Ladataan...
Pumpui

Neljän viikon Kesäksi kuntoon -projektini on ohi. Fiilis on mainio, mutta kesää ei näy eikä kuulu.

Viimeisen viikon teemana oli vätystelyn lopettaminen. Olen toimelias niin halutessani, mutta monet asiat jäävät roikkumaan turhankin pitkäksi aikaa. Siksi halusin alkaa opetella uusille hyville tavoille ja pistää hösseliksi myös niiden asioiden kohdalla, joiden suorittaminen ei ole niin mukavaa. 

Luin taannoin mainiosta Onnellisuusprojekti-kirjasta yhden minuutin säännöstä. Säännön mukaan asia, jonka tekemiseen menee alle minuutti, pitää tehdä saman tien. Herramunjee kuinka toimiva se tuo onkaan! Moni asia löysi kotona ja työpaikalla oikean paikkansa ja pienet ärsyttävät hommat tuli tehtyä, kun aloin miettiä, onko järkevämpää käyttää vajaa minuutti asian tekemiseen vai useampi minuutti sen välttelyyn. Olin varmaan viikon verran miettinyt kirjaston kirjojen uusimista, mutta jostain syystä en vain saanut aikaiseksi uusia lainoja. Tämä tietenkin tuntui järjettömältä siinä vaiheessa kun uusin kaikki lainat parissakymmenessä sekunnissa - ja kerrytin taas mukavasti kaupunginkirjaston kassaa myöhästymismaksuilla. Outo on ihmisen mieli.

Vätystelyteema ulottui myös isompiin asioihin. Mielessä on pyörinyt viikkoja, kuukausia ja vuosiakin useampia isoja projekteja, joihin olisi kiva tarttua. Sen verran realisti (ja superkiireinen jo olemassaolevien hommien kanssa) olen, että en sännännyt suin päin toimeen, vaan mietin mitkä proggiksista kiinnostavat eniten ja milloin niihin voisi tarttua. Vätystelyn välttämistä sekin. 

Joutuisasti meni tämäkin kuukausi. Ensimmäisellä viikolla kiinnitin huomiota veden juomiseen, toisella viikolla yritin nukkua tarpeeksi, kolmannella yritin välttää turhaa negatiivista itsepuhetta. Ei hassummin käytetyt neljä viikkoa. En tiedä oliko näillä palikoilla osuutta asiaan, mutta olen ollut melkoisen hyvällä tuulella ja saanut aikaan paljon kaikesta kiireestä ja häslingistä huolimatta. 

Lähiviikkoina toivottavasti päästään hieman hitaamman postaustahdin jälkeen takaisin normaaliin kirjoitusrytmiin. Paljon olisi kivaa kerrottavaa, sillä tiedossa on painonnostoseminaaria ja kaupunkiviljelyä ja vaikka mitä muuta! Jos ja kun hukun aina välillä kiireisiin, nopeat kuulumiset löytyvät blogin Instagramista (joka on näemmä muuttunut melko kahvipainotteiseksi viime aikoina). 

ps. Tänään muuten vietetään kansainvälistä Älä laihduta -päivää. Painonhallinta ja fiksut elämäntavat tuovat varmasti parempia tuloksia kuin mikään kauhea kaalikeittodieetti. Ja mitä väliä jos on napaläskiä?

pps. Projektinpäätöskuva on sama kuin projektia käynnistäessä. Ehkä olisi pitänyt käydä jossain pääkopan magneettikuvassa aluksi ja lopuksi, jos vaikka siellä olisi huomattavissa selkeää muutosta?

Share

Ladataan...
Pumpui

Hoksasin tänään jotain merkittävää: olen lakannut murehtimasta kroppani muotoa. 

