Ladataan...
Pumpui

Tällä viikolla on kohistu siitä, kuinka kuvat eivät paljastakaan todellisuutta.

Entisen Instagram-mallin Essena O'Neillin ulostulo on mielestäni kunnioitettava ja tärkeä. On hyvä välillä muistuttaa, kuinka paljon eforttia on pistetty kuviin, jotka näyttävät siltä että eforttia ei ole pistetty ollenkaan. Tai että kaikki ei ole sitä miltä pintapuolisesti vaikuttaa.

Vaikka koenkin olevani aikuisena, medianlukutaitoisena sekä median ja markkinoinnin ammattilaisena melkoisen snaiju ymmärtämään että kuvat ovat vain kuvia, en välty siltikään aina siltä tunteelta, että muut elävät paljon ihanampaa elämää kuin minä. Välillä tuntuu, että kaikilla muilla on äärettömästi aikaa ja varallisuutta poseerata bikineissään tropiikissa esittelemässä litteää mahaansa - tai ainakin tehdä mielettömiä treeni- ja urheilusuorituksia joka päivä, siinä missä minä käyn syömässä Mäkkärissä enkä kerkeä työkiireiltä jumpalle moneen päivään.

Tutkimusten mukaan on yleistä, että yliarvoimme muiden onnea ja aliarviomme omaamme. Vähättelemme helposti muiden vaikeuksia ja kuvittelemme että muiden elämä sujuu niin kovin helposti. Tällaiselle ihmisen perusluonteelle pelkkiin yksittäisiin postauksiin perustuva kuvatulva ei tee hyvää. On helppo tuntea kateutta tai katkeruutta, kun joku simpsakka "Instagram-tyttö" poseeraa huolettomasti smoothiensa kanssa, vaikka pitäisi muistaa että tuokin mirkku on ihan tavan ihminen kaikkine haasteineen, vaikeuksineen ja tunne-elämän vammakohtineen. Tai vaikka tämän elämä olisikin silkkaa ruusuilla tanssimista eikä mikään koskaan olisi ankeaa, ainakin tämä joutuu ottamaan sata kuvaa ennen kuin saa juuri sellaisen kuvan josta huokuu tunnelma kuin kuvia olisi otettu vain tuo yksi. 

Siksi peräänkuuluttaisinkin rehellisyyttä ja realismia fantasian välipalaksi jokaiselta elämänsä palasia muille jakavilta. 

Nyt monen kuuluu parahtaa: "Mutta kun se ei kuulu mun blogin/instan/snäppärin tyyliin!"

En tarkoita, että koko sometuksensa pitäisi siirtää realismimoodiin tai avata kaikkia elämänsä yksityiskohtia ventovieraiden reposteltavaksi. Jonkinlaista suoraselkäisyyttä kuitenkin toivoisin. Mitä arvoa maailmalle on bloggaajasta, joka kehottaa lukijoitaan juomaan brändin X palautusjuomia vaikka ei oikeasti usko palautusjuomiin? Miksi pitää esittää terveellisten elintapojen perikuvaa ja superfoodien puolestapuhujaa vaikka oikeasti vetää röökiä kadunkulmissa ja riekkuu yöt? Millaisen kuvan antaa kaikille murheenmurtamille, jos kaikkien kriisiensä keskellä pitää yllä täydellisen treenaajan kulissia vaikka haluaisi vain maata peiton alla syömässä jäätelöä?

Myönnän kyllä, että itsekin siloittelen, liioittelen ja retusoin tarpeen sitä vaatiessa. Mutta uskon siihen, että teemme niin itsellemme kuin yleisölle palveluksen, jos välillä myönnämme ettemme usko kaikkeen mitä esitämme, tai tunnustamme että sorrumme paheisiin, tai sanomme suoraan että nyt on kuulkaas kamut sellainen härdelli päällä että pinkeän hanurin tavoittelu on ihan pahnanpohjimmainen asia. Ei se meistä ainakaan huonompia tee, vaan oikeita ihmisiä jos jotain. 


Lue myös belfiekulttuuria käsittelevä tekstini "Perse on uusi musta" Creat.fi:stä.

