Ladataan...
Pumpui

Oman elämänsä Uma, Eki ja Dr. Phil täällä hei.

Teitä käy blogissa tätä nykyä melkoinen määrä, kiitos siitä! Valtaosa kävijöistä tulee suoraan tai somen kautta, mutta sitten on myös heitä, jotka eksyvät blogiini hakusanojen kautta. En usko, että he ovat aina löytäneet haluamaansa, mutta koska bloggaaminen on pääasiallisesti palveluammatti, haluan auttaa myös heitä. Alta löytyvät viimeisen kuukauden ajalta mielenkiintoisimmat kysymykset, joihin vastauksia etsimällä blogiini on päädytty.


1. Cambridge-dieettiin liittyvät kysymykset (kirjoitin asiasta kerran vuonna miekka ja kilpi)

Paljonko Cambridge-dieetillä laihtuu ensimmäisen kuukauden aikana?

Todennäköisesti aika lailla, koska keho ei saa ruokaa, mutta en missään nimessä suosittelisi kokeilemaan ylihinnoiteltua pussikuuria. Turvallisempaa, taloudellisempaa ja parempaa on syödä ruoaksi tunnistettavaa ruokaa ja fiksata elintapoja. Ja jos tarvitsee apua, kannattaa kääntyä hyvän ravitsemusterapeutin, ei ”Cambridge-valmentajan” (jonka luvataan olevan ”painonhallinnan ammattilainen” mutta kriteereiksi riittää yrittäjähenkisyys ja joustavuus ja se, että on itse pudottanut pussikuurilla) puoleen.

Voiko Cambridge-patukan vaihtaa Nutrilett-patukkaan?

Ateriankorvikepatukka on minusta hätäratkaisu, ei osa normaalin ihmisen ruokavaliota. Jos taas on ihan pakko syödä patukoita, ehkä jopa vaihtaisin C-patukkani Nutrilettiin, sillä jälkimmäistä sentään saa tavan kaupasta, jolloin sen ravintosisältöä pääsee tutkailemaan ilman verkostomarkkinointisuohon astumista. Yleisenä elämänohjeena suosittelisin muutenkin sitä, että jos joku lupaa sinulle jotain uskomatonta, liittyi se vaikka laihdutukseen, kauneuteen tai aloe veraan, hän lupaa liikoja. Jos jokin tuote olisi oikeasti hyvä, sitä saisi kaupoista ja sen tuoteselosteeseen tutustua ilman verkostomarkkinointioperaatioon osallistumista. Jos kaupanpäällisiksi laihtumiseen, hyvinvointiin tai oikeastaan mihin tahansa tarjotaan hämmästyttäviä tienaamismahdollisuuksia, käänny ja juokse nauraen pois.

Saako Cambridge-dieetillä juoda alkoholia?

Veikkaan että ei. Jos päivän kalorit on rajoitettu viiteensataan tai jotain muuta yhtä typerää, en suosittelisi nauttimaan niitä brenkun muodossa.

 

2. Kuukautisaiheiset kysymykset

Miksi pojat ei tajua tyttöjen menkkoja?

Hyvä kysymys! Voi olla melkoisen vaikeaa hahmottaa, jos ei itse joudu samanlaisen kokemuksen uhriksi kuukausittain. Kannattaa tiedostaa itsekin miltä olo tuntuu ja yrittää selittää pojille (halusivat nämä sitä tai eivät). Itse olen kokeillut selittää menkkakipuja miehelle seuraavasti: kuvittele, että sisuskalujesi läpi vedetään kuumaa ruosteista lusikkaa.

Saako treenata kun on menkat? Vaikuttavatko menkat suorituskykyyn?

Tietenkin saa treenata. Tai olla treenaamatta, jos siitä ei menkkojen takia tule mitään. Kuukautisia ja suorituskykyä muuten käsiteltiin tässä postauksessa.

 

3. Sekalaiset kysymykset

Miten unen laatua tulkitaan?

Tärkein mittari lienee se, kuinka paljon väsyttää päivän aikana. Monet älyrannekkeet antavat tietoa nukkumisesta, siitä lisää täällä, täällä ja täällä.

Mikä on hyvä harrastus aikuiselle?

Ihan mikä vain hotsittaa! Aikuiselämä on usein melkoisella mukavuus- ja osaamisalueella tarpomista, tätä kaavaa on hyvä rikkoa opettelemalla jotain uutta, oli se sitten koodaus, käsityöt tai tempaus.

Millaista on reggaeton?

Puupökkelön kokemuksia löytyy täältä. On muuten viime aikoina himottanut ihan hitokseen mennä taas jorailemaan tätä tai dancehallia.

Saako kyykkyhaasteella tuloksia?

Riippuu haasteesta ja millaisia tavoitteita asettaa itselleen. Ido Portalin 30/30-kyykkyhaasteessa vietettiin joka päivä 30 minuuttia syvässä kyykyssä, mikä taatusti tekee gutaa liikkuvuudelle. Ja voihan sitä ajatella vaikka Smolov-ohjelmaakin kyykkyhaasteena. 

