Ladataan...
Pumpui

Eli kuinka yksi harmaa hius aiheutti ajatusvyöryn.

Saavutin perjantaina eräänlaisen merkkipaalun elämässäni: löysin päästäni ensimmäisen harmaan hiuksen. Sellaisen paksun, kirkkaan hopeanharmaan jouhen, joka iloisesti pilkisti jakauksenrajasta.

Elokuvissa, hömppäkirjoissa ja tv-sarjoissa tällainen löydös laukaisee kriisin. Nainen kirkuu, tirauttaa ehkä pienet itkut tajutessaan olevansa auttamattoman vanha, soittaa luottokampaajalleen että nyt tarvitaan hätätilavärjäys, asap. Minä taas tulin harmaasta hiuksestani oudolla tavalla ylpeäksi, kuin olisin jollain tietoisella voimainponnistuksella onnistunut tuottamaan tuollaisen muista poikkeavan karvan päänuppiini.

Jos muuten tunnenkin usein edelleen olevani nuori kuin kevätvarsa, kielivät pienet merkit siitä, että teini-ikä on kaukana takana. Omasta naamavärkistä alkaa löytyä asioita, joiden olemassaolon olen oikeastaan oppinut kosmetiikkamainoksista: juonteita, elämän merkkejä, sameaa ihoa. Olisiko tässä kriisin paikka?

Oma suhtautumiseni näkyvään vanhenemiseen on yksinkertaisesti: mitä sitten? En ole seitsemäntoista, enkä siltä halua näyttää, enkä luoja paratkoon missään nimessä haluaisi ollakaan niin nuori. Ikäkriisin paras ehkäisykeino on viettää niin mukavaa elämää, että ei vaihtaisi alati paremmaksi muuttuvaa oloaan rypyttömään olemukseen mistään hinnasta. Olen mielestäni ihan simpsakka ulkonäöstään minimaalisesti huolta pitäväksi 31-vuotiaaksi (käytän vastentahtoisesti naamarasvaa ja pesuainetta ja hiusharjaa).

 

Se, mikä ikääntymisessä (onko muuten olemassa jotain neutraalimpaa termiä vanhenemiselle, jotain mistä ei tule mieleen että on kohta isä aika -kategoriassa?) minua fyysisellä puolella sapettaa, on kropan palautumiskyvyn laskeminen. Vanha mätisäkki tarvitsee entistä enemmän lepoa ja huoltoa. Myöhännäisherännäisyys urheiluun (vietin parikymppisenä aikaani yliopistolla ja baarissa, salilla ja nukkumassa täydet yöunet kävin huomattavasti harvaksemmaltaan) on tässä mielessä sekä siunaus että kirous: yhtäältä ikäkriisiä ehkäisee se, että on paremmassa kunnossa kuin koskaan elämässään, toisaalta taas ei pääse koskaan kokemaan, mihin omasta kropasta olisi voinut olla joskus aikoinaan kun sillä oli eniten potentiaalia.

Olisi kiva kuulla teidän ajatuksianne siitä, miltä ikääntyminen näyttää ja tuntuu teidän mielestänne! 

 

ps. Pahoittelut sinänsä mihinkään liittymättömästä aloituskuvasta. Ajattelin ottavani sellaisen nättien blogityttöjen "ajattelen tässä juttuja istuskellessani" -kuvan, mutta hommasta ei tullut ns. lasta eikä paskaa, niin pyysin koiran mukaan kuvaukseen. Siinä me sitten istuskellaan, kaksi harmaapäätä.

 

 

 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pumpui

Kas tämäkin päivä on koittanut, kun allekirjoittanut tarjoaa kauneusvinkkejä! 

Tai no ei tässä estetiikasta oikeastaan ole kyse vaan siitä, että on parempi treenata. Saatoitte nähdä muutama postaus takaperin kuvan upeasti auenneista kämmenistäni. Olin laiminlyönyt käsieni hoitamisen huonoon aikaan, sillä tehdessäni sataa kippileukaa kämmenten vanhat kovettumat repeytyivät auttamattomasti. Onneksi pienen nahkanleikkely- ja rasvausoperaation sekä muutaman varovaisemman päivän jälkeen kämmenet olivat taas kuin uudet. 

Käsinahkat ovat yksi crossfittaajien yleimmistä puheenaiheista. Yksi hoitaa kämmeniään hohkakivellä, toinen sheivaa kovettumia suihkussa samalla kuin sääriään. Kämmenistään huolen pitäminen on paitsi järkevää myös hirmuisen koukuttavaa: en varmasti ole ainoa jonka mielestä on ihanaa repiä käsinahkoja? (Tosin en suosita tekemään sitä treffeillä.)

Nyt minulla on vihdoin oikea työkalu kovettumien hiomiseen, kun herra A askarteli minulle hienon käsienraaputtimen. Se on tehty hiekkapaperista (karkeus 100) ja tukevasta muovilätkästä. Tikusta on hyvä pitää kiinni, ja pitkä, jalkaraspimainen rakenne tekee kämmenten työstämisestä joutuisaa. Siihen kun vielä lätkäisee illan päätteeksi päälle maailman parasta käsirasvaa, Burt's Beesin Almond Milk -voidetta, niin jo kelpaa. Ei ehkä ihan vauvanpyllykädet mutta niin lähelle kuin näillä harrastuksilla pääsee. 

Miten te hoidatte käsiänne, arvon kanssatreenaajat?

Share