Ladataan...
Pumpui

Viime viikkoina on tahkottu uusia ennätyksiä niin urakalla, että meinaa loppua tila ennätystaulusta salilla oman nimeni kohdalta. Pelkästään tässä kuussa on korotettu tempausennätystä maasta ja polvelta ja tänään tein uuden ykkösen rinnallevedossa.

Mitä yhteistä kaikilla ennätyksillä on? Söin töissä ennen suoritusta leivoksia.

Viime viikon tempausenkkapäivänä palaverissa oli tarjolla leivoksia. Eilen ennen tempauksia söin pomon nimipäivän kunniaksi kuppikakun. Ja tänään kokouksessa oli tarjolla kakkua. Ja kas, jokaisena leivospäivänä paukkui uusi ennätys. Söinkö viime viikon keskiviikkona leivoksia? En. Paukkuivatko ennätykset? Ei.

Jos tarkkoja ollaan, yhteisiä nimittäjiä on varmasti enemmänkin. Olen treenannut säännöllisesti, käynyt hinkkaamassa tekniikkaa avoimissa harjoituksissa, nukkunut paljon ja syönyt järkevästi. Ja muutenkin pystynyt asennoitumaan painonnostoon niin, että ei tee mieli ruveta pillittämään kun homma alkaa sakata, vaan sisuunnun ja yritän kahta kovemmin.

Olisi mahtavaa, jos kehitys jatkuisi aina suoraviivaisena. On äärimmäisen turhauttavaa joutua tasaiseen vaiheeseen ja sitäkin ikävämpää huomata tulosten laskevan. Toisaalta taas pitää ajatella sitä, kuinka hyvältä tuntuu, kun vihdoin suvantovaiheen jälkeen kulkee taas. 

Piti tehdä teille hieno graafi, joka havainnollistaa leivoksensyönti- ja ennätyspäivien korrelaation, mutta taidan sittenkin painua pehkuihin. Voi olla, että ennätykset tulevat paremmin hyvien unien jälkeen kuin keskivertoja excel-taitojani esitellen.

 

Edit: Tässä vielä videotodiste ns. leivosrivestä:

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pumpui

Tajusin hiljattain, että olen kirjoittanut viime aikoina todella vähän siitä, mistä minun varmaan odotetaan kirjoittavan eniten. Pahoittelut siitä. Yritän jatkossa turinoida enemmän treeneistä ja vähemmän fillari-infrastruktuurista ja ties mistä olen viime aikoina paasannutkaan.

Treeneissä olen käynyt ahkerasti vaikkei crossfit-aiheisia postauksia täällä ole viljalti nähtykään. Treeniboogie on tällä hetkellä todella hyvä, ja tuloksia tuntuu syntyvän. Viime viikolla tein uudet ennätykset molemmissa olympianostoliikkeissä: rinnallevedossa ja työnnössä petrasin vanhaa ennätystä kahdella ja puolella kilolla eikä edes tuntunut kauhean painavalta, ja kestomurheenkryynissäni tempauksessa pääsin korottamaan vanhaa enkkaa kahdella kilolla (enkä edes itkenyt treeneissä, eli olin tuplaonnistuja). 

Tänään jumpalle meneminen jännitti erityisen paljon. Paitsi että oli aika tehdä melkoisen inhottava treeni, olin myös ollut viikonlopun mökillä rapujuhlissa ja pelkäsin darran seuraavan vielä salillekin saakka. Päivän ohjelmanumerona oli benchmark-treeni nimeltä Jackie. Benchmark-jumpat ovat paitsi yleensä ikäviä myös siitä metkoja, että niitä tekevät crossfittaajat ympäri maailmaa saman formaatin mukaan. Näin voi vertailla itseään muihin, ja tietenkin myös itseensä menneiltä suorituskerroilta.

