Sisäinen sluibailija auttaa pitämään kukkaronnyörit kiinni ja herkut kaupan hyllyllä.

Miksi ihmiseen on sisäänrakennettu automaatti, joka perjantaipäivän koittaessa ilmoittaa, että raskas työviikko on ohi, kaupan kautta kotiin ja sohvalle mars? Fredagsmys on ihana ja rakas asia, mutta miksi sen pitää tulla myös silloin, kun erillistä lööbaamistarvetta ei oikeastaan edes ole, kun on juuri palannut reissusta eikä työviikkoonkaan mahtunut sairastelun vuoksi kovin montaa päivää?

Koko illan teki siivoillessa ja puuhatessa mieli jotain hyvää syömistä. Vaan: kannattaa olla laiska akka, joka ei kerran collegehousut jalkaan laitettuaan enää millään jaksa lähteä kauppaan hakemaan apetta. Oikeastaan aika näppärää, että herkkuja ei tule syötyä sen takia, ettei viitsi heittää rotsia niskaan ja painella kulman taakse Alepan sipsihyllylle.

Ja kas! Näin ravittiin laiskuri-Lotta siivouksen keskellä eilisen lihapadan jämillä, ja iltaherkuksi upposi se, mitä kaappien uumenista sattui löytymään, eli maitorahkaa, itse poimittuja mustikoita, se puolikas banaanista joka ei vielä ollut mätä ja pari jämäpähkinää. Eipä mennyt rahaa eikä aikaa, ei. Kun vielä löytyisi yhtä vaivaton tapa saada ihan hervottomat muskelit ja teräksinen kunto.

Lueskelin muuten syödessäni Kaisa Jaakkolan Hormonitasapaino-kirjaa. Kauhean mielenkiintoista asiaa, täytyy palata aiheeseen kun olen saanut opuksen luettua kokonaan.

Sortteerasin tänään reissukuvia järjestykseen. Miten voi olla, että jo nyt, vajaa neljä vuorokautta kotona oltuani, tuntuu että matkasta on ikuisuus?

Paluu arkeen ei sujunut yhtään niin pehmeästi kuin olisin toivonut. Saavuin kotiin sunnuntaiyönä ja kampesin itseni heti aamulla töihin orastavasta flunssasta huolimatta. Sitten pamahdinkin kunnolla kipeäksi ja makasin vuoteenomana pari päivää. Työt ehtivät saikun aikana kasaantua, ja jo tänään huomasin haaveilevani uudesta irtiotosta. Tai edes siitä, että pääsisi kunnolla treenaamaan.

Onneksi lomakuvat toivat myös hyviä fiiliksiä. Että minäkö tuossa olen, auringossa! Reissu sujui erinomaisen sujuvasti ja rentouttavissa merkeissä. Hienoja luontokappaleita jättiläissimpukoista ja kirkkaanvärisistä kaloista vesipuhveleihin, uusia ystäviä, kylmiä oluita ja mielenkiintoisia kokemuksia. Hienojen muistojen ja kivan brunan lisäksi matkailu lisää kotona olemisen iloa ja tuo uutta intoa treenaamiseen. Kunhan köhä saadaan pois, alkaa sellainen superjumppa, että oksat pois!

Melkein viikko siihen meni, että pääsin kunnolla ja kokonaan lomafiilikseen. Istuin meren rannalla jättimäinen kahvikuppi ja kasa tuoreita hedelmiä edessäni ja tajusin, etten tiedä mikä päivä on. 

Lomailu ja lööbailu on minulle usein aluksi vaikeaa. On haastavaa antaa itselleen lupaa olla suorittamatta ja saavuttamatta. Olen nyt ollut Filippiineillä viikon, ja välillä tuntuu että enhän minä ole tehnyt vielä mitään. Mutta mikä pakko sitä olisikaan vetää täyttä höökiä eteenpäin? Nukkuminen, käyskentely ja muutama juoksu- ja trekkauslenkki ovat riittäneet aktiviteeteiksi oikein mainiosti. Sää on ollut epävakainen, mutta nyt aamupäivän taivas näyttää siltä, että päivä saattaa hyvinkin kulua rannalla pötlöttäen ja snorklaten.

Lenkkeilijä on muuten tässä maailmankolkassa vieras näky. Juoksuamme tultiin ihan sankoin joukoin tien viereen ihmettelemään. Mopedi on täällä jalankulkua kovempi sana - ja sitä näytti tuumivan myös possu, joka prätkän sivuvaunussa ohitsemme huristi.