Olen ollut vuosikausia sitä perinteistä naistyyppiä, joka jokaisen syödyn kakkupalan ja väliin jääneen treenin jälkeen alkaa miltei automaattisesti murehtia sitä, että "nyt musta tulee läski ja kaikki on pilalla". En ole koskaan ollut pullea, mutta sitäkin ahkerammin pitänyt itseäni sellaisena. Sitten päivänä muutamana sitä huomaa, että ei ole uhrannut asialle ajatustakaan hyvään toviin. Totta kai seuraan sitä mitä kropassa tapahtuu, mutta päivittäiseen agendaan oman ruumiinmuotonsa tarkastelu ei enää kuulu. 

Mitä oikein on tapahtunut? En ole tietääkseni laihtunut, en kyllä lihonutkaan. Lihaksen määrässäkään ei ole tapahtunut dramaattisia muutoksia viime aikoina. Ehkä vain olen ylittänyt sen maagisen ikäkynnyksen, jonka jälkeen ei vain enää jaksa miettiä suklaapaloja ja laiskemmin vedettyjä treenipäiviä. Tässä vaiheessa sitä ilmeisesti jo tietää, että yhdestä pullasta ei tule läskiksi, ja jos koko elämän onnistuminen riippuu siitä onko tänään jumpattu, voi olla aika tehdä uudelleenjusteerausta prioriteettiosastolla.

Pohdiskelin asiaa tänään kotiin treeneistä matkatessani ja keksin nämä muutamat seikat, jotka varmasti ovat vaikuttaneet uuteen napaläskivälinpitämättömyyteeni positiivisella tavalla:

- säännöllinen ja tavoitteellinen treeni: kun katse on enemmän kropan tuntemuksissa ja tuloksissa, jäävät muotoseikat vähemmälle huomiolle. Toki pidän niistä muutoksista, joita crossfit vanhassa mätisäkissä aiheuttaa, mutta enemmän lisäämisen kuin vähentämisen näkökulmasta: olen iloinnut leventyneestä selästä ja alati kasvavista reisistä, enkä jaksanut keskittyä siihen onko jossain kohdassa ylimääräistä hyllyvää. 

- vakiintuneet ruokailutottumukset: uskon vakaasti jonkinlaiseen 90-10-ajatteluun, jossa valtaosa ravinnon palikoista on kunnossa koko ajan ja muun kanssa ei ole niin nökönuukaa. Ihan huomaamatta tulee tehtyä fiksuja lounas- ja päivällisvalintoja fiilis- ja hotsituspohjalta, ja välipalojen syöminen on automatisoitunut. Jos tämän fiksun pohjan päälle sitten imaisee kitusiinsa pari joulutorttua, ei sen niin väliksi. Kun tämän balanssin tietää ja tunnistaa, tuntuu kaloreista voivottelu jokseensakin turhalta.

- yksin oleminen: vuosien jälkeen yksin elämisen opettelu on tehnyt hyvää monellakin tavalla. Kun ei ole ketään, keneltä hakea vahvistusta siihen, onko mekko hyvä ja naama kivasti tällätty, joutuu menemään puhtaasti sen mukaan mikä itsestä tuntuu hyvältä. Myönnettäköön, välillä olen ehkä elänyt varsin epänaisellista elämää, vähät välittänyt siitä ovatko sääret sileät ja tukka ojennuksessa ja käytännössä kasvanut kiinni collegehousuihini. Mutta hyvähän sekin on, jos olo on svengaava vaikka ei olisikaan laittanut nättiä ylle. 

Jos joka päivä käyttäisi kymmenen minuuttia murehtien omaa ulkomuotoaan (ja tähän ei nyt lasketa sitä että kampaa naamansa ihmismäisen näköiseksi aamulla, vaan sellaista "pitelen vatsamakkarastani kiinni ja murjotan" -henkistä tointa, jota olen varma että moni teistäkin on joskus elämässään harjoittanut), tekee se melkoisen monta tuntia vuodessa. Miettikää, mitä kaikkea vapautuneella aivojen kaistanleveydellä voisikaan tehdä! Jos vaikka käyttäisi joka päivä kymmenen minuuttia italian opetteluun tai spagaatin treenaamiseen, olisi kohta aikamoisen capace

Koska oman navan lisäksi minua kiinnostaa teidän napanne, haluaisinkin kuulla, onko teillä  ollut samankaltaisia kokemuksia. Tunnistatteko itsessäne samanlaisia tuntemuksia? Pysyykö kropan muoto mielessä vai paahdatteko menemään uudet painonnostoenkat mielessä?