Jackie menee kaikessa yksinkertaisuudessaan näin: souda 1 000 metriä, tee 50 thrusteria tyhjällä tangolla (20 kg), vedä 30 leukaa, kellota aika. Edellisen kerran tein treenin reilu vuosi sitten reippaasti skaalattuna (10 leukaa kuminauhan avulla) aikaan 12.21. Nyt loppuajaksi tuli 13.24 kahdellakymmenellä ei-avustetulla leualla enemmän. Melkoinen parannus, siis. Ajassahan ei isolla mittakaavalla tarkasteltuna ole kauheasti hurraamista, mutta sillä ei ole mitään väliä. Merkittävää kun on se, että sain koko treenin tehtyä määrättynä, ja vielä omaan, etenkin leuanvetojen osalta paljon kehityksen varaa sisältävään osaamiseeni suhteutettuna erinomaisin tuloksin. Treeniin lähtiessäni ajattelin olevani tyytyväinen, jos saisin tehtyä sen aikarajan (20 minuuttia) puitteissa, koska en ollut yhtään varma siitä, kuinka pahasti jäisin jumiin leuanvetoihin. Vaan siellä niitä tehtiin, hitaasti mutta varmasti yhdestä kolmeen kerrallaan. Hassua, kuinka voikaan tuntea olonsa lähes kaikkivoipaisen pontevaksi, vaikka tulos olisikin objektiivisesti mitattuna melkoisen heikko! 

On muuten mielenkiintoista, kuinka paljon sitä edelleen välillä jännittää treenejä. Nytkin soutulaitteen kapulaan tarttuessani tuntui siltä, että koko keho oli hyytelöä, ja teki mieli juosta jännäpissalle ja jäädä sitten vessaan piileksimään tunnin loppuun saakka. Siinä missä hiljattain pohdiskelin omia inhokkiliikkeitäni ja niiden vaihtuvuutta, niin yksi asia ei muutu koskaan: soudun ja thrustereiden yhdistelmä on kauheinta mitä voin kuvitella. Soutaminen saa minut täysin disorientoituneeksi, ja pökerryksen tilassa on aivan hirveää ruveta luukuttamaan thrustereita. Mutta näemmä tästäkin selvittiin, ja vielä omaan osaamiseen ja tilanteeseen verrattuna erinomaisesti! Hyvä minä!

Tässä vielä sievä infografiikka benchmark-treeneistä, kiitos East Dallas CrossFit.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pumpui

 

Mitä musiikkia sinä kuuntelet treenatessasi?

Kun vielä aktiivisesti kävin omatoimisesti salilla ja lenkillä, tunsin oloni orvoksi ilman kuulokkeita. Lenkkeily tuntui kummalliselta ilman huolella laadittuja juoksuplaylisteja ja punttaaminen erikoiselta, kun ns. bodaricore ei soinut. Viime aikoina musiikki on toiminut etenkin ennen treenejä tsempparina, sillä kotisalilla ei wodien aikana soiteta ollenkaan musiikkia. 

Musiikilla on tutkitusti vaikutusta treenaamiseen, niin itse suorituksen aikana kuin siihen valmistautuessa. Esimerkiksi tässä BBC:n haastattelussa Brunelin yliopiston tutkija antaa mielenkiintoisia vinkkejä siihen, millaista ja minkätahtista musiikkia kannattaisi kuunnella missäkin treenitilanteessa. Erityisen mielenkiintoinen oli pointti siitä, että ennen treenejä ei kannata kuunnella liian kiivastahtista musiikkia, jottei mieli uuvu jo ennen harjoitusta. Pitänee siis jättää kaikkein äkäisin hardcore itse treenikertoihin!

Harva kuitenkin miettinee biisejä niiden optimaalisen tahdin mukaan. Tärkeintä lienee se fiilis, jonka perstuntumalta biiseistä saa. Luin muutama päivä sitten Ylen uutisen, johon oli kerätty suomalaisten suosikkibiisejä treenitsempin luomiseksi. Ihmiset olivat listanneet Eye of the Tigerin, Whitesnakea, Suomi-iskelmää ja kotimaista räppiä. 

Viime aikoina olen luukuttanut puhki viime kevään CrossFit Games Openeiden viimeistä lajia varten tekemääni soittolistaa (johon voi käydä tutustumassa täällä). Nyt haluaisin kuitenkin laajentaa repertoaariani.

Nuo Ylen lukijoiden tsemppibiisit eivät kuitenkaan minuun iske sitten millään. Siksi haluankin joukkoistaa teidät, arvon lukijat. Mitkä ovat teidän suosikkitsemppibiisinne? Mikä biisi saa nostamaan ennätyspainoja tai pinkomaan vielä hieman nopeammin pururadalla? Laittakaa ehdotuksianne kommentteihin tai Pumpuin Facebook-sivulle! Kasaan niistä sitten Spotify-listan itselleni tulevia käyttötarkoituksia varten.

