Ladataan...
Pumpui

Eli tavallaan lajikokeilussa ratsastus.

Olin lapsena oikein perinteinen heppatyttö. Luuhasin tallilla hoitamassa hevosia ja aina jokaisen ratsastustunnin jälkeen heppavihkoihin kirjoitettiin sen ihanimman ratsun nimi: I love Ponke. I love Kalle. I love Ralli. I love Iquador (joka oli kaikista rakkain, oma hoitohevoseni).

Heppailu kuitenkin jäi sirkusharrastuksen ja nuoruuden hulinoinnin jalkoihin. Ratsastustunnit lopetin joskus 90-luvun puolenvälin jälkeen. Edellisen kerran olin hevosen selässä Islannissa issikkavaelluksella vuonna 2007.

Minuakin aikoinaan innokkaampi hevostyttö eli isosiskoni aloitti ratsastamisen uudelleen jokin aika sitten, ja siitä lähtien olen kärttänyt pääsyä hänen mukaansa tallille. Tänä perjantaina unelma vihdoin toteutui, kun olin Kiviojan ponitallilla ensimmäisellä ratsastustunnillani lähes kahteen vuosikymmeneen.

Aluksi heppahommat kauhistuttivat. Enhän minä enää osaa! Vaan kun menin tapaamaan ratsuani, suloista connemaratamma Fionaa, jostain lihasmuistista löytyivät hevosenhoidon perusteet: näin puetaan kuolaimet, näin laitetaan satula. (Ja jos en muistanut, onneksi oli mukana kahdeksanvuotias siskontyttö, joka ratsastaa hänkin. On muuten jollain tavalla nöyryyttävää kun lapsi kysyy melko alentuvaan sävyyn "Etkö sä tosiaan tiedä miten kaviokoukkua käytetään?")

Syke hakkasi koko tunnin tapissa. Alun kauhu muuttui innostukseksi: en muistanut että ratsastaminen oli niin hauskaa! Fiona parka taisi olla välillä hieman hämmentynyt, kun ratsastaja yritti parhaansa mukaan muistella, miten ne jalat pitikään laittaa laukkaa nostaessa. Onneksi antoivat kärsivällisen pollen, jota epävarma kuski ei ärsyttänyt. 

Tunnin jälkeen olin ihan fiiliksissä. Jokin osa heppatytöstä on säilynyt kaikki nämä vuodet. Aloin saman tien haaveilla lisää ratsastamisesta ja etenkin hevosvaellukselle pääsemisestä. Pitäisikö tässä perustaa uusi heppavihko taas?

 

kuvat siskontyttö, 8 v.

Share

Ladataan...
Pumpui

Mitä tehdä, kun (lähes) kaikki kiinnostaa?

Minussa on sarjainnostujan vikaa. Mies irvailee minulle, että aina kun näen telkkarissa tai lehdessä minkä tahansa maan, sanon "Tuonne on päästävä!", tai minkä tahansa lajin, totean "Tuota olisi kiva kokeilla". Vaikka crossfit ja juoksu ovatkin tällä hetkellä tärkeimmät lajini, haluan aina olla avoinna uusille kokemuksille ja innostuksen aiheille. Kokeilunhaluani ei ole ikinä estänyt se, että koen olevani susihuono. Päinvastoin, harva asia on niin hauskaa kuin nöyryttää itseään jonkin itselleen täysin vieraan parissa! Turhautuminen alkaa usein vasta siinä vaiheessa, kun pitäisi oikeasti kehittyä ja oppia.  

Tässä muutamia niistä lajeista, joiden kokeileminen tai syvällisempi opetteleminen kiinnostaa tällä hetkellä erityisesti:

  • Maastopyöräily
  • Ratapyöräily
  • Ampumajuoksu
  • Vuorikiipeily
  • Suunnistus
  • Multisport
  • Rugby
  • Melonta
  • Yleisurheilu
  • Triathlon (tässä vaiheessa lähinnä säällisesti uimaan opetteleminen)
  • Akrobatia (etenkin pyramidit)
  • Ampumahiihto
  • Lacrosse
  • Rogaining
  • Brassijujutsu (no joo vanha harrastus mutta olen varmaan unohtanut kaiken joten laitetaan tämä uudeksi lajiksi)
  • Thainyrkkeily (sama kuin edellisessä)
  • Voimamieslajit

Haavelista on hämmentävä sekoitus kestävyyslajeja, nujuamista, metsässä rymyämistä - ja yllättävää kyllä aseiden kanssa heilumista. Satutko osaamaan tai treenaamaan jotakin yllä olevista lajeista? Kutsu minut mukaan, tulen takuulla! Treenaatko jotain muuta? Pyydä mukaan, kiinnostaa silti! 

Kuvat ovat erinäisistä kokeiluistani vuosien varrelta. Tankotanssissa ja savikiekkoammunnassa olin kyllä totaalisen surkea, jenkkifutis sujui säällisesti ja hetken aikoinaan mietinkin joukkuelajin valitsemista. Vanhoja lajikokeilujuttuja pääsee muuten lukemaan tämän linkin takaa. Kaikkea sitä on tullut kokeiltua, mäkihypystä ja swimrunista roller derbyyn ja maastoautoiluun.

