Ladataan...
Pumpui

Mitä minä halusinkaan vuonna 2012?

Mieleeni muistui aivan sattumalta, että kirjoitin ammoin blogissa fitness bucket listista, eli asioista joita haluan joskus tehdä. Kävin kaivelemassa arkistoja ja kappas, neljä vuotta sitten olin kynäillyt omaa ämpärilistaani. Oli hauskaa ja osin hämmentävääkin tarkastella treenitavoitteitaan muutaman vuoden takaa. Osan olen toteuttanut, osa on autuaasti painunut unholaan. Tässä katsaus vuoden 2012 tavoitteisiin ja niiden toteutumiseen.

Vuonna 2012 aioin:

- osallistua eksoottiseen seikkailujuoksuun

No jaa. Eksoottisesta seikkailujuoksusta en tiedä, mutta olen juossut monenlaisissa paikoissa: metsissä, teillä, ylös tulivuoren rinnettä. Tavallaan suoritettu! 

- vetää 20 leukaa putkeen

Tämä on vielä työn alla, ja crossfit-apukoulussa onkin viime aikoina keskitytty yläkropan tiukan voiman saamiseen. Ihan näissä lukemissa ei vielä olla, mutta hyvää vauhtia menossa tuohon suuntaan, niin myötä- kuin vastaoteleuoissa. Puoliksi suoritettu! 

- opetella seisomaan oikeasti käsillä

En ole tehnyt kässäritreenejä pitkään aikaan. Ehkä olisi syytä jatkaa harjoituksia, niin pysyisi asennossa viittä sekuntia pidempään.

- nostaa penkistä oman painoni

Penaykköstä voisikin joskus kokeilla. Keväällä tein paljon close grip bech pressiä temmolla, normaalia penkkiä en olekaan tehnyt miesmuistiin. Ei liene mahdoton lähiaikojen tavoite!

- otella jossakin harrastamassani kamppailulajissa

Onkohan tämä juna mennyt jo? Kamppailulajeja en ole treenannut moneen vuoteen satunnaisia höntsäpaineja lukuun ottamatta. Brassijujutsun pariin palaaminen on kieltämättä kangastellut taajaan mielessä, mutta tällä hetkellä aikataulu ei anna myöden.

- mennä aikuisten yleisurheilukouluun

Haa! Yksi täysin suoritettu tavoite! Olin muutama kesä sitten Helsingin Kisa-veikkojen yleisurheilukoulussa, ja oli mahtavan hauskaa. Outoa kyllä itselleni vahvin laji oli silloin kiekonheitto...

- kouluttautua personal traineriksi

Tätä olen välillä miettinyt, mutta sitten todennut, että vaikka tiedän treenaamisesta melkoisesti ja ala kiinnostaa, ei minulla ole natsoja ruveta kertomaan muille, miten sitä pitäisi tehdä vaikka jonkun kurssin kävisinkin. Crossfitin L1-koulutusta olen joskus miettinyt omaksi ilokseni, mutta itse vaadin ainakin valmennuksessa sellaista ammattitaitoa, jota itseni kaltaisella, aivan toisenlaisia asioita opiskelleella treenaajalla ei ole antaa. Tuntuu että joka toinen yhtään enemmän liikkuva on ruvennut pt:ksi tai valmentajaksi, ja minua sapettaa ajatella, kuinka epäpätevää ohjausta ihmisille on tarjolla. Tehdessähän sitä oppii, mutta on vissi ero siinä, osaako ohjaaja/valmentaja/pt sanoa miksi jotakin asiaa tehdään vaiko vain miten sitä tehdään. (Ei mennä tähän nyt, lupaan avautua tästä asiasta paremmalla ajalla täällä blogissa.)

- urheilla ihmisten ilmoilla pelkässä treenitopissa

Tulee välillä tehtyä, vaikka suosinkin paitoja.

- osallistua triathlonille

En ole vain osallistunut triathlonille, vaan päässyt triathlonkisan hall of fameen. Terässika muuten on taas aivan kohta!

- juosta maratonin

Maraton on vielä ruksimatta seinältä. Toisaalta kiinnostaisi siirtyä suoraan ultramatkoille, mutta ainakin katumarat aion skipata kokonaan.

- pyöräillä teltta tarakalla hienoissa maisemissa

Tehty, tehty, tehty!

- osallistua Tough Mudderiin

Tämä vuoden 2012 tavoite minua hämmentää. En koe kovinkaan suurta mielenkiintoa mutaisia massatapahtumia kohtaan. Esteradoissa ja mudassa puljaamisessa ei ole sinänsä mitään pahaa, mutta konseptina en enää useamman Extreme runin jälkeen jaksanut tällaisista innostua.

- pullistella hauistani lehdessä

En päässyt pullistelemaan, mutta lehdessä olen ollut muutamaankin otteeseen, joskin ei-ulkonäöllisistä syistä. Ehkä joskus! 