Tässä vielä muutamia viime aikoina paljon luureissani soineita ja hyväksi havaittuja viisuja malliksi:

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pumpui

Tiedättekö sen kokatessa toisinaan tulevan tunteen, kun katselee pannulla porisevia asioita ja vain tietää että ei voi tulla muuta kuin hyvää?

Tämänpäiväinen päivällinen syntyi Pumpuin keittiölle ominaiseen tapaan niistä aineksista joita kotoa sattui löytymään. Nimekseen ruoka sai hipsteripasta, koska lehtikaali ja suppilovahverot. Erityishipsteripisteet, jos lehtikaali on itse kasvatettua (kuten minulla) ja sienet poimittu skutsista omin pikku kätösin (kuten minulla). Vilkaisin päivällä yhden lehtikaalipastan reseptin Hesarin sivuilta, mutta sovelsin lopulta omiani kun en jaksanut enää reseptiä kaivaa uudelleen esiin.

Hipsteripasta (yhdelle juuri painonnostotreeneistä tulleelle)

vajaa puolikas paketti pekonia
pari kourallista lehtikaalia
pari kourallista suppilovahveroita
puolikas sipuli
valkosipulia
2 dl vettä
1/4 kasvisliemikuutio
loraus pakasteherneitä
pippuria
täysjyväspagettia omantunnon mukaan

Paloittele pekoni ja paista pannulla. Siirrä syrjään. Heitä pannulle silputut lehtikaali ja sipulit sekä sienet. Anna paistua tovi. Lisää pekoni, heitä päälle vettä, kasvisliemikuutio ja herneitä. Keittele kannen alla kunnes lehtikaali on pehmeää. Mausta pippurilla ja sekoita keitettyyn pastaan. Syö ja iloitse.

*

Pahoittelut, tarkempia määriä tai aikoja en osaa antaa. Ja lisäpahoittelut suttuisesta kuvasta, jos olisin tiennyt, että tästä tulee näin hyvää, niin olisin paneutunut kuvaamiseen vähän enemmän. Mutta onneksi sentään kunnollinen hipsteri ottaa kuvan jokaisesta ateriastaan, niin jonkinlainen kuva jäi esiteltäväksi.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pumpui

 

Pahoittelut radiohiljaisuudesta, kamut! "Tässä nyt on ollut vähän kaikenlaista", noin niin kuin kliseitä käyttääkseni. Reissuja, terveyspulmia, helvetisti töitä, helvetisti toisia töitä, Rakkautta ja anarkiaa, yliväsymystä, kuitattuja univelkoja, sienestystä ja kakun syömistä. Viime viikon ainoa fyysinen aktiviteetti, jota sitäkään hädin tuskin jaksoin, oli pyöräily kaupunkiin ja takaisin.

Koska treenit olivat pois laskuista, ei tarvinnut roudata treenivaatteita mukanaan duuniin ja palaveriin. Tämä aiheuttikin erikoisen pulman eli arkivaatteiden ja reipastahtisen fillaroinnin yhdistämisen. Koska yleensä vaihdan normivaatteet vasta töissä ja kaupungista kotiin palatessa päällä on hikiset urheilukamat, ei tarvitse niin sanotuissa aikuisvaatteissa kauheasti mankeloida. Mutta nyt oli palaverista toiseen suhailua, eikä kaikkia siirtymisiä oikein viitsinyt aloittaa ja lopettaa vaatteidenvaihtotaikurinumerolla. 

Onneksi alallani ollaan melko rentoja pukeutumiskoodien suhteen (ja minä melko välinpitämätön mitä tulee päälle kiskottuihin vaatteisiin), joten kuoritakki ja lenkkarit ovat ihan kelvot tamineet melkein tilaisuuteen kuin tilaisuuteen (parempiin laitan joustokankaasta tehdyn bleiserin ja varsilenkkarit) Isointa päänvaivaa aiheuttavatkin housut.

Miksi housut eivät kestä pyöräilyä?

