lähellä eikä ajatus parilla bussilla sompailusta jefutreeneihin houkuttanut. Loppujen lopuksi minut siis ajoi crossfitin pariin mukavuudenhalu. Ei mikään runollinen ja ylevä tarina siis. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että löysin tieni crossfitin pariin. Vaikka välillä oman edistymisen hitaus saa aikaan akuuttia turhautumista ja halua heittää hanskat tiskiin, olen ollut joka päivä iloinen lajivalinnastani. 

Ja tässä sitä sitten ollaan. Neljännellä vuosikymmenellä, paremmassa kunnossa kuin koskaan. Pumpui* on ollut olemassa kohta neljä vuotta. Aloitin kirjoittamisen vain pitääkseni yllä tekstintuottamisen virettä, enkä koskaan ajatellut blogin olevan pitkään aktiivinen saatika yleisön näinkin suuri. Kiitos siitä kuuluu teille, ei tätä pelkästään itselleen jaksaisi tehdä. Toivottavasti olette saaneet jotain irti horinoistani ja pohdiskeluistani. Jos ette ja olette silti käyneet täällä ahkerasti, niin teillä on merkittäviä ajankäytöllisiä ongelmia ja minun aika katsoa peiliin.

*Moni uusi lukija on kysynyt, mistä blogin nimi juontuu. Pumpui on thaita ja tarkoittaa "pullukkaa". Perustin blogin pian treenileiriltä Thaimaasta palattuani, ja mielessä pyöri edelleen valmentajan tapa kutsua minua ja muita länkkäreitä pullukoiksi. Välillä olen miettinyt että olisin voinut valita vähän fiksumman nimen, mutta oikeasti olen nimeen oikein tyytyväinen. Nyt minua on alettu kutsua treenissä Isoksi Lotaksi, joten se olisi hyvä vaihtoehto, jos pullukkanimestä pitää joskus luopua.

Siinä se kai lyhykäisyydessään. Kysymyksiä saa esittää, mistäs sitä ihminen mieluummin turinoisi kuin itsestään.

(painikuva: Kristian Salo)

 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pumpui

Marraskuu on yksi suosikkikuukausiani, koska viikset. Rakastan miesten naamakarvoja, ja mikäs sen hauskempaa kuin että kasvatellaan karvoja ja samalla tehdään hyvää.

Jos Movemberiin osallistuminen aprikoituttaa vielä sinua, kumppaniasi tai salin kundeja, näytä nämä kuvat niin eiköhän mieli muutu. Viikset tekevät urheilusankarin, totta tosiaan. 

Uimari Mark Spitzin ikoniset olympiakultaviikset (ja melkoisen rouheat Speedot). (Kuva täältä)

Lapsuuteni kaukorakkaus Jaromir Jagr hylkäsi takatukan mutta kasvatti hienot naamakarvat. (Kuva täältä)

Teemu on aina ihana, mutta erityisen ihana viiksien kera. (Kuva täältä)

Tuoreemman polven jääkiekkoilija Cal Clutterbuckin ottelutyyli huokuu menneiden vuosikymmenten charmia. (Kuva täältä)

Vapaaottelija Ian McCallilla on yksi parhaista lempinimistä UFC:ssä: Uncle Creepy. (Kuva täältä)

Viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä kaikkien aikojen viikset ja arskat -kuningas Keke Rosberg. Holy bejeezus! (Kuva täältä)

Innolla odotan, millaisia hienoja viiksiä ensi kuussa nähdään. Ensimmäinen viikko on kyllä kauhea, kun kaupungilla kulkee niin paljon silonaamoja, mutta onneksi sitten helpottaa. Kenellä on teidän mielestänne hienoimmat viikset? Kommentoikaa ja laittakaa kuvia kommenttikenttään, viiksiä ei voi koskaan olla liikaa!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pumpui

Eräs lukija toivoi, että kirjoittaisin crossfitistä ja ravitsemuksesta, etenkin paleosta. Kas tässä pesee, infografiikan kera.

Aivan alkuun joudun kyllä tuottamaan pettymyksen: en osaa sanoa asiasta juuta enkä jaata. Ehkä osaisin sanoa jotain, mutta en halua. En koe, että on minun paikkani ruveta latelemaan minkäänlaisia totuuksia tai suosituksia, sillä en ole asiantuntija muun kuin oman appeeni ja oman kehoni reaktioiden suhteen. 