Yleisesti olen hieman haastekriittinen ihminen, kuten Tikiksen punnerrushaasteen kohdalla kävi ilmi.

Saako takapuoli koskettaa maata jalkapallossa?

Ei kuule mitään hajua. Futaan ehkä kerran kesässä, ja silloinkin huonosti. Ehkä?

Miltä napaläski tuntuu?

Annas kun kokeilen. Ihanan pehmeältä. Napaläski rules!

Mitä mukaan reissulle?

Riippuu minne olet menossa ja mitä tekemään. Kaukomatkan reppureissuvinkkejä löytyy esimerkiksi tästä postauksesta.

Mitä sanoa kaverille jolla on ryyppyputki päällä?

Tämä on paha. Tärkeintä lienee osoittaa että on huolissaan kaverista ja että on valmis auttamaan.

 

+1: Oudoimmat haut viime viikoilta. Palkinto sille joka osaa selittää tuon viimeisen.

Jalkaprässi orgasmi
Julkkis naisten tissit
Olympialaiset tissi
Vastapäätä Iso-Arskan hyvästejä

ps. Olen välillä harkinnut perinteisen ”kysy, bloggaaja vastaa” -session tekemistä, mutta olen pelännyt että en saisi yhtään kysymystä ja joutuisin käymään tekaistun nimen turvin kyselemässä itseltäni jotain. Haluaisittekohan te sellaista?

Share

Ladataan...
Pumpui

Jos jokin on varmaa niin se, että hyvää treenifiilistä seuraa romahdus ennen pitkää.

Maanantai oli erinomainen treenipäivä. Tein uuden takakyykyn 10 toiston maksimin, ja hirvittävä soutua ja burpeita sisältänyt hikijumppa sujui kauheudestaan huolimatta hyvin. Olo oli treenin jälkeen euforinen ja suorastaan kaikkivoipa. Vaan eipä kestänyt auvoa kauaa. 

Vaan jos kerran erehtyy tuntemaan hyvää mieltä onnistumisestaan ja osaamisestaan, saa olla varma että kohta rysähtää ja kovaa. Niinpä tänään tiistaina sitten saikin tehdä rinnallevedon tekniikkaa itkua tihrustaen ja tuskailla käsipainotyöntöjen kanssa. Hetkittäin tuntui niin toivottomalta, että kysyin jälleen itseltäni miksi oikein teen tätä itselleni, päivästä ja viikosta toiseen. 

Crossfitissä vallitsee (ainakin minun kohdallani) eräänlainen Janten laki, joka kyllä muistuttaa, miksi leijuminen ei kannata. Jos kerran erehtyy luulemaan oppineensa jotain, niin kohta on taatusti ikävämpää. Tietenkään kehitys ei voi olla pelkästään noususuuntaista ja jokainen harjoitus onnistunut, mutta tuntuu, että jokaista kunnon onnistumista ja hyvää mieltä seuraa katastrofi. Tunnistatteko tekin, rakkaat lukijat, samanlaisen kaavan?

Ps. Päivän lohtu tuli siitä, että voitin urheilukilpailussa ensimmäistä kertaa sitten neljännesvuosisadan takaisen Hippo-kisan! Sain naisista parhaan ajan 4 x 10 metrin kelkantyönnössä CF Takomon avajaisissa (27 sekuntia). Mitalikahvien paikka!

(Kuvasta kiitos CF Vantaan Hannu Niemiselle, jonka sukunimen olen autuaasti unohtanut, kuva on napattu kesäkuussa CFCH:n ja CFV:n salikisoista.)

Share

Ladataan...
Pumpui

Seuraa opettavainen tarina siitä, miksi kannattaa pysyä perusasioissa.

Kotitaloudessamme on viime viikkoina yritetty vähentää hiilareiden syömistä. Tarkoitus ei ole missään nimessä karpata vaan hieman karsia turhia höttöjä ruokavaliosta. Perusluonteeltamme olemme molemmat mahdottomia hiilarinpuputtajia, ja jos vain mahdollista olisi, eläisimme pelkästään hampurilaisilla, tuoreella leivällä ja suklaalla. 

Hiilareita on helppo karsia lämpimistä ruoista, ei siinä mitään. Iltapala-aikaan taas meinaa iskeä tenkkapoo. Ei tee enää mieli syödä vihanneksia ja lihaa, kanamunatkin mieluummin jättää aamupalalle. 

Aki löysi internetin uumenista ohjeen viljattomille leipäsille, oopsieille. Paljon rasvaa, vähän hiilareita, yksinkertaista tehdä. Reseptin jakaneiden ihmisten mukaan oopsiet ovat parasta sitten siivutetun leivän (pun intended): "rakastin näitä, pakko jakaa tämä resepti teille", "aivan kuin oikeaa leipää". 

Opetus 1: Jos se on liian hyvää ollakseen totta, se ei ole totta.