Jokikisissä housuissani on satulan kuva persuksissa. Ihan jokaisissa. Joitain olen käyttänyt pidempään, toisia vain kerran. Mustan Kostajan satulan muoto on painunut jokaiseen takalistoon. 

Yllä olevan kuvan farkuista vasemmanpuolimmaiset ovat puolisen vuotta vanhat, ja jo nyt iloisen reikäiset ja hanurista melkein puhki kulutetut. Oikeanpuolimmaiset ovat parhaat farmarit jotka olen koskaan omistanut, enkä aio luopua niitä koskaan (täydelliset pillifarkut alennuskorista neljällä eurolla, se oli johdatusta ja rakkautta ensisilmäyksellä), vaikka pyöräily näkyy niin värityksessä kuin seitinohueksi kuluneessa kankaassa. Kerran ajoin baariin ja takaisin tuliterissä mustissa farkuissa, ja jo oli niissäkin hanurissa selvästi erottuva satulan muoto. 

Siksi käännynkin teidän puoleenne: Oletteko törmänneet pyöräilynkestäviin farkkuihin? Onko olemassa fillarointiin hyviä mutta myös kaupunkikelpoisia pöksyjä? Onko olemassa pyllykangasystävällisempiä satuloita? Vai onko minun pyöräilytekniikassani jotain vikaa? 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pumpui

 

Iloista maanantaita!

Vietin aivan mahtavan viikonlopun Kööpenhaminassa. Ystävien, hyvän ruoan, maukkaiden oluiden ja yleisesti erinomaisen fiiliksen lisäksi eräs seikka sai minut halajamaan tanskalaiseksi ryhtymistä entistä enemmän: juuttien pääkaupungissa pyöräily. Vaikka kaupunki ei olekaan kovin tuttu, oli fillarointi käsittämättömän sujuvaa. Autoilijat antoivat tietä, pyöräilijät näyttivät käsimerkkejä (eivät keskisormea vaan kääntymistä ja pysähtymistä), jalankulkijat kulkivat sievästi omilla väylillään. Mikä nautinto!

Helsinkiin päästessä iski akuutti pyöräilyinfrakateus. Miksei meillä ole samanlaisia mahtavia väyliä? Miksi meillä kaikki, niin autoilijat, fillaristit kuin jalankulkijat, vihaavat toisiaan? Miksi meiltä puuttuu pyöräilykulttuuri? Ymmärrän, että monissa muissa Suomen kaupungeissa tilanne on paljon kehnompi ja paljon on menty eteenpäin viime vuosina, mutta silti. Kun pyöräilystä tehdään helppoa ja houkuttelevaa, yhä useampi jättää auton tai joukkoliikenteen matkakortin kotiin ja siirtyy fillarin selkään. Ympäristö kiittää, mieliala kiittää, kansanterveys kiittää. 

Köpiksen katuja suhaillessa minuun iski villi onnellisuus. Polkupyörä on mahtava vapauden välikappale, autottoman paras kaveri ja erinomainen tapa päästä paikasta toiseen ja pysähtyä niin monella välietapilla kuin huvittaa. Samanlaista onnea haluaisin kokea tulevaisuudessa myös meillä. 

Ps. Jos ja kun metrot ja sporat eivät kulje huomenna, on kaikkien pääkaupunkiseutulaisten syytä siirtyä apostolinkyytiläisiksi tai fillaristeiksi. Mitä useampi valitsee pyöräilyn, sitä parempaa infraa saamme varmasti tulevaisuudessa. Helsingin Polkupyöräilijät yhteistyökumppaneineen järjestää huomenna fillaristien aamupalatempauksen Baanan länsipäässä seitsemästä yhdeksään. Minä ainakin aion ajaa sitä kautta!

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pumpui

Koska vanha idea on parempi kuin pussillinen uusia, ajattelin palata menneeseen ja toistaa reilun vuoden takaisen harjoituksen ja listata kolme lempi- ja inhokkiliikettäni. Muistin postanneeni asiasta joskus toissakesänä, mutta päätin ensin listata omat tämänhetkiset top kolmoseni ennen menneeseen paluuta. Melkoisia järkytyksiä oli luvassa.

Suosikkini:

Maastaveto. Aina ja ikuisesti suosikkiliikkeeni. Sekään ei haittaa, että siinä päästään tukevasti satasen toiselle puolen.