On hanget korkeat nietokset, vaan eipä ole enää kauaa! Meikätyttö painelee loppuvuodeksi (ja vähän ensi vuodeksikin) noin 40 astetta lämpimämpiin maisemiin pötköttelemään ja reippailemaan.

"Tämä lumi sulaa kuitenkin huomenna pois, turhaan sitä vielä viedä fillaria varastoon." Jepjep. Erityiskiitos lumenpudottajille, jotka hautasivat mankelit entistä pahemmin.

Onneksi internet löytyy myös paratiisisaarilta tätä nykyä, joten pääsen päivittelemään kuulumisia reissun varrelta. Harmi vain, kun Lilyyn ei saa iPadilla päivitettyä kuvia, niin en voi kiusata teitä Hajotkaa pakkaseen -terveisillä! Sitä varten on kuitenkin onneksi Pumpuin Facebook-ryhmä, jonne voi klikata itsensä oikeanpuolimmaisesta sivupalkista!

Palataan ruotuun ja asiaan taas loppiaisen jälkeen! Ihanaa joulua, mussukat!

”Alkaa olla pää niin täynnä dataa, että aina kun tulee joku uusi juttu, niin toisesta päästä tippuu jotain pois.”

”Jos paniikkia mitataan asteikolla yhdestä kymmeneen, nyt on meininki jotain kolmetoista.”

Näin meillä tällä viikolla töissä.

Ei hätää Angelina Jolie, mullakin on jättimäinen otsasuoni!

Tuntuu, että useammallakin työpaikalla kärsitään vuodenloppumispaniikista. Parissa päivässä pitäisi leipoa kasaan koko loppuvuoden hommat, suunnitella ensi vuoden kuvioita ja vielä yrittää samaan aikaan haalia jostain seesteistä joulumieltä.

Oma loppuvuoteni on mennyt oman henkilökohtaisen hyvinvoinnin kannalta melko lailla päin prinkkalaa. Uusien työkäänteiden aiheuttama stressi, turhankin suuri kiire ja alati lähestyvä reissu ovat aiheuttaneet sen, että olen karsinut sieltä päästä mistä ei koskaan pitäisi karsia, eli unesta ja liikunnasta.

Kun eilen sitten pääsin puolenyön jälkeen sänkyyn ja koko kroppa tuntui aivoja myöden olevan edelleen ylikierroksilla, aloin miettiä, mikä ihme yhteiskuntaa riivaa, kun pitää luoda elämää, jossa pitäisi olla jatkuvasti tavoitettavissa, täpäkkänä ja tuloskelpoisena. Mitä ihmeen tarkoitusperiä se palvelee?

Stressi on hyvästä pieninä annoksina, mutta pitkään kestävänä se alkaa tehdä käsittämätöntä hallaa mielelle ja ruumiille. Osallistuttuani taannoiseen v-käyrätutkimukseen olen tarkkaillut entistä tarkemmin kroppani reaktioita stressiin. Tunnen, kuinka ruumis on kireämpi, mieli hermostuneempi ja sydän tiheälyöntisempi jopa päiviä putkeen. Väsyttää mutta ei nukuta. En edes halua tietää mitä tämä tila aiheuttaisi pitkään jatkuessaan.

Osaksihan kyse on tietenkin yksilön valinnoista. Lungi tyyppi varmaan nukkuu yönsä hyvin silloinkin, kun tietää että dedikset lähestyvät ja homma ei tunnu edistyvän. Minunkaltaiseni täydellisyydentavoittelijalle ja ammattihuolehtijalle vain alkavat kauhukuvat vyöryä päälle öisinkin. Silloin pitää vain muistaa, että jos asialle ei voi sillä hetkellä mitään, ei sitä kannata murehtiakaan.

Haastattelin taannoin Hjallis Harkimoa, joka kertoi ettei koskaan tee töitä kotona. ”Ei ole niin kiireistä sähköpostia, etteikö siihen ehtisi vastata huomenna”, on ajatus jota olen omassa elämässänikin yrittänyt noudattaa. Vaihtelevin lopputuloksin.

Onneksi rentoutta voi opetella myös työelämässä. Muistaa, että ylitöiden paiskiminen ei ole sankaruuden merkki, eivätkä viikonloppuna luetut duunimailit tee kenestäkään vuoden työntekijää (tai ei niiden ainakaan pitäisi). Sulkea koneen hyvillä mielin kahdeksan tunnin ahertamisen jälkeen. Palkita itsensä siitä, jos on onnistunut karistamaan jokikisen työasian päästään viikonlopuksi.