Tässä vaiheessa olisi ollut syytä jättää kokkailut sikseen. Laitoin etiäisistä huolimatta hösseliksi. Resepti oli varsin yksinkertainen:

3 munaa
100 g tuorejuustoa
ripaus suolaa
1/2 rkl psylliumia (halutessa)
1/2 tl leivinjauhetta (halutessa)

Erottele valkuaiset ja keltuaiset. Vatkaa valkuaiset ja suola jäykäksi. Sekoita keltuaiset ja tuorejuusto keskenään. Lisää psyllium ja leivinjauhe (jos käytät) leipämäisemmän tekstuurin aikaansaamiseksi. Kääntele valkuainen sekaan. Tee lättyjä uunipellille. Paista 150 asteessa noin 25 minuuttia.

Opetus 2: Jos voit tehdä siitä marenkia, tee siitä marenkia.

Valkuaisia vatkatessani tajusin, että tässä vaiheessa voisin vielä perääntyä ja tehdä vaahdosta vaikka marenkia, uunikin oli läpimänä. Vaan ei. Minä hölmö jatkoin eteenpäin. Laitoin lätyt pellille ja uuniin. Keittiössä alkoi leijailla vahva kananmunien tuoksu.

Opetus 3: Munat munina ja leipä leipänä

Vajaa puoli tuntia, ja "leivät" olivat valmiit. Kasasimme "leipien" päälle voita, juustoa ja makkaraa. Ja sitten: mikä pettymys. "Leipä" oli koostumukseltaan jostakin vaahtomuovipatjan ja vedessä uitetun styroksin välistä, ja se lässähteli ikävästi puraistessa. "Leivän" maku oli tunkkaisen kananmunainen. Sanalla sanoen "leipä" oli aivan hirvittävää.

"Ei tehdä näitä enää ikinä", sanoi Aki heittäessään yli jääneet lätyt roskiin. Seuraavana iltana meillä syötiin teen kanssa ruisleipää ja kananmunia siinä päällä.

Share

Ladataan...
Pumpui

Urheilu yhdistää ihmisiä ja luo unohtumattomia hetkiä, toden totta.

Olen linnoittautunut koko päiväksi sohvalle katsomaan yleisurheilun mm-kisoja. Lähetyksessä vuorottelevat miesten kymmenottelu (yksi suosikkilajeistani!) ja naisten 20 kilometrin pikakävely (laji jota en ymmärrä ollenkaan).

Tulen ahkerasta penkkiurheilijasuvusta, joten muistoissa on monta kisaa ja jännittävää hetkeä urheilun parissa. Muistan kuinka isosisko herätti minut keskellä yötä katsomaan mäkihypyn olympiafinaalia, isän kanssa seuratut jääkiekko-ottelut ja lauantaiaamun NHL-koosteet, joiden ansiosta rakastuin Jaromir Jagriin. Eräs urheilumuisto on kuitenkin jäänyt mieleeni erityisen vahvana: miesten 50 kilometrin kävely yleisurheilun em-kisoista vuodelta 1994.

Istumme luokkatovereiden kanssa pulpeteilla, katsomme telkkarista (muistattehan sen vaunun, jossa koulun ainoa putkitelevisio kärrättiin luokkaan?) kuinka Valentin Kononen kävelee. Ja oksentaa. Ja kävelee. Ja oksentaa.

Mikä sukupolvikokemus! Katsotaanko koulussa enää yhdessä urheilun huippuhetkiä? Saako koulun regiimistä poiketa arvokisojen ajaksi?

Yle Areenassa on muuten mainio tallenne tuosta oksennuskävelystä ja muista kotikisojen huippuhetkistä! 

 

Share

Ladataan...
Pumpui

Sain yllä olevan kuvan eräältä koulussa työskentelevältä tutulta. Tätä nannaa sai syödäkseen tänään lauma kasvisruokavalion valinneita lapsia ja nuoria.

Oikeasti, kouluruoka-asioista päättävät ihmiset, mitä helvettiä?

On melkoinen saavutus ylipäänsä onnistua valmistamaan näin vähäkalorista ruokaa. Tätä saisi lappaa pienempikin natiainen melkoisen määrän että saisi vatsansa täyteen. Eikä edes mennä keiton ainesosaluetteloon. 

Keitonpluru ei kuulemma ole harvinaisuus kouluruokaloissa, vaikka kuulemma johtaakin keveystilastoa. Kouluruoissa on harvoin yli sataa kilokaloria sadassa grammassa, eikä hurraamista löydy niin kasvis- kuin liharuoistakaan. Yli satasen maagisen rajan päästään koulumaailman syväkurkkuni mukaan vain silloin, kun listalla on "kananugetteja, kalapuikkoja, eineslihapullia tai pinaattilettuja. Eli puhtaita eineksiä suoraan purkista." Proteiinia ruoissa ei juurikaan ole, normaalisti kuulemma 1-5 grammaa sataa grammaa kohden.

