Ladataan...
Pumpui

Palasin tänään toviksi vanhan rakkaan ystävän luo.

Päädyin pitkästä pitkästä aikaa sparraamaan poikaystävän kanssa Kisahallille. Höntsäilimme muutaman erän, jotka kuluivat pitkälti miehen leikitellessä hitaan, kömpelön ja tekniikaltaan onnettoman vastustajan kanssa.

Miten voikin thainyrkkeily taas tuntua niin oudolta, vieraalta - ja ennen kaikkea vaikealta? Kun otin vastaan lyöntejä ja potkuja oikealta ja vasemmalta, mietin että nopeasti ihmislapsi unohtaa vaivalla oppimansa taidot.

Sparraaminen oli kivaa vaihtelua voimailupitoiselle treenille ja nostatti hien pintaan ihan eri tavalla kuin muu liikunta. (Osa hiestä varmasti tuli kaikesta liikkumisesta ja huitomisesta, mutta osa taisi olla ihan rehellistä tuskanhikeä, niin vaikealta sparri taas tauon jälkeen tuntui.)

Sparrin jälkeen tuntui oudon lohdulliselta palata viime aikojen tuttujen pariin, eli voimaharjoittelun puolelle. Jopa valakyykkyjen tahkominen tuntui tutummalta kuin kamppailu, mikä on melkoisen erikoista ottaen huomioon kuinka uusi tuttavuus painonnosto loppujen lopuksi minulle oikeastaan on.

Illan viimeinen rasti oli suuri este enemmän henkisesti kuin fyysisesti. Olen pitkään kammonnut boksihyppyjä, siis ihan simppeleitä loikkia laatikon päälle. Kun laatikon korkeus ylittää polven korkeuden, alkaa pupu hiipiä pöksyyn. Pojat keikauttivat minulle laatikon 60 sentin korkuiseksi ja käskivät loikata. En vain pystynyt. Hyvän tovin arvoin ja meinasin hypätä ehkä sata kertaa, kunnes lopulta mietin, mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua (että löisin varpaat boksin reunaan ja kaatuisin naamalleni vasten betoniseinää) ja hyppäsin. Ei ollut vaikeaa. Mielenkiintoista, miten pää usein falskaa ennen kroppaa.

 

 

Share

Ladataan...
Pumpui

Eli miksi miehet saavat laihduttaa ilman tuttujen ja tuntemattomien dumausta.

Viimesunnuntainen napaläskikirjoitukseni aiheutti pääasiassa kolmenlaisia reaktioita. A) "Olet hyvä/kaunis/riittävä juuri sellaisena kuin olet." B) "Oot hullu. Mä oon paljon läskimpi kuin sä." C) "Hyvä homma, tsemppiä!" Jostain syystä viimeisen laadun kommentteja sain erityispaljon miehiltä.

Naisten ja miesten painonpudotukseen pätevät aivan eri arvostelun säännöt. Naisen laihduttaminen tai timmiytyminen on joko uhka muille, kenties isokokoisemmille naisille tai uhka naiselle itselleen. Tai ainakin se on vittuilua vielä pulleampia kohtaan. On vaara tulla jumppahulluksi, laihtua liikaa, sairastua anoreksiaan. Vaikka naisen läskit ovat tarkkailun alla koko ajan, ei hän mielellään saisi päästä niistä eroon. Olen kuullut tarinoita "ystävistä", jotka sabotoivat toisen laihdutusta tai hylkäävät hoikistuneen toverin.

Mutta auta armias, kun mies kertoo kyllästyneensä hyllyviinsä ja alkavansa laihduttaa, alkaa hemmetinmoinen kannustusvyöry. Hurrataan vierestä, mennään kaverin kanssa salille ja kysellään Facebookissa, paljonko penkistä nousee ja mitä palkkaria juot. Mies ei sano toiselle, "Olet hyvä ja komea juuri tuollaisena kuin olet, ole armollinen itsellesi."

Jukka on asettanut tavoitteekseen laihtua 8 kiloa. Kun hän kertoo timmiytymistavoitteestaan, kukaan ei sano hänen olevan mielenvikainen, otaksu hänen olevan anoreksian partaalla tai käske häntä olemaan realisti ja lopettamaan moisen, kyllä hän on juuri sopiva sellaisena kuin on, oppisi vain hyväksymään oman kroppansa.