Leuanveto. Yksinkertaisesti siitä syystä, että leuat ovat alkaneet sujua. Tiukkoja, lisäpainollisia, kipaten, tangolla, renkailla... Vielä hetkittäin hämmästyttää, että saan tosiaan hilattua vanhaa mätisäkkiä monta kertaa ylös ja alas. Eilen kyllä epäilin jo mielenterveyteni järkkyneen, sillä lähestulkoon nautin burpee chest to barien tekemisestä. 

Etukyykky. Mystiset ovat mieltymyksen tiet, sillä tämä entisaikojen kauhistus on noussut kärkeen suosikkiliikkeissäni. Liikkeen tekeminen ei ole aina mitään juhlaa, mutta jollain kierolla tavalla nautin etukyykkäämisestä.

 

Inhokkini:

Toes to bar. Henkilökohtainen kauna ja kykenemättömyys ketjuttamaan näitä kolmea enempää. Nuff said. Ikävää puuhaa. Yllä olevassa kuvassa jurnutan läpi tämän kevään Openien viittäkymmentä toes to baria, joiden aikana lausuin vähintään yhtä monta v-sanaa.

Tempaus. En tiedä olenko koskaan joutunut opettelemaan mitään niin vaikeaa. Ja olen sentään opetellut useamman kieliopin ja kirjoneulomaan ja mitä vielä. Maanantaina viimeksi tuskailtiin asian kanssa.

Takakyykky. En tiedä mitä on tapahtunut, mutta olen onnistunut kehittämään melkoisen takakyykkykammon. Mitä painavammaksi lasti käy, sitä tukalampaa homma on paitsi fyysisesti myös henkisesti.

 

Ja mitä mieltä olinkaan reilu vuosi sitten:

Oli hämmästyttävää lukea toissakesäiset listaukset. Suosikkien listan mave, työntö ja takakyykky eivät sinänsä yllättäneet, sillä ne sujuivat silloin hyvin. Järkytystä suosikkilistassa herättivät pääasiassa vauvapainot, joista olen vuosi sitten iloinnut. Miten sitä onkin ehtinyt taas kadottaa perspektiivin niin lahjakkaasti, että ei tajua oman heikkoutensa märehtimiseltä kasvattaneensa enkkapainoja melkoisia määriä. 

Vielä suurempi yllätys oli tutkailla viime vuoden inhokkilistaa. Leuanveto on siirtynyt inhokeista suosikiksi! Näemmä treeni on tuottanut tulosta, ja liikkeestä on tullut mieluisa. Pitänee palata samaan listaan vuoden (tai vuosikymmenen) päästä, josko silloin olisi tapahtunut ihme ja tempaus siirtynyt suosikeihin. 

Nyt haastankin teidät paljastamaan, mitkä ovat omat inhokkinne ja suosikkinne. Onko kohtalotovereita ja sielunkumppaneita, vai näyttävätkö omat listanne aivan erilaisilta?

 

Kuva: Sanna Kaipia

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pumpui

Voi morjens. Viimeinen vuorokausi ei ole kyllä tuonut kummoisia onnistumisen elämyksiä urheilussa.

Sunnuntai: fyysinen mylläkkä

Lähdin pitkästä aikaa kavereiden kanssa Kisahallille nyrkkeilemään ja painimaan. En muista milloin olen viimeksi kamppailumielessä höntsäillyt, ja sen kyllä huomasi. Päähän sateli iskuja, painimatolla huomasin olevani alta aikayksikön pahassa pinteessä. Viimeisessä nyrkkeilyerässä sitten töpeksin vähän enemmän ja kaveri sai nekattua suoraan nenään. No, ainakin näytin varmaan aika pahikselta kun veri valui suuhun.

Maanantai: henkinen kurmuutus

Olen moneen otteeseen näin syksyllä jo ehtinyt iloita, että en ole vetistellyt edes tempaustreeneissä. Tänään ei kyllä ollut itku kaukana. En lähde tässä erottelemaan mikä tempauksissa tänään sakkasi, tämä kuva summannee sen eleganttiuden, jolla minä yritin tehdä painonnostoliikkeiden kuningasta:

Fyysinen pieksentä on pientä siihen verrattuna, että on henkisesti kanveesissa. Synkimmällä hetkellä harkitsin oikeasti lyöväni painonnostokengät tiskiin ja lopettavani moisen pelleilyn. Mikä ihmistä vaivaa, kun sen pitää ihan vapaaehtoisesti vapaa-ajallaan mennä nöyryyttämään itseään viikko toisensa jälkeen ja vielä maksaa siitä? 