Share

Ladataan...
Pumpui

Välillä sitä löytää itsensä oudoista paikoista. Kuten keväisestä merestä märkäpuku päällä ja lenkkarit jalassa.

Tuli sitten vahingossa kokeiltua swimrunia. Vahingossa siksi, että tarkoitus oli vain mennä tutustumaan menoon eikä varsinaisesti urheilla. Suunnittelin lähteväni tutustumistilaisuuteen Munkanrantaan Sofian henkiseksi tueksi, sillä hyisessä merivedessä puljaaminen ei inspiroinut, ja olinhan juuri tullut kotiin hikiseltä juoksulenkiltä. Leikkaus viisi minuuttia myöhemmäksi: siinä minä vedän märkäpukua päälle ja ihmettelen että onko sana "ei" kadonnut kokonaan sanavarastostani.

Swimrun on urheilulaji, jossa nimensä mukaisesti uidaan ja juostaan. Toisin kuin esimerkiksi triathlonissa, jossa suoritetaan lajit aina samassa järjestyksessä, swimrunissa uinnin ja juoksun välillä vaihdellaan koko ajan: uintimatkat voivat olla muutamasta kymmenestä metristä pariin kilometriin, juoksut lyhyistä pätkistä puolimaratoniin. Lajin klassikkokilpailu (ja ensimmäinen swimrun-kisa) on Ruotsissa järjestettävä Ö till ö, jossa kuljetaan 75 kilometrin matka, josta kokonaisuudessaan 10 kilometriä taitetaan uiden.

Munkanrannassa päästiin testaamaan lajia onneksi vähän maltillisemmissa merkeissä. Heinäkuussa Äkäslompolossa järjestettävän Midnight Sun Swimrunin järjestäjäporukka esitteli lajia ja vei väkeä kokeilemaan treeniä. Swimrun-varustukseen kuuluu märkäpuku, uimalakki ja -lasit (tai hieno neopreenihattu jollaista sain itse kokeilla), juoksukengät (valtaosa näytti suosivan maastolenkkareita joita minullakin on kaapit täynnä mutta olin viisaasti valinnut ne kaikkein eniten vettä itseensä keräävät), lättärit (ne räpylän näköiset kapineet jotka laitetaan käsiin vetojen vahvistamiseksi) sekä lisäkellutusta tuova pullari, jota juostessa pidetään reidellä ja vedessä jalkojen välissä. Kaikki kama on pidettävä mukana, eli vaatteita ei riisuta tai pueta rantautuessa tai uimaan lähtiessä. Normimärkkäriin verrattuna swimrun-puvussa on vetoketju myös edessä, jolloin puvun saa kuumien juoksuosuuksien ajaksi laskettua vyötäisille.

Startissa suorastaan kauhistutti. Mihin helvettiin sitä oli taas itsensä pistänyt? Ensimmäinen osuus vedettiin lämmittelyhengessä juosten. Märkäpuku päällä ja neopreenimyssyssä olo tuntui pian turhankin lämpimältä, ja mereen juokseminen oli oikeastaan mukavaa. Kunnes piti ruveta uimaan. En ole kovin hyvä uimari, ja jos normaalisti uin pidemmät matkat mummovauhtisella rintauinnilla, hidastui tahti märkäpuvussa ja kengät jalassa vielä entisestään. Kampesin itseni vedestä jalat tutisten ja pistin taas juoksuksi. Syke killui iloisesti anaerobisen puolella, osaksi varmaan pelkästä paniikista. Tätäkö ne tyypit tekevät kymmeniä tai jopa satoja kilometrejä? Pienen juoksulenkin jälkeen kahlasimme jälleen veteen. Taitavat uimarit lähtivät kohti saarta, meidän jengimme uiskenteli rannan myötäisesti lyhyempää lenkkiä, kunnes rantauduimme jälleen ja kipitimme takaisin lähtöpisteeseen kallioisen maastoreitin kautta.

Oli aivan mahtavaa kokeilla swimrunia. Lajin periaate on ihastuttava ja kieltämättä houkutteleva, mutta kisaan osallistumiseksi pitäisi kyllä ensin opetella uimaan kelvollisesti. Mummosammakolla kun ei pitkiä etappeja sen kummemmin uida. Kunnollisen vapaauintitekniikan opettelu on ollut jo pitkään to do -listalla, ja tämän iloisen kokeilun jälkeen tunnen entistä polttavampaa tarvetta opetella vihdoin uimaan säällisesti. Ja ehkä pääsemään avovesiuintipelostani yli. Ja siitä tunteesta että "vesi yrittää aktiivisesti tappaa minut" (kuten samat tuntemukset jakava Sofia asian kaunopuheisesti joskus ilmaisi). 

Swimrun-porukka oli hirmuisen ystävällistä ja vastaanottavaista. Facebookista löytyy ryhmä Swimrun Finland, jossa jaetaan lisäinfoa kilpailuista ja treeneistä. Ja jos tuntuu että osaamista jo löytyy, heinäkuun alussa kisataan siis Midnight Sun Swimrun 19 ja 30 kilometrin reiteillä.

Share

Pages