Share

Ladataan...
Pumpui

Yhteistyössä Evoke

Heräsin aurinkoiseen aamuun, valo leikitteli makuuhuoneen seinillä. Makoilin raukeana viileissä egyptinpuuvillalakanoissani, kuulostelin keittiöstä kantautuvia ääniä: mies oli jo noussut ja laittanut kahvin tippumaan. Proteiinimehua juodessani pysähdyin katselemaan pihapuussa kisailevia oravia ja minut valtasi ääretön kiitollisuus. Kiitollisuus siitä että sain olla juuri tässä, juuri nyt.

Tai sitten en. 

Aloitin yhteistyön kotimaisen Evoke-mehuvalmistajan kanssa ja lupasin tyyppailla proteiinipitoisia appelsiini- ja hedelmämehuja eri tilanteissa. Loogisimmin mehu istui tietenkin viikonlopun laiskoihin aamuihin. Halusin esittää mehun oikeassa kontekstissaan, mutta blogien kiiltokuvakonventiot alkoivat ahdistaa. Kenen aamut muka ovat oikeasti sellaisia kuin blogeissa esitetään? Ei kukaan oikeasti hengaile kasuaalisti urheilutissiliivisillään ikkunan ääressä mehu tai smoothie kädessä kiitollisna elämänsä erinomaisuudesta. Jos pysähtyy kuvaamaan täydellistä aamiaistaan ammattikameralla ja asian vaatimalla hartaudella, pekonit, makkarat ja kananmunat ehtivät jäähtyä. Läsnäolo ja sanomalehden lukeminen on tärkeintä, ei se että pakottaa miehen ottamaan itsestään kuvia erilaisissa epärealistisissa tilanteissa.

Joten rehellisyyden nimissä: tältä näyttävät minun realistisen täydelliset viikonloppuaamuni.

Aamut ovat harvoin meillä köllöttelyaikaa. Aki singahtaa ylös sängystä seitsemän aikaan ja painuu koiran kanssa lenkille. Minä saatan jäädä vielä toviksi vetämään sikeitä. Koiran mielestä kaikkien kuitenkin pitäisi nousta kukonlaulun aikaan, joten herään yleensä siihen, että makuuhuoneen oven takaa kuuluu tuhinaa ja vinkunaa. Jos en herää siihenkään, saa koira kyllä oven auki omatoimisesti.

Jos koira ei suorita yllätysherätystä, sen suorittaa Aki. Tämän kovin imartelevan heräämiskuvan sain muutama viikonloppu sitten. Kiitosta vaan.  

Kahvin juominen ja Hesarin lukeminen ovat aamun ensimmäisten tuntien tärkein operaatio. Pannullinen kahvia kuluu helposti, kun tavaamme lehteä läpi ja pysähdymme kommentoimaan juttuja. Telkkarissa pyörii taustalla yleensä luonto-ohjelma. Huomionarvoista on myös se, että bloggaaja ei ole sonnustautunut urheilurintsikoihin vaan miehen vanhaan t-paitaan ja verkkareihin. 

Muutaman tunnin lukusession jälkeen nälkä on yltynyt niin kiljuvaksi, ettei ole aikaa ruveta kuvailemaan ruokaansa, vaan munat, pekonit sun muut ahmaistaan saman tein kitusiin. 

Aamupalan jälkeen on lähes poikkeuksetta urheilun vuoro. Viime lauantaina oli tuplatreenit, kun ensin kävimme painonnostotreeneissä ja sen jälkeen koiran kanssa juoksemassa. Puolen päivän aikaan sitä onkin yleensä suorittanut päivän velvollisuudet ja voi huoletta lööbailla raukeasti koko vapaapäivän.


