Ladataan...
Pumpui

Pakko vinkata teille tästä mahtavasta ruoka-aiheisesta Instagram-tilistä. FitMenCook (@fitmencook) on reseptiblogi, jota jaksan oikeasti seurata ilolla ja toteuttamishaluisin mielin.

FitMenCookin takana on yhdysvaltalainen Kevin, joka käy salilla ja laittaa ruokaa ja napsii safkastaan kuvia ja videoita. Reseptit ovat treenaajalle passeleita, melkoisen helppoja ja hemmetin hyviä, ainakin kuvien perusteella ja niistä mitä olen itse kokeillut. Ja jos reseptin pystyy selostamaan yhden Instagram-videon aikana, saattaa olla että kaltaiseni keittiörajoittunutkin pystyy niitä tekemään.

Omnom. Tuli taas nälkä näitä kuvia katsellessa vaikka juuri söin.

(Kuvakaappaukset @fitmencookista)

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pumpui

Huh, CrossFit Openien ensimmäinen laji on pulkassa!

Ensimmäinen treeni on toisto vuoden 2011 kaikkien aikojen ensimmäisestä Openista. 10 minuutissa pitäis saada tikattua mahdollisimman monta kierrosta seuraavia:
30 x tuplahyppynaruhyppy
15 x tempaus (naiset 25 kg, miehet 34 kg)

Yritin suhtautua treeniin leikkimielisesti, koska tiedän kyllä oman tasoni ja kroppani tämänhetkisen terveydentilan. Silti jännitti hirmuisesti. Aluksi ajattelin tähdätä siihen, että teen minulle helpot hypyt alta pois ja katson kestääkö ranne tempauksia. Kun huomasin sen kestävän, aloin luukuttaa rauhallista tahtia eteenpäin. Niin sitten kierrokset alkoivat täyttyä, ja pääsin ajan päättyessä pitkälle viidennelle kierrokselle. Kokonaistulos oli 216 toistoa, mikä oli iloinen yllätys olosuhteet huomioiden.

Sitä vain en tajua, miten ihmeessä maailman kärkiväki edes pystyy tikkaamaan tuplamäärät toistoja! Kuten esimerkiksi ensimmäisen lajin ykköspaikkaa pitävä, viime vuoden Gamesien ykkönen Samantha Briggs: 472 toistoa. Ei voi tajuta.

Oli myös ihan mahtavaa tehdä paluu treeneihin. Kun olin saanut käsien tutinan lakkaamaan ja itseni kunnialla suihkusta ulos, tallustin kaupungilla erinomaisen hyvällä tuulella. Liikkumisella on ihan käsittämätön vaikutus mielialaan ja henkiseen hyvinvointiin. Boogie oli suunnilleen tällainen:

Torstaihin asti saa sitten jännittää seuravan lajin julkistusta. Omalla toivelistallani ovat wall ballit tai painavat maastavedot, mutta katsotaan mitä tulee!

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pumpui

Välillä sitä vahingossa ja tarkemmin ajattelematta etsiytyy sellaisen puuhan pariin, mikä on juuri sitä mitä sillä hetkellä tarvitsee.

Hyppäsin perjantaina autokyytiin kohti kotiseutuja. Työstressi, flunssanrippeet ja puolentoista viikon liikkumattomuus olivat painaneet mielen matalaksi, ja mietin jo hyviä tekosyitä jolla voisin siirtää reissua pidemmälle kevääseen. Vaan koska tiesin, että idässä odottaa kasa pieniä ja vähän isompiakin ihmisiä, jotka odottavat näkevänsä minut pitkästä aikaa, päätin fleguilusta huolimatta lähteä liikenteeseen.

Ja kuinka hyvää reissu tekikään! Nukuin ja pötkötin paljon, söin tolkuttomat määrät ruokaa ja puuhastelin lasten kanssa kaikenlaista karttakirjojen tutkailusta sirkustemppuihin ja pihalätkän pelaamiseen. Jätin duunikoneen kassinpohjalle ja keskityin vain oleskelemaan ja nauttimaan mainioiden tyyppien seurasta. 