Ihmekös tuo, jos iltapäivästä vähän väsyttää ja koululaiset (ja heidän kanssa samaa ruokaa syövät aikuiset!) kulkevat rahapusseinensa limsa- ja karkkilaarien ääreen. Sinne suuntaisin itsekin, jos pitäisi tuolla ruoalla jaksaa. 

 

Share

Ladataan...
Pumpui

On melkoisen hieno tunne, kun ymmärtää mitä kroppa yrittää kertoa. 

Viime viikonlopun Terässika-triathlon oli paitsi pohjattoman lystikäs kokemus myös hyvä esimerkki siitä, kuinka urheilu on auttanut kroppaa ja päätä ymmärtämään toistensa viestejä. Ja tarvittaessa ohittamaan toisen vastustelut olankohautuksella.

Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä, kuinka joskus nuorempana pidin kroppaa ja päänuppia erillisinä kokonaisuuksina ja alkanut treenaamisen myötä ymmärtää paremmin, millaisen psykofyysisen kokonaisuuden ne lopulta muodostavat. Välillä kroppa haraa mukavuudenhalussaan vastaan, jolloin tarvitaan päätä käskyttämään se eteenpäin. Toisinaan taas mieli haraa vastaan, vaikka kroppa pystyisi vaikka mihin.

Urheilu, ja etenkin crossfit, on opettanut minut luottamaan sekä kroppaan että mieleen enemmän. Tuon luottamuksen syntyminen on oikeastaan melko huikeaa. On mahtavaa tietää edes alustavasti, missä kropan rajat kulkevat ja ymmärtää että pystyy enempään kuin kuvittelikaan pystyvänsä. On hirvittävän arvokasta tietää, että vaikka treenin aikana tuntuukin välillä järkyttävän pahalta, kauhea olo lakkaa heti treenin jälkeen eikä koidu kuolemaksi. Toisaalta taas sitä tietää entistä paremmin myös sen, milloin kropan jarruttamisviestejä kannattaa kuunnella.

Minua kiinnostaa vuosi vuodelta enemmän kaikki se, miten omaa kroppaansa pystyy käyttämään. Olen jo saanut makua siitä paljonko se pystyy nostamaan ja työntämään, seuraavaksi kiehtoisi selvittää kuinka pitkälle ja pitkään se pystyy juoksemaan (uneni pyörivät jostain syystä tällä hetkellä ultrajuoksun ympärillä). Haluan tietää miten vanha mätisäkki käyttäytyy maalla, merellä ja ilmassa. 

Siinä missä tunnen kroppaani jonkin verran sisäpuolelta, välillä hämmästyttää enemmän sen ulkokuori. Kuten nähdessäni tämän otoksen Terässiasta. Melkoisen hyvä fitness-larppaus, vaikka itse sanonkin!

Share

Ladataan...
Pumpui

En aina osallistu triathlonkisaan, mutta kun osallistun, teen sen kimalleasussa ja peruukki päässä.

Fitness Führer -Sofia heitti viattomasti joskus viime kesänä, pitäisikö meidän osallistua joukkueena Vantaalla miteltävään perinteikkääseen Terässika-kisaan. En muista tarkkaan tilannetta, todennäköisesti olimme kaljalla jossakin, ja silloin pieni triathlon, joka huipentuu oluenjuontiin ennen maaliin pääsemistä, tuntui erinomaiselta idealta.

Kuten monilla erinomaisilla ideoilla on tapana, niiden realisoituminen alkaa jossain välissä kauhistuttaa. Kesällä tiimi täydentyi Mahdollisia sivuvaikutuksia -Miialla, ja Teräsmeduusoiksi nimetyn joukkueemme teemaksi ilmoitettiin jostakin käsittämättömästä syystä bikini fitness. Yhtäkkiä meillä oli sponsoreita: Punanaamio toimitti meille kreisin hienot peruukit ja Piruetti ompeli meille säkenöivät topit ja pöksyt. Pidimme esiintymisharjoitukset, sillä Terässikaan osallistuvat joukkueet joutuvat esiintymään ennen kisan alkua. Kumosimme harjoitusmielessä litran Karhut eräänä lauantai-iltana kelloa vastaan.

Teräsmeduusat osaavat paitsi bikini fitness -poset myös akrobatiaa. Ylimmäisenä Sofia, minä keskellä ja alamiehenä Miia. Piruetti ompeli meille törkeän hienot ja hämmästyttävän mukavat asut. 

Ja ennen kuin kunnolla tajusinkaan, olin eilen lauantaina Kuusijärvellä pukuhuoneessa sovittamassa uintiosuuden minikokoisia paljettibikineitä ja loppuosuudelle tarkoitettua kimalleasua, pakkeloimassa itseäni ja asettamassa peruukkia päähäni. Koko tilanne tuntui melkoisen järjettömältä: eihän tällaisen hiljalleen keski-ikää ja keskivartalolihavuutta lähestyvän, painoharjoittelun nimeen vannovan ja normaalielämässä väriakselille sininen-tummanharmaa-musta-pukeutuvan feministin tule pukeutua pikkuruiseen vihreään asuun ja keikistellä yleisön edessä fitnesspimua parodioiden ennen triathlonille osallistumista!

