Ladataan...
Pumpui

Olen viime aikoina ihaillut paljon.

Siinä missä nuorena saattoi ihailla ihmisiä, jotka olivat jossain kaukana maailmalla tai aikoja sitten kuopattu, nykyään huomaan ihailun kääntyvän koko ajan lähemmäksi, tuntemiini ihmisiin. Tiedän valtavasti huikeita ihmisiä, jotka ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen persoonallaan, osaamisellaan, taidoillaan, kiinnostuksensa kohteilla, säkenöivällä älyllään tai elämänvalinnoillaan. 

Jostain syystä ihailua on kuitenkin vaikea osoittaa. Haluaisin kertoa näille ihmisille, kuinka ihailen heitä, ja vielä enemmän haluaisin pyytää heitä avaamaan elämäänsä ja ajatuksiaan täällä blogissa teillekin. Mutta kun en kehtaa! Eihän aikuinen saa ihailla!

Toisaalta: miksei sitä voisi kertoa jollekulle ihailevansa tätä? Jos joku kertoisi minulle, että olen tehnyt häneen vaikutuksen jollakin tavalla, olisin valtavan otettu. Itseään kun on vaikea ajatella sellaisessa valossa, että omissa ominaisuuksissa ja toimissa olisi jonkun mielestä ihailtavaa, nehän ovat ihan arkisia juttuja eivätkä millään tavalla poikkeuksellisia.

Ehkä meidän pitäisi kertoa ihailustamme avoimemmin. Kun arvostuksen pääasiallinen ilmaisukeino tuntuu olevan tykkääminen Instagramissa, voi tuntua että maailmassa ihaillaan vain kauniita kasvoja ja pirtsakkaa luonteenlaatua. Ehkä muunkinlaisen ihailun osoittaminen antaisi meille epävarmoille osviittaa siitä, että jos ei ole vahvimmillaan noissa kahdessa edellä mainitussa asiassa, voi silti olla jakoa ihailumarkkinoilla.

 

(Kuvan minusta Inspiration Blog Awards -tällingissä otti Sofia, jota ihailen muun muassa siksi että hän ei koskaan sano ei hölmöille ideoille ja on yksi terävimmistä tyypeistä joita tunnen.) 

Share

Ladataan...
Pumpui

Normaalit naiset viihdyttävät itseään verkon vaatekaupoissa, minä selaan lisäravinnepuoteja. En välttämättä ostohousut jalassa vaan siksi koska maailma näyttäytyy niissä äärimmäisen outona. 

 

Lisäravinnekauppojen selaamisesta seuraa oudon ilahduttavia reaktioita: Mikä ihme tämä on? Mitä tällä tehdään? Mitä helvettiä? Tässä kolme hauskaa - joskin huolta herättävää - suosikkikategoriaani:

1. Treeniboosterit

Mutant Mayhem! Sensuroimatonta treeniäedeltävää hulluutta! Insane anabolic beast! Fight aggression! Mutant rage! Outoa kyllä, näitä aineksia suositellaan otettavaksi ennen paitsi ennen sali- sänkysuoritusta. Sillä kukapa ei haluaisi mutanttiraivoa petiinsä.

2. Väkivalta- ja sotatuotteet

Tuotteiden nimet ja käyttötarkoitukset herättävät minussa hilpeyden lisäksi huolta. En tiedä "Massacra Episode 3":a käytetään, enkä oikein tiedä haluanko edes tietää. Jos tuotelupaus pitää, mikään ei ole enää entisellään. Myös erilaiset sota- ja kranaattiaiheiset nimet ovat suosiossa.

3. Massanlisääjät

Nokkelimmillaan lisäravinnemaakarit ovat erilaisia massanlisääjiä nimetessään. Incredibulk! CreaMass! Up your mass! Usein massaviestiä tehostetaan vielä asettelemalla pakkaukseen kuva Yhdysvaltain lipusta. Takuulla toimii.

 

Vaikka välillä tuntuu että oma lisäravinteiden käyttö on suurta (proteiini, kreatiini, vitamiinit, satunnaiset aminohapot), niin näiden käyttäjäkunta on aivan eri levelillä. Onko kukaan käyttänyt mutanttiraivoa? Jos on, voisitteko kertoa mitä ihmettä niin pelottavasti nimetty tuote oikein tekee?

 

Share

Ladataan...
Pumpui

Eli kuinka ostaa itselleen motivaatiota.