Sairastelun ja käsiklesan aiheuttaman liikkumattomuuden tuoma turhautuminen on ollut yllättävän vaikeasti sulatettavissa. Treenaamattomuus ja paikallaan oleminen on tehnyt mielestäkin tukkoisen ja koko olemuksesta hirmuisen flegmaattisen. Pahimmillaan on tuntunut siltä, että pitäisi varmaan heivata kaikki harrastukset ikkunasta ulos kun ei tästä mitään näytä tulevan. Välillä taas on tehnyt mieli lähteä kurittamaan kroppaa vaikka pää tietääkin, että flunssan jälkeen pitäisi malttaa odottaa.

Viikonloppu toimi erinomaisena pehmeänä laskuna rutiineihin ja treeniregiimeihin. Puuhastelu ja pelailu toivat kaivattua leikkisää liikuntaa, ja juoksemisesta innostunut isosisko sai kannustettua minut mukaan aamulenkille, jolla ei niinkään vahdattu kilometrejä ja sykkeitä, vaan vain hölköteltiin menemään sen kummempia stressaamatta. Ja katso, leppoisan oleskelun myötä paluumatkalla istui junassa huomattavasti pienemmillä kierroksilla käyvä tyyppi, joka on oikeasti innoissaan ensi viikosta.

Huomenna paukautetaan allekirjoittaneenkin osalta käyntiin CrossFit Openit. Ensimmäisen lajin lystikavalkadi käsittää 10 minuutin rypistyksen tuplahyppynaruhyppyjä (30 toistoa) ja tempauksia (15 toistoa @ 25 kg). Mahtavaa! Raporttia siitä huomenissa. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pumpui

Minä nimittäin en ole.

Muutaman tunnin päästä se taas alkaa: viisi viikkoa kauhua, jännitystä ja epäonnistumisen tunteita, eli CrossFit Open. Openit ovat ensimmäinen, kaikille avoin etappi kärsimyksen polulla, joka parhaiden kohdalla johtaa ensin alueellisiin mestaruuskisoihin ja sieltä Gameseihin, eli maailmanmestaruuskisoihin kesällä.

Olen tänäkin vuonna mukana rekisteröityneenä kilpailijana, mutta ensimmäinen, ensi yönä paljastettava laji, taitaa mennä minulta sivu suun. Iloitsin ennenaikaisesti poikkeuksellisen hyvästä treeniboogiesta, sillä nyt on menty pari viikkoa supernuhjuissa tunnelmissa. Oli kiirettä, sitten tulehtui lapasesta jänne, siihen päälle iski flunssa. Pää on hajota, kun joutuu istumaan kotona peiton alla tuijottamassa Netflixiä eikä päässä riitä suorituskykyä edes blogin kirjoittamiseen tai kirjan lukemiseen. Nyt vain pitäisi tajuta levätä tarpeeksi pitkään, jotta kroppa ei hajoa tämän enempää.

Aina voin sentäs mennä huutamaan treenikavereille hylättyjä toistoja, sillä luin itseni kirjekurssilla crossfit-tuomariksi. No-reps for everyone! 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pumpui

Blogini täytti eilen kolme vuotta. Käsittämätöntä! Enpä olisi ikinä uskonut vuonna 2011 Kruununhaassa ikkunan alla nojatuolissa istuessani ja ensimmäistä postausta kirjoittaessani, että vielä kolme vuotta myöhemmin puuha olisi motivoivaa, hauskaa ja ennen kaikkea hirmuisen inspiroivaa.

Viime vuosina olen synttäripostauksissa miettinyt mitä kaikkea blogin historiassa onkaan tapahtunut. Tänä vuonna ajattelin miettiä enemmän sitä, mitä olen sen kautta saanut. Ainakin hirveän monta oivallusta itseäni, treenejä ja hyvinvointia koskien. Aiheita pohtiessani, omista kuulumisista joristessani ja maailmaa hämmästellessäni olen joutunut samalla miettimään, mitä mieltä olen itse mistäkin asiasta. Olen päässyt ruotimaan kanssanne niin urheiluun, suhteisiin kuin ulkonäköön liittyviä kysymyksiä ja viisastunut monessa asiassa.