Lopulta asu, tiimi ja rooli olivat koko kisan pelastus. Kun astuin ulos pukuhuoneesta, annoin vain mennä ja tilanteen absurdiuden viedä mukanaan. Jos kerran mennään keikistelemään yleisön eteen, niin keikistellään kunnolla! Kun kerran kisataan, niin kisataan sitten!

Asu ei tosin estänyt ennen lähtölaukausta sydämeen hiipinyttä kauhua. Minähän olen maailman paskin uimari, hyvä jos osaan muutaman vapaauintivedon vetää! Enkä ole hyvä pyöräilemään, saati juoksemaan! Harjoituksissa kaljalitran kumoamiseen oli mennyt kymmenen minuuttia! Olin valmis ryömimään läheiseen pusikkoon piiloon välttelemään väistämätöntä nöyryytystä. Mutta eipä siinä auttanut kuin vetää suihkumyssy peruukin päälle ja painua Kuusijärveen.

Punanaamio sponssasi meille peruukit, jotka suojasimme uinnin ajaksi tyylikkäillä suihkumyssyillä. 

Tiesin että omaa kisaani ei ratkaista 250 metriä pitkällä uintiosuudella, joten annoin suosiolla pikakiitureiden mennä edeltä ja tulin peräjoukoissa omaan tahtiini mummorintauintia vedellen. Peruukki ja suihkumyssy tekivät uimisesta hitusen normaalia ikävämpää, ja muutaman kerran pelkäsin oikeasti, että potkaisen aivan liian pienen paljettialaosani järven pohjaan. Ainoa tavoitteeni oli olla panikoimatta ja hukkumatta, ja olin pois vedestä noin viidessä minuutissa.

Maalle nouseminen oli yllättävänkin raskasta sykkeen huidellessa pääasiassa paniikin takia korkealla. Mieleni teki kurvata suoraan kalja-alueelle eikä hipsuttaa vetämään lisää vaatetta päälle ja hakemaan fillariani. Vaan eipä auttanut kuin vetää toppia ja housua päälle sekä lenkkaria jalkaan. Muutaman minuutin pukeutumisoperaation ja peruukinjusteeraamisen jälkeen löysinkin uskollisen Konani ja lähdin polkemaan. Tiesin, että kymmenen kilometrin polkeminen ei olisi homma eikä mikään, ja sain ohitettua reilusti porukkaa reitin varrella. Koko kisasuoritus on jonkinlaisen sumun peitossa, muistan vain seuranneeni Miian violettia esiintymisasua ja polkeneeni järkevällä tahdilla. Pyöräilyyn taisin turata kaiken kaikkiaan hieman yli kaksikymmentä minuuttia.

Vielä naurattaa, kohta ei enää kun juoksusta siirrytään kaljanjuontiin.

Olimme Miian kanssa seuraavassa vaihdossa yhtä aikaa ja taitoimme 3,5 kilometrin juoksun yhdessä. Pidimme yllä kohtalaista tahtia (keskimääräinen kilometriaika taisi olla noin 5:40) ja turisimme juostessamme painonnoston ylivoimaisuudesta cardiolajeihin nähden sekä jakamastamme halusta heittää hiostavat peruukkimme järveen. Alkuun jalat painoivat hieman, mutta toinen juoksukierros järven ympäri tuntui todella kevyeltä, ja olisin mieluusti juossut pidempäänkin, etenkin koska tiesin että joutuisin vielä ennen maalia kohtaamaan uimistakin kauhistuttavamman tehtävän: litran Karhun.

Urheilusuorituksessa punnitaan lahjakkuus ja harjoittelu. Minulla ei ollut oluenjuontiin kumpaakaan. Miia taas oli yksi päivän parhaista kaljankumoajista.

Miia, joka on luonnonlahjakkuus (myös) kaljaa sisältävissä kestävyyslajeissa, kiskoi oman bissensä huiviin muutamassa minuutissa ja katosi maaliviivan tuolle puolen. Itse tuijotin jääkylmää tölkkiäni epäuskoisuuden vallassa, olin saanut kiskottua siitä itse vasta puolet samassa ajassa, ja olo muuttui pahemmaksi koko ajan. Olin ottanut pyöräillessä ja juostessa kiinni lukemattomia kilpailijoita, mutta nyt loppahuulet kirmasivat maaliin ennen minua. Aloin tuntea alati syvenevää epätoivoa, oksetti, kirosin että olin koskaan ikinä lupautunut lähtemään mukaan. Toivoin enemmän kuin koskaan, että osaisin röyhtäistä. Oikealla ja vasemmalla porukka veti olutta naamaan ja röyhtäili huikkien välissä, minä vain nieleskelin ja paisuin kuin kaasupallo (tiedän että minulla on muutamia kohtalotovereita, jotka eivät myöskään osaa röyhtäistä, ja annan teille vinkin: kaljan juominen aikaa vastaan ei ole teitä varten). Yhtäältä vitutti suunnattomasti että sijoitukseni olisi ollut huomattavasti parempi jos pystyisin juomaan nopeammin, samalla nauratti että tässä sitä ollaan, vantaalaisen järven rannalla kiskomassa transun näköisenä kaljaa minitriathlonin jälkeen. 