Koko alkuvuosi on mennyt crossfitin kanssa hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Kroppa on reistaillut niin, että normaaleissa treeneissä olen joutunut skaalaamaan monia liikkeitä tai vaihtamaan kokonaisuudessaan liikkeet toisiin erilaisten kipujen ja kinnausten vuoksi. Monesti olen suosiolla mennyt vapaisiin harjoituksiin ja kikkaillut siellä jotain mitä kroppa on antanut myöden ilman sen kummempaa suunnitelmaa. Ja kun ei ole suunnitelmaa, ei ole motivaatiotakaan. Ja kun ei ole motivaatiota, ei ole intoa tehdä suunnitelmaakaan.

Meillä CrossFit Central Helsingillä on mahdollista saada henkilökohtaista valmennusta ja tarvittaessa kokonaan oma ohjelmointi erilaisten ongelmien paikkaamiseen, ja yhä useampi on mahdollisuuteen tarttunut. Päivänä muutamana pääkoutsimme Ben sitten ehdotti, josko minua kiinnostaisi oikeasti käydä omien ongelmien kimppuun omalla ohjelmoinnilla.

Ensin ajatus tuntui kummalliselta. Neljän vuoden crossfittaamisen jälkeen tässä oltiin siis toisin sanoen joutumassa apukouluun! (Nuorisolaisille tiedoksi että apukoulu oli aikoinaan se paikka johon hitaasti oppivat ja lahjoiltaan rajoittuneet siirretiin muiden jaloista.) Toisaalta tiesin, että erilaiset kroppaan liittyvät haasteet (stabiilius, liikkuvuus, yleinen heikkous) olisi vaikea ratkoa yksin menemällä salille heiluttelemaan käsiä ja keksimään itselle sopivaa ohjelmaa. Rahatilannekin antoi lystille myöden, joten ei ollut oikeastaan mitään syytä olla suostumatta ehdotukseen.

Nyt on takana ensimmäinen täysivauhtinen viikko koutsini Jukka-Pekka Pentikäisen eli JP:n ohjelmoinnilla. Yhtäkkiä treenaaminen on taas tuntunut pitkästä aikaa aidosti mielekkäältä. On oikeastaan äärimmäisen helppoa vain noudattaa päivittäin sähköpostiin kilahtavaa ohjelmaa ja käydä koutsin kanssa läpi suunnitelmia ja tuloksia kasvotusten ja verkossa. Valmennuksessa on sinänsä erikoinen valtasuhde, että vaikka minä olenkin tässä asetelmassa se maksava asiakas, tunnen silti valtavaa ulkoista vastuuvelvollisuutta tehdä kaiken säntillisesti myös silloin kun JP ei ole salilla koutsausvuorossa ja minua vahtimassa. Lisäksi on melkoisen motivoivaa tietää, että ohjelmointi tähtää juuri minun heikkouksieni parantamiseen ja ottaa huomioon juuri minun ongelmani (JP on paitsi valmentaja myös fyssari ja siksikin mies paikallaan ongelmia ratkomassa).

Apukoululaisena olossa on kyllä omat huonotkin puolensa. Ensinnäkin se on todella yksinäistä. Treenikavereita on toki paikalla samaan aikaan, mutta kun kaikki keskittyvät omiin ohjelmiinsa (osa seuraa salin yleistä ohjelmointia, osa kisaohjelmointia, osa muita ohjelmia), joutuu puurtamaan yksin omia juttujaan eikä saa samalla tavalla yhteisön tukea kärsimyksessään. 

Vaikeinta oma ohjelmointi on egolle ja kärsivällisyydelle. Omaa ohjelmaa noudattaessa edistymisen ja onnistumisen kokemukset on pakko löytää omasta suorituksesta, ei vertailusta muiden tuloksiin. Kun veivaa erilaisia apuliikkeitä ja pitoja, tuntuu välillä vähän ikävältä seurata vieressä, kun salin priimukset tekevät huimia painonnosto- ja voimailuennätyksiään. Vaikka järki tietää, että ilman tätä apukoulussa rakennettavaa vakaata perustaa ei voi rakentaa kestävää kroppaa ja voimaa, ego ei hiffaa asiaa yhtä helposti. Tällä hetkellä ohjelmoinnin alussa vauvapainojuttuja veivaa vielä ihan mielellään, mutta edessä on varmasti viikkoja, jolloin tuntuu että ei koskaan enää ikinä pääse esimerkiksi kyykkäämään vaan on joutunut apuliike- ja apukoululimboon iäksi.

Haasteista huolimatta apukoululaisuus tuntuu kuitenkin parhaalta investoinnilta pitkään aikaan. Väittävät, että motivaatiota ei saa ostettua rahalla, mutta tässä tilanteessa kyllä väittäisin että kyllä sitä saa. Tai ainakin motivoijan.

(Iänikuisen vanhat joskin edelleen makeat kuvat otti Jussi Helttunen)

Share

Pages