Olen myös saanut mahtavia uusia tuttavuuksia läheltä ja kaukaa. Olen ilokseni päässyt tutustumaan osaan teistä lukijoista joko netissä tai ihan kasvokkain. Kiitos kaikille jotka ovat kommentoineet täällä ja Facebookissa tai joihin olen törmännyt maailmalla. On ollut myös mahtava tutustua ihaniin bloggaajakollegoihin niin Lilyssä kuin muualla. Olen äärimmäisen kiitollinen, että olen jaksanut pitää harrastusta yllä ja eritoten siitä, että ilmeisesti myös muita on jaksanut kiinnostaa, sillä teitä siellä ruudun takana on päivä päivältä enemmän. Aivan mahtavaa, kiitos teille kaikille, murmelit!

 

Blogista on tullut tärkeä osa minua. Kuvaavaa lienee, että omana syntymäpäivänäni viime kesänä siivosin ja järjestelin kotia muuton jäljiltä, blogisynttärinä ostin itselleni kukkia ja leivoin kakun. Ja mikä mahtava kakku siitä tulikaan! Resepti on yhdistelmä ja sovellus muun muassa Monkeyfoodin ja Olivian reseptejä ja sukulainen hiljattain väsäämälleni puoliraakakakulle.

Pohja:

1 dl mantelirouhetta
1,5 dl mantelijauhoa
1,5 dl kookoshiutaleita
1 rkl raakakaakaojauhetta
50 g kookosrasvaa
ripaus suolaa ja steviaa

Sekoita ainekset ja sula rasva. Painele piirakkavuokaan ja laita jääkaappiin.

Täyte:

0,5 dl kookosöljyä
1 avokado
1/2 banaani
6 rkl raakakaakaojauhetta
2 rkl kookospalmunkukkasiirappia (alkup. ohjeessa agavesiirappia, mutta käytin mitä kaapista löytyi)
ripaus suolaa

Soseuta avokado ja banaani sauvasekoittimella. Lisää kaakaojauhe, siirappi ja suola. Kaada sekaan sulatettu ja jäähtynyt kookosöljy. Levitä piirakkapohjalle.

Päälle:
3 kiiviä
pussillinen mansikoita

 

Kakku säilyy hyvänä jääkaapissa muutaman päivän. Olen ehtinyt jo syöttää sitä parille kaverille ja yhdelle kanssabloggajalle kiittävin arvioin, mutta onneksi sitä on vielä jäljellä kotonakin. Siis tee tulemaan ja kakkua lautaselle. 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pumpui

Trololoo.Useamman viikon äkäillyt käsi alkoi vihloa alkuviikosta oikein kunnolla. Kävin käyttämässä sitä lekurissa, ja tuomioksi tuli jänteen tulehdus. Nyt sitten pitäisi parisen viikkoa napsia tulehduskipulääkettä ja välttää ranteen sivuttaissuuntaista liikettä. 

Tohtorin mukaan tulisi joko treenata crossfitissa äärimmäisen fiksusti ja varovaisesti jotta käsi ei pahene (ettei sitä tarvitse kipsata) tai, mikä poskettominta, sanoi että parasta olisi keksiä seuraaviksi viikoiksi jotain muuta liikuntaa. Mitä muuta liikuntaa? En minä tunne muuta liikuntaa kuin painavien asioiden nostelun ja omalla painolla rymyämisen!

Siksi kysynkin teiltä, rakkaat murmelit, vinkkejä yksikätiselle sopiviin treeneihin. Mitä voisi harrastaa oikeakätinen, jonka vasen käsi (onneksi) on vähän käyttökiellossa? Irvileukakaverit ehdottivat sulkapalloa ja masturbaatiota, mutta myös muita vinkkejä otetaan vastaan :D

(ps. meidän salin kulttihupparit on aika jees, eiköstä?)