Lopulta sain juomani loppuun vajaassa yhdeksässä minuutissa ja hiivin maaliin. Tosiaankin hiivin, sillä en uskaltanut juosta, ettei suoritukseni menisi yliastutuksi (eli että oksentaisin ennen maalia). Heti maaliin päästyäni taituin kaksinkerroin ja röyhtäisin - valtavan, maailman suurimman röyhtäyksen, ensimmäisen koko elämässäni. Sen jälkeen kaikki oli iloista kaaosta, kilpasiskojen ja kannustusjoukkojen halailua, kreisiä tunnetta siitä että olin päässyt kuin päässyt maaliin alle tunnissa (virallinen loppuaika 0.57.18, olin naisista kahdeksastoista EDIT: Olinkin naisten avoimen sarjan yhdestoista lopullisessa tuloslistassa). Lopulta en olisi halunnut edes luopua yllättävän mukavasta kisa-asustani (pro tip: Piruetti ompelee pyynnöstä näitä mainioita toppeja ja pöksyjä maailman kaikissa väreissä!).

Teräsmeduusat voitti palkinnon. Mistä syystä, se meille jäi mysteeriksi. Kenties ensi vuonna saamme harjoituskaudelle Karhun sponsoriksi?

Terässika oli mitä mainioin ensitriathlon. Vaikka mukana oli myös sukkapukutyyppejä aika-ajopyörineen, oli kynnys osallistumiseen matala ja keskenäinen kannustus äärimmäisen lämmintä, järjestelyt toimivat ja kisakonsepti kokonaisuudessaan lystikäs. Ensi vuonna Teräsmeduusat palaa entistä paremmalla showlla - ja toivottavasti entistä paremmin uivalla ja olutta juovalla jäsenellä!

 

ps. Koska lienen nolannut itseni peruuttamattomasti jo aikaa sitten, tässä vielä esiintymisemme joukkue-esittelystä:

 

Share

Ladataan...
Pumpui

Polarin A300-sporttikello on kelpo peli perusliikkujalle, joka ei halua paljoa dataa suorituksistaan.*

Polarin A300 on yksinkertainen sporttikello ja aktiivisuusranneke, joka kirjaa ylös päivän aktiivisuuden ja treenit sekä unen. Kellon saa synkronoitua Flow-palveluun joko bluethoothilla älypuhelimeen (iOS, Android) tai piuhalla koneelle. Polar A300 sopii parhaiten kuntoilijalle, joka haluaa pitää kirjaa tuloksistaan mutta ei välitä liiasta datasta. Laitteen melko huokea hinta (ovh 119 euroa, sykevyö erikseen) tekee siitä hyvän vaihtoehdon pelkälle aktiivisuusrannekkeelle.

Aktiivisuuden seuranta:

Muiden aktiivisuusmittareiden tapaan A300 antaa krediittiä päivän puuhista ja muistuttaa haluttaessa värisemällä liikkumaan. Kelloa käyttöön ottaessa pitää valita oma aktiivisuustasonsa, johon suhteutettuna kello antaa krediittiä päivän puuhista. Valitsin korkeimman tason, koska muutaman viikon testijaksolla tiedossa oli keskimäärin 10 pyörällä kuljettua ja 5 muuta harjoitusta viikossa. Laite osoittautui armottomaksi, ja ilman sykevyötä päivän tavoitteita oli lähes mahdotonta saada täyteen. Esimerkiksi eräänä päivänä poljin pyörällä neljä puolen tunnin matkaa, olin kaksi tuntia akrojoogassa ja tunnin crossfit-treeneissä, treenit ilman sykevyötä kirjaten, enkä siltikään saanut päivän prosentteja aivan täyteen. 

Osaksi päivän aktiivisuustavoitteiden täyttymättömyys on kenties myös laitteen kiihtyvyysanturin syytä. Kellonäytön alla on palkki, johon "sataa" hippuja, kun käyttäjä on aktiivinen eli kiihtyvyysanturi huomaa liikettä. Välillä kävellessä krediittiä ei tippunut laisinkaan, mutta heti kun käsi heilui yhtään enemmän, kuten sänkyä pedatessa tai ruokaa laittaessa, krediittiä sai paljon enemmän. Eräänä päivänä poljin treenien jälkeen jäähdyttelyksi Airdyne-pyörällä muutaman minuutin todella hidasta tahtia, josta kello palkitsi minut avokätisesti, heiluihan käsi koko ajan edestakaisin. 

Flow-palvelun päivän aktiivisuusnäkymä. Istumisen määrä on ollut melkoinen!