Monet crossfitiin hurahtaneet kokeilevat jossain välissä enemmän tai vähemmän tiukkaa paleoruokavaliota. Paleolle on helppo irvailla, jos käsittää sen kirjaimellisesti lannevaatteessan skutsia kolunneen metsästäjä-keräilijä-esi-isän ruokaympyrää noudattavaksi syömistrendiksi. Löyhimmillään ja minusta mukavimmillaan paleon voi kuitenkin käsittää ravitsemukseksi, jossa syödään mahdollisimman puhdasta ja vähän prosessoitua ravintoa.

Ruoan puhtauden ja prosessoimattomuuden lisäksi toinen tärkeä tarkastelukulma on napaan lapetun muonan makrojakauma, eli mikä prosenttiosuus energiasta tulee rasvasta, hiilihydraatista ja proteiinista. Virallisessa ravitsemussuosituksessa jakauma on 24-40 % rasvoista, 20-30 % proteiinista ja 45-60 % hiilihydraateista, kun taas paleohenkisessä ravitsemuksessa jakauma on kenties painottuneempi rasvaan ja proteiiniin.

Ja nyt palaamme alussa mainostamaani pettymykseen: huono on sanoa mitään, koska kaikki ovat erilaisia. Tärkein mittatikku olet sinä itse. Ei ole pakko heivata maitotuotteita mäkeen vain sen takia, että esi-isät eivät aloittaneet aamuaan turkkilaisella jogurtilla. Syö sitä toki, jos se sinulle sopii. Ei ole pakko lopettaa ruisleivän syömistä, vaikka Sami Sundvik käskee. Syö sitä toki, jos se sinulle sopii. Kokeile erilaisia asioita ja kuulostele tuntemuksiasi. (Ja kun tässä kirjoitan sinä, tarkoitan lähinnä itseäni. Minä en suostu luopumaan setäjogurtista ja jälkiuunipalasta, aamiaiseni kulmakivistä.)

Itse yritän suhtautua ruokaan ruokana, en ravinteina. Toivon noudattavani jonkinlaista 85-15-mallia, jossa valtaosan ajasta syön fiksusti ja tarkoituksenmukaisesti, ja välillä sitten syön ihan mitä mieli tekee. Tiedän, että kehoni kaipaa hiilihydraatteja, mutta yritän valita ne fiksuista lähteistä. Olin ennen varsinainen pastapossu, mutta nykyään tekee mieli höttöpastaa enää todella harvoin. Välillä selaan paleoreseptejä, mutta pääosin uusia ideoita saadakseni ja normikeittiötä piristääkseni.

Koska kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja kolme suttuista Instagram-kuvaa, koostin infograafin eräästä päivästä viime viikolla. Kas tältä näytti allekirjoittaneen yhden päivän ruokailut ja puuhat:

Täytyy kyllä huomauttaa, että en syö leivoksia joka päivä. Ja että arviot kaloreista ja makroista ovat hyvin viitteellisiä, sillä heitin kalorilaskuriin hyvin epämääräisiä arvioita syömistäni ruoista. Kuka muka haluaa punnita, kuinka monta grammaa jogurttia söi aamupalalla tai kuinka monta lihapullaa sitä heitti kitusiinsa treenien jälkeen? 

 

Ps. Internet on pullollaan paleo ja crossfit -aiheisia juttuja. Esimerkiksi Olli Sovijärvi on kirjoittanut hyvän artikkelin VHH-paleo ja korkean intensiteetin urheilu - tie uupumukseen? 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pumpui

Rakastan kirjoja ja lukemista varmaankin yhtä paljon kuin treenaamista. Kun ammoin blogia perustin, mietin pitkään perustaisinko kirja- vai treeniaiheisen blogin. Eilen käynnistyneiden kirjamessujen kunniaksi muutamia ajatuksia suosikkikirjoistani ja minulle tärkeistä asioista. Kuvan kirjat nappasin hyllystä jonkinlaisella "jos talo olisi tulessa ja sinulla kolme sekuntia aikaa ottaa kirjoja mukaan" -periaatteella. Edustus oli kuitenkin aika kiva yhdistelmä eri lajityyppejä, joista pidän kovasti.

 

Lasten- ja nuortenkirjat:

Rakastan lasten- ja nuortenkirjoja, oli sitten kyseessä laadukkaat kuvakirjat tai pöhkö teinifantasia. Harry Potter -sarja on yksi suosikeistani ja oikeasti hyvää nuortenkirjallisuutta, mutta nautin kovasti myös yliluonnollisesta teinihömpästä. Aikuisten hömppää ja chick litiä en siedä, mutta jos siinä on hormonihuuruisia teinejä ja vampyyreja, olen todennäköisesti sen lukenut.