- pelata oikean ottelun joukkuelajissa

Tämäkin tavoite hämmentää. Enhän minä edes pidä joukkelajeista! Pesistä haluaisin kyllä mennä pelaamaan pitkästä aikaa.

- saada kylmiltään venytettyä kämmenet lattiaan

Tämä taitaa olla yksi niitä selkävammaisen life goalseja. Sormet jo menevät, kämmenetkin olen muutaman kerran saanut lattiaan erityishyvinä päivinä.

- onnistua tekemään triangelilopetus painitreeneissä

Tässäkin olen muistaakseni onnistunut!

Pitänee tehdä ämpärilistasta vuoden 2016 versio myöhemmin!

Share

Ladataan...
Pumpui

Kolmessa vuodessa ehtii jos vaikka mitä.

Laura De Lille haastoi viime viikolla ihmiset kertomaan, millaisia he olivat kolme vuotta takaperin. Oli ilo lukea muiden postauksia aiheesta, ja ajauduin itsekin muistelemaan omaa itseäni muutaman vuoden takaa. 

Yhtäältä tuntuu, että vuosi 2012 oli aivan hiljattain, mutta toisaalta noista ajoista on ikuisuus. Tunnistan kyllä tuon Kampissa unelmiensa ullakkohuoneistossa miehen ja kissan kanssa asuvan 27-vuotiaan toimituspäällikön, mutta monilta osin elämä ja minä tuntuvat hieman erilaisilta tällä hetkellä. Ajan kulumista se kai on, ja hyvä niin. 

Onneksi on blogi, jonka kautta virkistää muistia kolmen vuoden takaisista asioista. Vuoden 2012 alussa treenasin innokkaasti kamppailulajeja ja aloin harjoitella thainyrkkeilyn ohella brassijujutsua. Tuo on ajanjakso, jolloin oikeasti opin haastamaan itseäni treeneissä ja tekemään asioita, jotka pelottivat. 

Yllä oleva triptyykki lähes päivälleen kolmen vuoden takaa käynnisti siihenastisen blogiurani suurimman haloon, eli Napaläski-gaten, jota pohdittiin usemmassakin postauksessa ja kymmenissä kommenteissa. Sain ensi kertaa tuta anonyymin nettihuutelun ja kävin poistamassa jonkin verran kommentteja, joissa joko haukuttiin minua rumaksi tai epäiltiin minun sairastavan anoreksiaa, kun puolileikilläni tarkastelin kroppaani kriittisesti. Kirjoitin tuolloin: "Minä olen realismibloggaaja, muutakaan en osaa." Samaa periaatetta toteutan yhä edelleen. 

Verrokkikuvia minulla ei valitettavasti ole, mutta viime syksynä otetusta kuvasta alla näkyy kyllä, että olen isompi ja vanhempi kuin ennen. Paitsi että pidän kropastani enemmän nyt kun se tekee, nostaa ja työntää merkittävästi enemmän kuin ennen, olen muuttunut sille myös paljon armollisemmaksi vuosien myötä, tullut sinuiksi sinnikkään napaläskin kanssa. Ja ehkä blogin myötä tottunutkin laittamaan itsestäni kuvia julkiseksi. Lisää pohdintaa kehon muuttumisesta löytyy muuten viime syksyn postauksesta, kun tajusin keränneeni parikymmentä kiloa elopainoa alle vuosikymmenessä.

Paljon on ehtinyt tapahtua kolmessa vuodessa. Elämä on pistetty uusiksi niin treenin, työn kuin ihmissuhteiden osalta. Mutta kaikki tuntuu olevan menossa jatkuvasti parempaan suuntaan. 

Millaisia neuvoja antaisin nyt jälkikäteen vuoden 2012 itselleni? Käskisin aktiivisemmin ylläpitää balanssia työn, treenin ja muun elämän välillä, panostaa ystäviin, muistaa nauttia eikä vain suorittaa, heittäytyä rohkeammin.

Mitä taas haluaisin toivottaa itselleni vuoteen 2018? Toivottavasti elämässä tällä hetkellä vallitseva hyvä flow on vienyt sinut/minut mahtaviin paikkoihin ja tilanteisiin. Ja sinun/minun on parasta osata jo tehdä muscle-upeja! 

 

Share

Ladataan...
Pumpui

Blogi on saanut viime aikoina melkoisen määrän uusia lukijoita. Tervetuloa, kiva että löysitte paikalle. Jotenkin tuntuu että esittelyt ovat paikallaan. Pahoittelut niille, kenelle tämä on jo tuttua, mutta kertaus on opintojen äiti ja niin edelleen.

Moi, olen Lotta. 30-vuotias markkinointi- ja viestintätyöläinen sekä kirjoja, kahvia ja ruokaa rakastava vanhapiika Helsingin itäisestä kantakaupungista. 