Ehkä erilaisen suhtautumisen taustalla ovat vääristyneet oletukset laihduttamisen syistä. Naisen oletetaan karistavan kiloja pinnallisista syistä: nainen haluaa näyttää hyvältä ja tuntea olonsa seksikkääksi. Mies taas jumppaa ja syö salaattia, koska haluaa olla voimakkaampi ja suorituskykyisempi. Otaksutaan, että nainen laihduttaa muita varten, mies itsensä takia.

Ehkä napaläskikeskustelu leimahti sen takia, että en tajunnut korostaa omien timmiytymistavoitteitteni syitä. Minä haluan pudottaa muutaman kilon, jotta treenaaminen olisi piirun mukavampaa, että jos haluan joskus otella, pääsisin oikeaan painoluokkaan, että kokisin näyttäväni entistä paremmalta. Läskien vähentyminen ei ole itseisarvo vaan entistä terveemmän elämän sivutuote.

Minä en aina ymmärrä "kelpaat juuri sellaisena kuin olet" -filosofiaa, jota moni minullekin yritti motivaatiokuvakommenteissa tuputtaa. Toki olisi hyvä opetella jonkinasteista armollisuutta itselleen, mutta ei monien naisten mantraa saa käyttää tekosyynä nynnyilyyn. Minulle ruumis on samanlainen väline kuin aivotkin. Molempien taitoja pitää hioa ja parantaa, laittaa ne oppimaan uutta. Toverini Silas summasi hyvin Facebookissa leimahtaneen kelpaamiskeskustelun toisen leirin näkökannan, sen, mitä itsekin ajattelen: "Aina löytyy jotain parannettavaa. 'Olen hyvä juuri sellaisena kuin olen' on isoin kusetus ikinä. Varsinkin itseni kohdalla. Sen kunniaksi syön nyt pakastepizzan."

Omnom. Pizzaa.

Share

Ladataan...
Pumpui

Tämän viikon havainto: naiset eivät osaa. Eivät siksi että olisivat huonoja vaan koska eivät ikinä edes yritä.

 

Yrittänyttä ei laiteta? Huonosta thainyrkkeilijästä tuli Thaimaassa jo vähän parempi.

Anteeksi raflaava aloitus, mutta minua ottaa pannuun. Onko nyt ollut kansallinen naisten osaamattomuus- ja yrittämättömyysviikko?



Esimerkki 1: Neiti X jättää erään liikkeen harjoituksisa väliin, koska "ei osaa".

Esimerkki 2: Yritän neuvoa neiti Y:lle erästä liikettä. "En mä osaa", sanoo hän eikä edes yritä tehdä sitä paremmin.

Esimerkki 3: Neiti Z on pitkään haaveillut eräästä harrastuksesta, mutta ei aio aloittaa koska pelkää olevansa huono.

Naiset tuntuvat pelkäävän epäonnistumista ja huonoutta niin paljon, että mieluummin jättävät kokonaan yrittämättä kuin edes kokeilevat. Ja se on minusta kauheaa potentiaalin tuhlaamista. Treenasin muutaman kerran tytön kanssa, joka aina ennen harjoitusta sanoi ettei osaa ja että aikoo sitten omalla ajallaan opetella asian, tehdään nyt jotain muuta. Tiedän mimmin, joka ei ikinä yritä punnertaa koska on sitä mieltä että ei osaa sitä kumminkaan eikä edes jaksa. Wonder why.

Jostain syystä tämä epäonnistumisen ja osaamattomuuden pelko tuntuu vainoavan pääosin naisia. Feidaaminen ja nynnyily eivät ole miehisiä ominaisuuksia, mutta ei niiden pitäisi olla naistenkaan repertoaarissa. Yllä olevat esimerkit ovat kaikki kuntoilun parista, mutta pelottaa edes ajatella kuinka paljon potentiaalista osaamista heitetään hukkaan esimerkiksi työmaailmassa, koska arkajalat eivät edes viitsi yrittää.

Minä olen aivan samanlainen tissiposki monessa asiassa, myönnetään. Sen, minkä olen oppinut urheilussa yritän kuitenkin siirtää myös muuhun elämään: Osaaminen ei tule itsestään. Usein pahinta, mitä epäonnistumisesta seuraa, on pari kolhua ja mustelmaa. Ja parasta, mitä siitä seuraa, on hervottomat naurut ja hitunen lisää osaamista.

Share