ps.Oli alun fantasiakuvauksessa jotain totuudellistakin: mies keittää meillä aina aamukahvit. Ja join prodemehua. Oli ilo lähteä Evoken kanssa yhteistyöhön, sillä meidän kotitaloudessamme ollaan suuria appelsiinimehun sekä proteiinin kuluttaja, ja mikäs sen lystimpää kuin saada ne samassa paketissa. Kolmanneslitran mehupullossa on 10 grammaa proteiinia ja vähemmän sokeria kuin tavallisissa appelsiinimehuissa. Lisäpisteet mainio mehu saa paitsi hyvästä maustaan myös siitä, että panttipullon voi palauttaa kauppaan eikä turhaa muoviroskaa synny. Jälleenmyyjät löytyvät Evoken sivuilta.

pps. Evoke-yhteistyön tiimoilta olen kehitellyt oikeasti kreisin superhyviä smoothiereseptejä, niitä luvassa tässä syksyn mittaan! Lupaan pyhästi että kuvissa ei nautiskella smoothieta tissiliivisillään ikkunan edessä.

 

Follow my blog with Bloglovin

Share

Ladataan...
Pumpui

Mitä sitä muuta krapula-aamuna tekisi kuin pistäisi pienet vaatteet päällensä ja pyytäisi miestä ottamaan motivaatiokuvat.









Olen pitkään halunnut otattaa itsestäni motivaatiokuvan. Siis sellaisen, joka sitten postataan laihdutuksen ja lihasten kasvun jälkeen onnistumiskuvan rinnalle, jotta kaikki voivat kauhistella, että tuollainen löllerö se on ennen ollut, hui kauhistus.

Rehellisyyden, masokismin ja aidon motivaation nimissä en aio kuitenkaan pantata tätä (toivottavasti) ennen-kuvaa siihen saakka, kunnes onnistuminen on tapahtunut. En olisi ikinä uskonut, että lataan internetiin koko kansan ilkuttavaksi kuvia itsestäni vähissä vaatteissa, huonossa ryhdissä ja ilman meikkiä.

Minulla ei ole oikeastaan minkäänlaista käsitystä siitä, miltä minä oikeasti näytän. Peilistä näkee itsensä vain yhdellä tavalla. On päiviä, jolloin tunnen itseni suoraan sanottuna pulleaksi, toisina päivinä tuntuu, että olen ihan ookoo. Siksi onkin outoa katsoa itse näitä kuvia. Ensimmäisenä iskee kauhistus: huomaan itsepintaisen napaläskin, paksut ja lyhyet jalat, vyötärön olemattomuuden. Mutta nämä ovat asioita, joista en pidä itsessäni ylipäänsä, haen tietämiäni virheitä kuvasta, joka on otettu juurikin virheiden paljastamiseksi.

Olisi hauska tietää, mitä ajattelisin kuvasta, jos siinä olisi joku muu. Olisinko yhtä armoton? Tuskin. Ehkä ajattelisin, että siinä on tyyppi, joka on menossa oikeaan suuntaan, joka muutaman kilon laihduttamisella ja hitusen ahkerammalla punttiennostolla saisi itsestään ihan täpäkän näköisen. Minkäs sille tekee jos on vähän skrode ruumiinrakenteeltaan ja auttamattoman lyhyt, tälle ihmiselle ei tullut geenilotossa huippumallin raameja.

Nyt kun olen katsellut kuvakolmikkoa muutamaan otteeseen, huomaan olevani itselleni armollisempi. Olkapäät ovat ihan jees, selkääkään ei tarvitse hävetä. Jalat näyttävät siltä, että niillä jaksaa tehdäkin jotain. Ja aina voin vedota vallitseviin olosuhteisiin: on krapula, söin yöllä Big Mac -aterian, enkä ole nähnyt aurinkoa puoleen vuoteen.

Monissa blogeissa luodaan todellisuutta auvoisempaa kuvaa elämästä: aina on hienot vaatteet, hoikka vartalo, kauniisti sisustettu koti ja tyylikkäästi kuvattuja herkullisia ruokia. Minä olen realismibloggaaja, muutakaan en osaa. Siksi haluaisinkin haastaa arvon kanssabloggaajat rehellisyyspostauskampanjaan: kirjoittakaa edes yksi juttu, jossa ette silottele, kaunistele - tai edes suurentele kurjuutta. Lupaan heittää yläfemmat kun tavataan.

 





 

Share