Yksi tämän vuoden oivalluksista ja ensi vuoden lupauksista liittyykin juuri tähän. Voin tehdä hyvää jälkeä vaikka en huolehtisi itseäni hulluuden partaalle. Köllöttäminen ei ole poikkeus vaan oikeus. Kynäillä voi huomennakin, kyykätä tänään.

Tuntuipa hyvältä olla viikon tauon jälkeen kuntoilupuuhissa! Ihan yhtä hyvältä ei tuntunut se, kun juoksin kotiin hyvin, hyvin kyykkypitoisen crossfit-treenin jälkeen. Suorituskyky ehkä kaikkosi pakaroista mutta hyvät kamat tekivät juoksemista erinomaisen mukavaa.

Kuten kesällä kertoilinkin, ostin Sokoksen alennusmyynneistä Adidaksen talvijuoksulenkkarit. Tänään kokeilin niitä ensimmäisen kerran lumella. Ja mikä pito! Eihän se kymmenen sentin sohjossa ylämäkeen mennessä ihan täysin pitävää ollut, mutta ero tavallisiin lenkkareihin oli huomattava.

Talvella hölkötellessä on tärkeä pukeutua lämpimästi mutta kevyesti. Haltin talvijuoksu- tai hiihtopuku ja tekninen pitkähihainen paita toimivat todella hyvin nollakelissä. Jalkaan lämpimät hengittävät sukat, päähän ohut pipo ja käteen älypuhelimen näpräilyyn soveltuvat hanskat, niin avot! Kyllä kelpasi.

Yksi Lontoon-reissun iloisimmista löydöistä oli Karrimorin juoksureppu, joka tuntui ensi kertaa käytössä ollessaan todella hyvältä. Tiukasti vartaloon painautuvassa repussa kulkivat hyvin treenivaatteet, lenkkarit ja juomapullo. Pieni värikatastrofihan tuo neonpinkin ja tummanpunaisen yhdistelmä on, mutta siitä viis. Eipä ole enää syytä olla juoksematta silloinkaan kun on kamaa kannettavana!

(Lontoosta muuten tarttui sporttitavara-addiktille muutakin erinomaista, kiitos Sportsdirectin alennusmyyntien: kasa Lonsdalen treenialusvaatteita, Karrimorin juoksukuulokkeet ja todella hyvät hammassuojat. Kaikki, reppu mukaan lukien, vaivaiset 40 puntaa, kun Suomessa pelkistä Opron hammassyndeistä saa pulittaa yli kaksikymppiä. Nice!)

Ps. Aikaisemman talvivaatepostauksen voit käydä lukemassa täältä!

Lilyn joulukalenteriguru Tiiti haastoi minut treeniblogissaan kertomaan, mikä saa minut liikkumaan ja olemaan liikkumatta. Tätä onkin hyvä miettiä syöden ja juoden vietetyn viikonloppuloman jälkeisessä treenittömyysmorkkiksessa.

Näistä syistä liikun:

Hyvä olo. Sekä fyysisesti että henkisesti. Treenitauon koittaessa minusta tulee helposti kärttyisä, levoton ja ankea. Treenaaminen saa myös nukkumaan paremmin.

Terveempi tulevaisuus. En halua olla kremppainen nelikymppinen toimistotyöläinen tai metabolisesta oireyhtymästä kärsivä eläkeläinen. Toivon, että liikunta auttaa myös pitämään ruokailut kurissa ja kannustaa kokonaisvaltaiseen täpäkkyyteen.

Suorituskyky. Onhan se kivaa pystyä tekemään, juoksemaan ja nostamaan. Simple as that.

Turhamaisuus. Myönnetään. Atleettinen keho on kaunis, ja sellaista tavoittelen myös itselleni. Urheilullinen yleisfreesiys myös tekee ihmisen olemukselle erinomaisen hyvää, ja jonain päivänä toivon, että minäkin näytän siltä.

Ja näistä en:

Työt ja menot. Duuni kuluttaa usein enemmän energiaa kuin haluaisin. Kun on hakannut näppäimistöä ja säätänyt sen miljoonaa asiaa koko päivän ja huolehtinut itsensä hulluksi siitä että kaikki on täydellistä, ei välillä riitä aivotoimintaa enää jumppaamiseen. Iltamenoista tosin olen yrittänyt karsia osan pois, ettei ihan joka ilta tarvitse kupeksia kissanristiäisissä.