Laite seuraa myös liikehdintää unen aikana. On harmi, ettei unen määrää voi tarkastella Flow-palvelussa graafina muiden aktiviteettien tapaan kuten Garminin palvelussa, sillä graafi unen määrästä viikko- tai kuukausitasolla antaa hyvää kuvaa siitä, tuleeko nukuttua tarpeeksi. Laite antaa passiivisuusleimoja päivän aikana, ja näistä jää myös merkintä päivän logiin, mikä on hyvä asia. 

 

Sporttikello-ominaisuudet:

A300:n sopivuus on pitkälti kiinni siitä, kuinka paljon dataa kaipaa omista urheilusuorituksistaan. Jos pelkkä aika, syke ja arvio poltetuista kaloreista riittävät, on kellosta iloa. Jos taas kaipaa lisädataa, kannattaa etsiytyä edistyneempien mallien pariin.

Polarin Flow-palvelussa pääsee tarkkailemaan dataa suorituksistaan. 

A300:ssa on sisäänrakennettuna tallennusohjelmat juoksuun, kävelyyn, pyöräilyyn, voimaharjoitteluun, ryhmäliikuntaan, muuhun sisäliikuntaan, muuhun ulkoliikuntaan ja uintiin. Ilman sykevyötä (joka on muuten erinomaisen hyvä ja pehmeä, propsit siitä) dataa saa urheilusuorituksistaan hintsunlaisesti. Kellon oletusarvo on, että liikunta on melko rauhallista, joten ilman sykevyötä treenin vaikutuksiin ja poltettuihin kaloreihin ei kannata liiemmälti luottaa, etenkään jos tekee kovempitehoisia treenejä.

Tein vertailun vuoksi crossfit-treenejä ja fillarilenkkejä sekä sykevyöllä että ilman. Ilman vyötä sain aamun noin 24 minuutin työmatkapyöräilystä 92 poltettua kilokaloria sekä kovin vähän aktiivisuuskrediittiä, vyön kanssa taas sain kaloreita 172 ja krediiteistäkin lähes kolmanneksen päivän vaatimuksesta. Tunnin crossfitistä (jonka kirjasin voimaharjoitteluna) sain ilman sykevyötä 238 kilokaloria, sykevyöllä taas lähemmäs 500. 

Itselleni merkittävin puute A300:ssa oli GPS:n puute. Kello arvioi päivän askeleiden perusteella kuljetun matkan, mutta ainakaan itse en pystynyt Flow-applikaatiossa ekstrapoloimaan pelkästään juoksun aikaista määrää kuljetusta määrästä. Treeneistä saa toki irti sykedataa, mutta matkatiedot täytyy sitten halutessaan hankkia toisella laitteella. Tuntuukin sinällään erikoiselta, että Polarin viime vuonna julkaisema M400-kello on käytännössä sama vekotin mutta GPS:n kanssa, ja hinnassakaan ei ole merkittävää eroa (esim. Gigantissa M400 on muutaman kympin halvempi sykevyön kanssa).

Hauska lisäominaisuus on Polarin kuntotesti, joka arvioi maksimihapenottokykyä leposykkeen ja sykevälivaihtelun perusteella. Testi ei ehkä pärjää kliinisille VO2-maksimikokeille, mutta antaa varmaankin hyvin osviittaa omasta kunnosta. Testin aikana maataan paikallaan muutama minuutti sykevyö yllä. Tein testin kovatehoisen treeniviikon loppupuolella aamulla juuri pari kuppia kahvia juotuani, eli tulos ei välttämättä kerro koko totuutta, mutta sain VO2-maksimikseni 38, joka on hyvä ikäiselleni naiselle. Muuten kuntotestin tulos oli yksioikoinen "Hyvä", ei mitään muuta. Kuntotesti toiminee hyvänä vertailukohtana treenikauden eri vaiheissa. Jos leposyke alkaa pomppia taivaissa, on aika lepuuttaa enemmän. 

 

Käytettävyys, akun kesto ja muut nippeliasiat:

Otin laitteen käyttöön heti Garminin Vivoactiven testattuani, joten muutos tuntui eräänlaiselta paluulta ajassa ja kehityksessä taaksepäin. A300 on helppokäyttöinen, mutta hiukan kömpelö nykyisillä älykellostandardeilla tarkasteltuna. Kosketusnäyttöä laitteessa ei ole, vaan kaikki navigointi tapahtuu viidellä napilla. Kellon päästämät piippaukset ovat retrohenkisiä, ja kokonaisvaikutelman vuoksi aloinkin muutaman viikon testijaksolla nimittää kelloa rannetamagotchiksi. Kellon speksit (48 grammaa, korkeus 12,7 mm) ovat hitusen isot, mutta pehmeä ranneke saa kellon asettumaan ranteeseen hyvin, jolloin kello ei jää liikaa hihansuihin kiinni tai käynnistä vahingossa ohjelmia. 