Niin. Eipä sitä osaa ilmankaan olla. Ei siinä auttanut muuta kuin purra hammasta ja pistää nostaen. Lopuksi sain sentään muutaman onnistuneen toiston. Pitää vain toivoa, että jossain horisontissa siintää päivä, jolloin tempaaminen ei ole pelkkää itkua ja hammastenkiristystä. Väittävät kokeneemmat, että sellainenkin on. Pitää luottaa siihen.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pumpui

Yle uutisoi tänään, että Helsinkiin halutaan yhteiset liikuntatunnit tytöille ja pojille. Huraa, vihdoinkin!

Yhteiset liikuntatunnit olisivat minusta erinomainen idea ja mahdollistaisivat erilaisten lasten nauttimista liikunnasta. Kaikki pojat eivät varmasti pidä kovaotteisesta rymistelystä, eikä kaikkia tyttöjä kiinnosta hissutella. Valtuustoaloitteen tekijän Leo Straniuksen mukaan yhteinen koululiikunta "tarjoaisi mahdollisuuden yksilöille tehdä juuri niitä asioita liikuntatunneilla sitä mitä kukin kokee mielekkääksi. Se tietenkin vaatisi liikuntatuntien suunnittelun muuttamista, mutta itse ajattelen, että tällainen sukupuoleen perustuva erottelu on vähän menneen talven lumia." Samaa mieltä, hyvä Leo!

En ole yhtä traumatisoitunut koululiikunnasta kuin moni muu, vaikka kauhulla muistelenkin juoksu-, uinti- ja luistelucoopereitamme, mutta yksi asia minua aina jumppatunneilla hiersi: pojat saivat tehdä kaikkea paljon hauskempaa. Nämä esimerkiksi ovat jääneet kaivelemaan:

Naisvoimistelu. Tyttöjen koululiikunta oli omina kouluvuosinani sievää ja siveää ja kevyttä. Kehärummun tahdissa ympyrää laukkaaminen saattaa kuulostaa 1800-lukulaiselta, mutta näin tehtiin edelleen 90-luvun alussa ainakin Lappeenrannassa. Sitten tuli pakollinen vuosittainen Power Mover ja Aira Samulinin sivuaskel-täp-sivuaskel-täp. Enpä ole kauheasti tanssinut sittemmin. 

Luistelu. Tytöillä on kaunoluistimet. Piste. End of discussion. Edes lukiossa ei saanut tulla hokkareissa liikuntatunnille. Kun eihän niillä saa tehtyä piruetteja ja yhden jalan liukuja. Siinä missä pojat pelasivat viereisellä kentällä lätkää, meidät laitettiin harjoittelemaan kikapoota ja muita vanhojentansseja luistimet jalassa. Kika-vitun-poota. Myös minut, joka ei saanut paria ja skippasi koko tanssit. Eikä osannut ylipäänsä luistella kaunokeilla.

Mailapelit. Siinä missä pojat opetettiin pelaamaan normaaleja joukkuelajeja, tytöt saivat tehdä jotain vedellä jatkettua helpotettua versiota. Pesismailan sijaan saattoi valita ns. leipälapion, sääntöjen kanssa ei ollut niin nökönuukaa, ja pahin kaikista: jääkiekon tai edes jääpallon sijaan pelattiin ringetteä. Jääkiekkoilijan tyttären ja lapsuudessa paljon naapurinpoikien kanssa pelanneen lapsen ylpeys vaan ei taipunut pelaamaan "tyttöjen jääkiekkoa" mailalla, josta on lapakin sahattu pois, kun ei ne tytöt sitä osaisi käyttää.

Olen välillä leikitellyt ajatuksella ruveta liikunnanopettajaksi. Se olisi muutenkin kiinnostavaa, mutta samalla saisi varmistaa, ettei tulevien veromaksajien tarvitse tanssia luistinkikapoota enää koskaan. 

 

 

Share
Ladataan...

Pages