 

Share

Ladataan...
Pumpui

Eli mitä opin kehonkoostumusmittauksesta ja ennen kaikkea sen tulosten suhteuttamisesta.

Siinä sitä taas on. Dataa vanhan mätisäkin sisällöstä. Kävin eilen InBody-kehonkoostumusmittauksessa ja pääsin vertailemaan tuloksia nyt ja 15 kuukauden takaa. Paha mielihän siinä meinasi aluksi tulla. Näinkö säälittävän vähän kropassa näkyy kaikki se vaivannäkö?

Perstuntumalta osasinkin arvata, että läskiä on tullut vähän lisää. Ja niinhän sitä olikin, 1,8 kiloa edellisestä mittauksesta. Se on rapiat sata grammaa kuukautta kohden, jos painonnousu olisi ollut tasaista. Eihän se kuukausitasolla kauheasti ole, mutta jos samaa jatkuisi vielä vaikka viisi vuotta, alkaisi kroppa näyttää melkoisen pullavaiselta. Ruokavaliossa on siis vähän fiksaamista.

Ja sitten se superpettymys. Lihaksen määrä. Sitä oli tullut onnettoman kuuloiset 500 grammaa lisää. Säälittävät puoli kiloa! Ei sillä, että olisin mitään bulkkausta yrittänytkään, mutta kuulostaahan se ihan kamalan vähäiseltä määrältä. Kehonkoostumusmittaaja kuitenkin lohdutteli, että lihasta on kropan kokoon suhteellisen paljon.

Olen kahtalaista mieltä kehonkoostumusmittauksista. Yhtäältä on hirvittävän mielenkiintoista saada tietää, mitä kaikkea mätisäkki sisältää. Toisaalta taas tuo tieto lisää jonkinmoista tuskaa.Tärkeintä kai olisi päättää, mitä tiedolla tekee. Ilman selkeää tavoitetta tuloksilla ei ihmeempiä tee.

Siksi olen päättänyt suhtautua tuloksiin ja muuttuneisiin lukuihin sen kummempia hötkyilemättä. Tiedän, että kestävyyteni ja lihasvoimani ovat kasvaneet reilussa vuodessa huomattavasti, ja silmämääräisestikin lihaksia näkyy reisissä ja olkavarsissa patia eri tavalla. Eivätkö nämä olekin paljon tärkeämpiä tuloksia kuin muutama kilo fättiä tai grammamääräinen arvio lihaksen määrästä? Tähänhän harjoitteluni on tähänkin mennessä tähdännyt. Kunnolla treenaaminen ja tekniikoihin keskittyminen tuntuu loppujen lopuksi olennaisemmalta kuin laardin vähentäminen.

Ei sillä, ettenkö silti haluaisi eroon itsepintaisesta napaläskistäni. Kyllähän se kirpaisee nähdä vaa'alla kutosella alkava luku. Muistan, kun 45 kiloa tuntui kauhean isolta painolta ja kuinka kauhistelin painoindeksin pamahtaneen 19:n paremmalle puolelle. Ja nyt tässä sitä ollaan, BMI 23,3 ja elopaino 60,4. En vain usko, että sen aktiivinen häivytysoperaatio vain sopii juuri tähän tilanteeseen. Sulakoot siinä sivussa.

Niin, ja vielä: Lohdutuksen sana muuten vähän yksinkertaisemmilla kehonkoostumusmittareilla itseään mitanneille: Omronin kotivaaka oli sitä mieltä, että rasvaprosenttini 0n rapiat 32. Terve ja kiitos kaloista! Kymmenen pinnaa alempi oli oikea tulos.

Ps. Napaläskitrilogian edelliset osat voi käydä lukemassa täältä

I: Huh huh, mikä napaläski - katso kuvat

II: Napaläskin paluu

 

Share

Pages