Laiskuus. Aina ei vain hotsita. Usein kyllä, mutta välillä vaan on mukavampi jäädä sohvalle köllöttämään ja syömään jätskiä. Treenaaminen tekee hyvää terveydelle, mutta niin tekee välillä lepääminenkin.

Vaikka treenaamisessakin on sosiaalinen aspektinsa, tuntuvat liikunnan ja liikkumattomuuden väliset ristivedot liittyvän usein "muun elämän" ja kuntoilun välille. Tänään piti treenata, mutta pääsin kotiin vasta pitkälti seitsemän jälkeen kuolemannälkäisenä. Huomenna oli määrä treenata, mutta toisaalla asuva anoppi pyysi päivälliselle. Kuntoilu on tärkeää ja ihan parasta, mutta niin on kyllä sekin, että on sosiaalisia piirejä. Ettei sitten vaikka jalan mennessä poikki tarvitsisi iltojaan viettää ihan yksin.

Moni seuraamani bloggaaja on jo tämän haasteen saanut, mutta Mahdollisia sivuvaikutuksia -Miia taisi vielä olla nakittamatta.

Viime viikolla perehdyttiin hyviin lahjoihin ystäville ja kylänmiehille. Mutta mitä toivoisin itselleni, hyvän mielen ja onnistuneen reissun lisäksi?

Ainakin ehkä pari pehmeää pakettia - ja kovaa suorituskykyä!

Ketterä kamera

Kuten olette saattaneet huomata, olen melkoisen kehno kuvaaja. Yleensä käytän iPhonea suttukuviin ja tarkemman kuvan tarpeessa mies antaa minun ystävällisesti lainata omaa digijärkkäriään, mutta olen alkanut haaveilla pienestä mutta tehokkaasta kamerasta. Nikonin N1  -kamera on pieni, mutta siihen saa erilaisia objektiiveja. Ja on se kyllä söpökin.

Tehokas yleiskone

Vaikka mies on meillä päävastuussa ruoanlaitosta ja yleensä käynnistää myös leipomusprojektimme, olen minäkin alkanut haaveilla hienosta yleiskoneesta. Etenkin nyt, kun arviolta sata vuotta vanha tehosekoitin sanoi itsensä irti, olisi hyvä vatkata ja lingota vähän paremmalla pelillä. Kitchen Aidin yleiskone on kyllä hieno.

Ohuet treenikengät

Nyt CrossFitiin hurahdettuani olen alkanut himoita uusia treenikenkiä, jotka tarjoaisivat hieman vaimennusta mutta eivät yhtä joustavaa pohjaa kuin juoksukengät. Ja koska olen tunnetusti intohimoinen varusteurheilija, innostun tietenkin lajikohtaisista kamppeistakin. Reebokin Nano 2.0 -tossut ovat erityisesti suunnattu CrossFit-käyttöön.

Villasukat

Ihmisellä ei voi koskaan olla liikaa villasukkia. Kun varpaita palelee yleensä läpi kesänkin, kuluu näitä vuodessa useampikin pari.

Ja suklaata.

Mitä te haluaisitte joulahjaksi? Toivotteko pehmeitä paketteja, aineetonta kivaa vai teknologiaa?

(Ja vielä: Erityishuomautus äidille ja miehelle: tämä ei ole mikään toivelista, ei stressiä!)

"Meinasitko sä shoppailla?" kysyi mies, kun puimme tänään alkavan Lontoon-pyrähdyksemme ohjelmaa.

Ja mitä tuli ensimmäisenä mieleen? Laadukkaat klassiset perusvaatteet hienoista tavarataloista, Camdenin kirpputorit, englantilaiset ketjut? Vaan ei. Urheiluvaatteet. Urheiluvaatteet!

Olen päättänyt ottaa pienen kaupunkilomamme romantiikan ja leppoisan yhdessäolon ja maukkaiden cocktailien kannalta, enkä pakkaa mukaan treenikamoja. Näemmä sporttivaateaddiktipuoli jää kuitenkin päälle lomamoodista huolimatta. Ihan kuin ei olisi niitä treenihousuja ja -paitoja kaapit pullollaan entuudestaan. Ja niitä samoja merkkejä, joita takuulla ison penan kupeessakin.

Iloista itsenäisyyspäivää ja pitkää viikonloppua, rakkaat lukijat!

(ps. Jos on hyviä sporttivaatevinkkejä Lontooseen, otan ne mieluusti vastaan...)