 

Kaunokirjallisuus:

Pienenä olin aivan varma, että minusta tulee kirjailija. Samaa mieltä taisivat olla monet muutkin, sillä luin ja kirjoitin jokseenkin pakkomielteisesti jonnekin seitsemäntoista ikävuoden paikkeille. Sittemmin suhteeni sekä lukemiseen että kirjoittamiseen on muuttunut monimutkaisemmaksi. Kirjoittaminen on jäänyt pöytälaatikkokyhäelmien ja epäonnistuneiden NaNoWriMo-hankkeiden asteelle, mitä nyt olen tehnyt toimittajan duuneja toista vuosikymmentä ja blogannutkin useamman. Kirjallisuuden opiskelut yliopistossa ja kustantamossa työskentely taas vahingoittivat jollain tavalla kykyä nauttia kirjallisuudesta, kun tekstejä alkoi ajatella joko tutkijan tai kustannustoimittajan näkökulmasta.

Yllä olevasta kirjapinosta löytyy muutamia suosikkejani, kuten Jonathan Safran Foerin Extremely Loud & Incredibly Close, jonka jokainen sivu on hengästyttävän kaunis, sekä viime vuosien suosikin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarja. Sydämessäni on myös erityinen paikka kirjoille, joissa meidän todellisuuttamme muistuttava maailma murtuu ja alkaa tapahtua kummia, näistä pinossa ovat Angela Carterin ja Jonathan Carrollin kirjat, joita tutkin myös kesken jääneessä gradussani. Olen välillä leikitellyt ajatuksella palata yliopistolle viimeistelemään opintoni, joten ehkä tekin joudutte jatkossa lukemaan treenihorinoiden lisäksi raportteja siitä, kuinka "Maailmojen välisen rajapinnan murtuminen angloamerikkalaisessa maagisessa realismissa" -tekeleeni edistyy.

Näin jälkikäteen tajusin, että olisi pitänyt napata mukaan myös Taru sormusten herrasta, yksi suosikeistani kautta aikojen.

 

Tietokirjat:

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän nautin tietokirjojen lukemisesta. Esko Valtaojan kirjat ovat mahtavaa iltalukemista, joskin välillä tällaisen käsityskyvyltään rajoittuneemman on mahdotonta pysyä mukana tähtitieteilijän aivoituksissa. 

Suhtaudun hirmuisen nihkeästi kaikenlaiseen oma-aputauhkaan ja elämäntaitokirjallisuuteen, mutta Saku Tuomisen inspiroivilla kirjoilla on ehdottomasti paikka sydämessäni. Pinon ylimmäisenä on viime vuonna ilmestynyt Hyvä elämä. Lyhyt oppimäärä. Tänä vuonna ajattelin taas suorittaa perinteisen Saku Tuominen -fangirlhetkeni ja käydä pyytämässä uuteen Luova järkevyys -kirjaan omistuskirjoituksen.

 

Treenikirjat:

Treenaamiseen, ruokaan ja hyvinvointiin liittyviä kirjoja julkaistaan pilvin pimein, mutta laatua niistä voi olla vaikea löytää. Ohjekirjoja toki löytyy, mutta sellaisia, joita haluaisi lueskella illalla ennen nukkumaan menoa, on jo vaikeampi löytää.

Yhdysvalloissa osataan laadukkaan, viihdyttävän ja hyvin kirjoitetun non-fictionin kustantaminen. Siinä missä Suomessa tietokirjat ovat edelleenkin "Kansa taisteli, miehet kertovat" -henkisiä järkäleitä tai treenipuolella erilaisia jumppaoppaita, tajutaan rapakon takana myös vetävän tekstin arvo. Tällaisesta kaksi hyvää esimerkkiä ovat Dean Karnazesin Ultramaratoonari sekä miestenlehti Esquiren toimittajan A.J. Jacobsin Kunnon mies, joista jälkimmäisen suomensin viime vuonna. Karnazes kirjoittaa todella pitkien matkojen juoksemisen auvosta ja tuskasta niin vetävästi, että tekisi itsekin mieli ruveta ultramaratoonariksi. Jacobs taas on erikoistunut pistämään itsensä alttiiksi mitä kummallisimmille hankkeille. Kunnon miehessä hän yrittää noudattaa jok'ikistä terveys- ja kuntoneuvoa, ja aikaisemmissa kirjoissaan hän on muun muassa elänyt vuoden kirjaimellisesti Raamattua noudattaen, ulkoistanut elämänsä Intiaan ja lukenut Encyclopedia Britannican kannesta kanteen. 