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pumpui

Selailin tänään lounasta pupeltaessani MeNaiset Sportia. Jumituin lukemaan artikkelia kolmen naisen treenifilosofiasta, jossa salilla käyminen oli ensisijaisesti ulkonäön motivoimaa. Heille loputtoman äheltämisen ja kana-raejuustosörsselin syömisen pääsyy oli saada ulkoisesti entistä parempi kroppa.

Toki jutun näkökulmana oli painottaa ulkonäkökeskeisyyttä ja verrata mimmien treenejä näiden muihin suorittamiin kauneudenhoidollisiin toimenpiteisiin kuten silikonien hankkimiseen, naaman kohottamiseen ja tukan kampaamiseen, mutta jotenkin jäi silti kaihertamaan. Ulkonäön vuoksi treenaaminen yhdistyy mielessäni muodikkaaseen "Strong is the new skinny" -ajatteluun, jossa vahvuus ei suinkaan ole korvannut hoikkuutta vaan on lisävaatimus vähäisen fättimäärän päälle. Eikä oikeastaan vahvuus vaan hyväkuntoiselta näyttäminen. Ne oikeasti vahvat naiset kun eivät aina oikein istu tuohon uuteen kauneusihanteeseen. 

Yllä oleva sitaatti on toki kärjistys, mutta itselle se kalskahtaa melkoisen tyhjältä. Kaikki kunnia jutun henkilökavalkadin kaltaisille fitness-tsirbuloille ja heidän ahkeruudelleen ja omistautuneisuudelleen, mutta minun olisi hirmuisen vaikea kuvitella kuluttavani hirmuisen määrän aikaa ja energiaa ensisijaisesti ulkonäkösyistä. 

En tietenkään kiellä, etteikö myös omalla treenaamisella olisi jonkinlaisia ulkonäkötavoitteita ja -motivaattoreita. Kun joskus ammoin aloitin lenkkeilyn ja sattumanvaraisen salillakäymisen, ajatuksena oli ensisijaisesti tiputtaa painoa ja timmiytyä, vaikka varressa ei kauheasti ylimääräistä ollutkaan. Nyt taas motivaatiota tarjoaa ensisijaisesti treenin tuoma konkreettinen hyöty: kurinalaisuus, itsensä ylittäminen, lisääntyneet voimatasot ja uudet taidot. Painan nyt noin 20 kiloa enemmän kuin joskus silloin kun ajattelin olevani turhankin taikinainen ja kymmenisen kiloa enemmän kuin silloin, kun lähdin lenkille ajatuksena sulattaa läskiä eikä parantaa juoksukuntoa.

Kun vielä ähelsin pitkin Töölönlahtea kaloreita laskien, treenaaminen tosiaankin tuntui työltä ja velvollisuudelta. Silloin ajattelin ulkonäköä, en kuntoa, ja siksi vihasinkin liikkumista. Kun sittemmin suhteeni treenaamiseen on kokenut melkoisen mullistuksen, myös suhtautuminen omaan kroppaani on muuttunut melkoisesti. Vanha mätisäkki on paremmassa ulkoisessa kuosissa kuin koskaan aikaisemmin, mutta oma asenne siihen on muuttunut sitäkin radikaalimmin. Kun tänään esimerkiksi tein hiki hatussa tempauksia, valakyykkyjä ja yleisliikkeitä, ei mieleen tullut kalorin kaloria. Paitsi mitä nyt lopuksi ehkä ajatus siitä, että onneksi kohta pääsee syömään. 

Se, että ulkonäkö on toissijaista, ei tietenkään tarkoita sitä etteikö kohentuneesta olemuksestaan voisi iloita. Pyöristyneistä olkapäistä ja entistä timmimmästä ahterista osaa toki olla fiiliksissä, mutta niiden kehityksen seuraaminen ei ole mikään itseisarvo. Ne ovat sivutuotteita, eivät päämääriä. Hieman samalla tapaa suhtaudun nykyään omiin fitspo-suosikkeihini, kuten crossfit-mimmi Miranda Oldroydiin (yllä, kuva hänen Instagramistaan). Toki ihailen Mirandan järjettömän timmiä kroppaa, mutta sitäkin enemmän sitä, mitä tuolla kropalla tehdään (mm. reilun 130 kilon kyykky).