Hienouksien puute tuo kuitenkin mukanaan hyvän akunkeston, jopa neljä viikkoa. Laitteen voi ladata suoraan USB-portista, mikä on erinomainen ominaisuus (jos tiedot haluaa siirtää suoraan koneelle, on väliin laitettava piuha). Tosin toisella latauskerralla laite nollasi asetukset aina kieltä ja kelloa myöden, ja jouduin tekemään kaikki alun määritykset uudelleen. Synkronointi älypuhelinapplikaation kanssa toimi moitteettomasti.


Plussat:

  • akun kesto
  • erinomainen sykevyö
  • lataus suoraan USB-portista
  • pehmeä, vaihdettava ranneke

Miinukset:

  • ei GPS:ää
  • vanhanaikainen, tamagotchimainen tuntuma
  • ei mahdollisuutta eritellä päivän kuljetusta matkasta lenkin pituutta
  • kiihtyvyysanturin herkkyys

Lopputuomio:

Helppokäyttöinen, joskin hieman kömpelö Polar A300 sopii ihmisille, jotka eivät vaadi aktiivisuusrannekkeeltaan/sporttikelloltaan paljoa. Jos harrastaa kävelylenkkejä ja salilla käyntiä ja haluaa muistutuksia paikallaan olemisesta esimerkiksi työpäivän aikana, laite riittää erinomaisesti. Yhtään tavoitteellisemman kestävyysliikkujan kannattaa hankkia GPS:llä varustettu kello. Omassa kategoriassaan kouluarvosanaksi 8-.

 

ps. Sivuhuomiona sanottakoon, että olen viime aikoina paneutunut laitteiden testaamiseen paitsi henkilökohtaisesta mielenkiinnosta härpättimiä kohtaan myös siitä syystä, että olen tyytymätön siihen, miten kotimaisissa blogeissa tällaisia laitteita "arvioidaan". Hävyttömän moni bloggaaja menee sieltä mistä aita on matalin ja tyytyy kertomaan että "kello on nätti ja se on kirittänyt minua lenkeillä", tarjoamatta lukijalle minkäänlaista lisätietoa vimpaimesta. Siksikin olen ruvennut kolmen pennin DC Rainmakeriksi ja toivottavasti pystynyt tarjoamaan hitusen kättä pidempää testaamistani laitteista. Kehitysideoita on päässä tuhansittain, katsotaan mihin tämä tästä etenee!

 

*Polar tarjosi laitteen testiin, näkemykset omiani.

Share

Ladataan...
Pumpui

Viikonloppuna miteltiin Lappeenrannassa Karjalan kovimpien titteleistä. Allekirjoittanutkin huhki kisa-areenalla, tosin vain urheilijoita paimentaen. 

Crossfit-tuomarina pääsee seuraamaan ihastuttavan läheltä kilpailun dramatiikkaa ja ihmisten suhtautumista haasteisiin. Etenkin epäonnistumisen ja paineen hetkellä ihmisistä paljastuu mitä erilaisimpia piirteitä: toiset suuttuvat ja yrittävät kahta kovemmin, jotkut luovuttavat, jotkut nauravat ja lyövät tilanteen leikiksi. (Tosin Karjalan kovimman erityispiirre ovat poikkeuksellisen leppoisat ja hyväntuuliset urheilijat. Lieneekö syynä tarttuva eteläkarjalainen lupsakkuus vai hyvät kisajärjestelyt ja selkeät speksit jotka rauhoittavat kilpailijoiden mieltä, mutta kiukkuavia kisaajia ei ainakaan omalle kohdalleni osunut yhtään kappaletta.)

Kisan jälkeen postailin fiiliksissä kuvia Instagramiin ja Facebookiin, tunsinhan tehneeni itsekin jotakin. Eräs kaveri esitti tosin melko osuvan kysymyksen:

Niin. Hyvä kysymys. Miksi minä vain katson kun muut tekevät? Ilmeisin syy on toki siinä, että olen sen verran heikko, huonokuntoinen ja taidoiltani vajaa, että kilpaileminen ei ole varteenotettava vaihtoehto. En myöskään tiedä, onko minussa tarpeeksi kisahenkeä kilpailemaan crossfitissä. Olen hyvin kilpailuhenkinen, mutta en osaa kilpailla, en ole tottunut siihen. Tuomarointi on ollut minulle erinomainen tapa päästä osallistumaan ja olemaan hyödyksi.

Ehkä sitä joskus tulee itsekin kisattua. Esimerkiksi masters-ikäisenä, jos vaikka siihen mennessä olisi onnistunut tulemaan hyväkuntoiseksi ja oppimaan tempaamaan edes säällisesti (jos reilut kahdeksan vuotta siihen ihmeeseen riittää). Tavallaan haaveissa siintää myös matalan kynnyksen joukkuekisailu, sillä jaettu paine sopisi minulle taatusti paremmin kuin se, että joudun tötöilemään aivan yksin. Sitä odotellessa treenaan katseilta piilossa ja käyn tarkkailemassa muiden suorituksia, seuraavan kerran parin kuukauden päästä Helsinki Showdownissa

 

Kuvat: ylin Eino Ansio/Karjalan kovin, alemmat Sami Kontto

Share

Pages