Itselleni tämän vuoden tärkein treenikirjatuttavuus on jo aikoja sitten julkaistu Frank Forencichin huikea Exuberant Animal, jonka esseissä pohdiskellaan leikkisän eläimen suhdetta nykyaikaiseen elämäntyyliin, liikuntabisnekseen ja moneen muuhun asiaan.

 

***

Olen pitkään miettinyt aloittavani jonkinlaisen treeni- ja hyvinvointiaiheisia kirjoja käsittelevän postaussarjan. Jumppa-aiheisia kirjoja julkaistaan toki pilvin pimein, mutta minä olen kiinnostunut eritoten laadusta. Kiinnostaisiko teitä lukea ajatuksia ja arvosteluja kirjoista? Mitkä ovat itsellenne tärkeimpiä kirjoja, mitä tulee liikkumiseen tai hyvinvointiin? 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pumpui

 

Kaikki ja kaikkien kaverit Facebookissa tuntuvat osallistuvan Tikisin (Tikiksen? Tikis:n?) 21 päivän punnerrushaasteeseen. Kiitos kaikki kutsusta, mutta en kyllä aio osallistua. Haaste kun on melkoisen pöljä.

Ideana on siis tehdä ensimmäisenä päivänä 15 punnerrusta ja jatkaa siitä 21 päivää putkeen tehden joka päivä viisi toistoa lisää. Kolmen viikon päästä siis tehtäisiin 115 punnerrusta. Itse liikettä vastaan minulla ei ole mitään, vanha kunnon etunojapunnerrus lienee yksi simppeleimmistä ja tehokkaimmista oman kehon painolla tehtävistä liikkeistä. Mutta tällaisissa haasteissa minua rassaa muutama asia:

Fokus yhteen asiaan. Ymmärrän kyllä, että 21 päivän punnerrushaaste on mukavampi markkinoida kuin vaikka kolmen kuukauden "liiku joka päivä jollakin parhaaksi katsomallasi, hashtagejä väistelevällä tavalla". Voiko joku muka väittää, että haluaa tehdä pyöristettynä miljardi punnerrusta joka luojan päivä?

Lähtötason unohtaminen. Toisille ensimmäisen päivän 15 punnerrusta on valtavan paljon vaikka pitkin päivää ripoteltuna. Toisille taas sata punnerrusta menee yhden treenin aikana ihan sujuvasti. Entiteetti nimeltä "Tikis-Jope" kuulemma näyttää joka päivä erilaisia variaatioita, mutta silti. Jos ajatellaan klassisia, toistomäärien kasvattamiseen tähtääviä progressioita, niissä tärkein ja ensimmäinen askel on määrittää lähtötaso, josta sitten käynnistetään kipuaminen. Josta päästäänkin sitten seuraavaan ja tärkeimpään kohtaan:

Lepopäivä olisi kiva. Punnertaminen kehittää sen verran tehokkaasti yläkroppaa, että lihakset ovat taatusti kipeänä jonkin määrän jälkeen itse kullakin. Haaste ei tunne mälsiä lepopäiviä, vaan punnerruksia tuutataan menemään päivät perätysten, ja vielä kasvavissa määrin. On toki niitä, joille joka päivä on jalkapäivä, mutta meille tavan pulliaisille tehnee ihan gutaa antaa kropan välillä vähän huilia, etenkin kun lähestytään sataa punnerrusta päivässä. 

Kiitos, täti-ihminen on nyt purkanut sydäntään ja ilmoittanut paheksuntansa kampanjasta, jonka premissejä ei oikein ymmärrä. Lykkyä pyttyyn kuitenkin kaikille haasteeseen osallistuville, papukaijamerkki niille jotka oikeasti tekevät jok'ikisen punnerruksen jok'ikinen päivä. Minulta ei moista itsekuria kyllä löytyisi. Ehkä siksi minä en punnerrakaan 115 kertaa päivässä. Mutta tänään punnersin 15, ihan vain kannatuksen vuoksi.

Ps. Vielä yksi asia: bongasin kamppiksen Facebook-sivuilta tämän lauseen:

Naiset voivat punnertaa polvet maassa, jos oikeat punnerrukset eivät vielä onnistu.

Niin. Jos oikeat punnerrukset eivät vielä onnistu, oletan että sekä miehet että naiset saavat punnertaa polvet maassa, eiköstä?

 

Share
Ladataan...

Pages