Lapsuuteni ja teinivuoteni vietin Lappeenrannassa, jossa ehdin harrastaa jos jonkinlaista. Natiaisena olin yleisurheilukoulussa ja pelasin tovin pesäpalloa. Ratsastusta ja heppatyttöilyä harrastin vuosikausia. Tärkein lapsuuteni harrastuksista oli kuitenkin sirkus, jonka parissa vietin reilusti yli vuosikymmenen. En ollut kaksinen akrobaatti, etenkään klesan selkäni takia, mutta sitäkin ahkerampi häseltämään kaikkea muuta. Päälajini oli jongleeraus, etenkin porukalla. Yllä oleva kuva on Suomen Nuorisosirkusliiton perinteisiltä sirkusfestareilta muistaakseni vuonna 1999, jolloin esitimme ohjelmanumeron "1323 tiilenpäätä". Minä olen kuvassa ylävasemmalla. Sirkus opetti paljon, paitsi kehonhallintaa ja koordinaatiota, myös esiintymistä, yhdessä tekemistä ja viimeisinä vuosina myös kaljanjuontia. 

Joskus leikittelin ajatuksesta lähteä ulkomaille opiskelemaan jonglööriksi ja tulitaiteilijaksi, mutta todellisuudessa taisin tietää, ettei minusta siihen oikeasti olisi. Sen sijaan lähdin isolle kirkolle opiskelemaan kirjallisuutta, ja siihen sirkus sitten jäikin. Opiskeluvuodet menivät enemmän tai vähemmän luennoilla ja Kallion kuppiloissa, ja vain välillä kauhistuin kaljapömppääni ja kävin lenkillä. Olisi mahtavaa sanoa, että olen ollut liikunnallinen koko elämäni, mutta se ei taida pitää paikkaansa. On tuo muutaman vuoden rakonen, jolloin en paljoa ruhoani liikuttanut. 

Varsinaisen liikuntaherätyksen sain lopulta Helsinki Thaiboxing Clubilla. Päämäärätön haahuilu lenkkeilyn ja salilla käymisen merkeissä sai jäädä, kun innostuin treenaamaan kunnolla. Satiinishortsit viuhuivat ahkerasti muutaman vuoden, kunnes siirryin toviksi brasilialaisen jujutsun pariin. Painiminen oli superhauskaa ja aidosti haastavaa, mutta hiljalleen innostus siihenkin lopahti. Nyt muutaman vuoden jälkeen olen miettinyt painimisen jatkamista, mutta sen sovittaminen muuhun treeniohjelmaan tuntuu tällä hetkellä melkoisen haastavalta. 

Vietin puolisen vuotta etsikkoaikaa, jolloin en oikein tiennyt mitä tehdä. Tiesin että halusin treenata, mutta minulla ei ollut aavistustakaan lajista. Sitten eräällä syksyisellä viikolla kävin Helsinki Roostersien tryouteissa ja sain tiedon pääseeni CrossFit Central Helsingin alkeiskurssille. Sitten pitikin valita jenkkifutiksen ja ristiinkuntoilun väliltä. Valitsin crossfitin, sillä sali oli ihan kodin lähellä eikä ajatus parilla bussilla sompailusta jefutreeneihin houkuttanut. Loppujen lopuksi minut siis ajoi crossfitin pariin mukavuudenhalu. Ei mikään runollinen ja ylevä tarina siis. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että löysin tieni crossfitin pariin. Vaikka välillä oman edistymisen hitaus saa aikaan akuuttia turhautumista ja halua heittää hanskat tiskiin, olen ollut joka päivä iloinen lajivalinnastani. 

Ja tässä sitä sitten ollaan. Neljännellä vuosikymmenellä, paremmassa kunnossa kuin koskaan. Pumpui* on ollut olemassa kohta neljä vuotta. Aloitin kirjoittamisen vain pitääkseni yllä tekstintuottamisen virettä, enkä koskaan ajatellut blogin olevan pitkään aktiivinen saatika yleisön näinkin suuri. Kiitos siitä kuuluu teille, ei tätä pelkästään itselleen jaksaisi tehdä. Toivottavasti olette saaneet jotain irti horinoistani ja pohdiskeluistani. Jos ette ja olette silti käyneet täällä ahkerasti, niin teillä on merkittäviä ajankäytöllisiä ongelmia ja minun aika katsoa peiliin.

*Moni uusi lukija on kysynyt, mistä blogin nimi juontuu. Pumpui on thaita ja tarkoittaa "pullukkaa". Perustin blogin pian treenileiriltä Thaimaasta palattuani, ja mielessä pyöri edelleen valmentajan tapa kutsua minua ja muita länkkäreitä pullukoiksi. Välillä olen miettinyt että olisin voinut valita vähän fiksumman nimen, mutta oikeasti olen nimeen oikein tyytyväinen. Nyt minua on alettu kutsua treenissä Isoksi Lotaksi, joten se olisi hyvä vaihtoehto, jos pullukkanimestä pitää joskus luopua.

Siinä se kai lyhykäisyydessään. Kysymyksiä saa esittää, mistäs sitä ihminen mieluummin turinoisi kuin itsestään.

(painikuva: Kristian Salo)

 

 

 

Share

Pages