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pumpui

Ahkeran treenaajan elämä on täynnä valintoja. Viimeisen viikon aikana olen joutunut seuraavanlaisiin kinkkisiin skenaarioihin:

1. Unohdin syödä välipalaa. Pärjätäkö ilman syömistä ja riskeerata pökertyminen vai kaivaa treenikassin uumenista viimeiset pussista ammoin tippuneet mantelit, jotka ovat pyörineet palkkariproden ja hikisten kamojen kanssa?

2. En saanut aikaiseksi pestä pyykkiä. Kaivaako pyykkikorista kertaalleen päällä ollut suosikkitoppi vai sietää liian kittanoita mutta puhtaita treenirintsikoita?

3. Olin viikonlopun tötöilemässä Tallinnassa. Mennäkö heti maanantaina kärsimään vai velloako semidarraisessa itsesäälissä vielä yksi päivä?

4. Unohdin vaihtokalsarit kotiin. Toimittaako loppupäivän askareet kommandona vai vetäistä hikiset kalsongit jalkaan?

(Oikea rivi: 1. mantelit 2. pyykkikori 3. kärsimys 4. päätelkää kuvasta)

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pumpui

Viime viikkoihin on pakkautunut hirmuinen määrä elämää ja sen eri osa-alueita. Pieni ihminen on ollut jatkuvasti häpsingillään, sekä hyvässä että pahassa. 

Olen viime aikoina käynyt erityisen paljon keskusteluja. En jutellut, vaan oikeasti keskustellut. Eräs tuoreimmista polveili ties missä ihmissuhteista ja peloista treenaamiseen, mutta kaikki asiat tuntuivat lopulta lomittuvan samojen kysymysten ympärille: halujen ja elämän eri osa-alueiden väliseen balanssiin.

Treenaaminen on tärkeää. Mutta niin on sosiaalinen elämäkin. Työ on tärkeää. Mutta niin on myös lepo. Tarkoituksenmukainen ruokavalio on tärkeää. Mutta niin on nauttiminenkin. Varovaisuus on tärkeää. Mutta samoin on sekin, että uskaltaa heittäytyä jos siltä tuntuu. Palasia on hirmuisen monta, ja kun jonkun kokee tärkeäksi, meinaa sen vastapooli unohtua rytäkässä. Viime aikoina on tuntunut siltä, että olen yrittänyt haalia elämään kaikkia palikoita liiankin isossa mittakaavassa. Elämä on tuntunut pullistelevan saumoistaan. 

Aina välillä luulen, että olen viisastunut sen verran, että osaan jo sovittaa kaikki asiat samoihin 24 tuntiin ja 7 vuorokauteen jossain järkevässä suhteessa. Mutta sitten taas huomaan istuvani pää pyörryksissä ja mieli hyvällä tavalla häpsingillään bussissa aamulla aivan liian vähäisten yöunien jälkeen ja porhaltavani loppupäivän kahvin voimalla, ensin töistä pienimuotoisten jumppakuvausten kautta takaisin kotiin tekemään töitä. 

Mutta kai sekin on jonkinasteista viisautta, että huomaa edes aiempaa nopeammin sen, että kaikkea ei ehdi tehdä samaan aikaan yhtäläisellä höökillä. Siksi tänään ei treenattu kameran edessä höntsäilyn lisäksi, eikä tehdä enää töitäkään. Lienen sen velkaa ruumiilleni, aivoilleni ja kissalle, että vietän loppuillan sohvalla maaten ja jääkiekkoa katsellen.

Olisi kiva tietää, miten muut kokevat eri palikoiden yhteensovittamisen. Oletteko löytäneet jotain hyviä työkaluja siihen, kuinka tasapaino ei aina lipsahda toispuoleiseksi? 

 

Share
Ladataan...

Pages